Kirjoittanut
Ajatus siitä, että mikään ei koskaan ole ennallaan, on helpottava, suuren surun omassa elämässään kohdannut Henna toteaa. Kaikesta huolimatta me elämme nyt täyttä ja hyvää elämää, suru mukanamme.
– Kovin järkytys läheisten suhteen oli se, etteivät ystäväperheet uskaltaneet tulla meille enää ollenkaan kylään koko vuonna, vaikka olimme vain toivoneet, etteivät he tulisi flunssaisina, kertoo Henna ajanjaksosta, jolloin perhettä kohtasi yllättävä kriisi.
Perheen esikoistytär oli sairastunut syöpään, ja tavallisen flunssankin tarttuminen olisi voinut tarkoittaa henkeä uhkaavaa viivytystä hoitoihin. Flunssan aikana niitä ei voisi antaa. Ystävien pelästyessä tilannetta, Hennan ja hänen aviomiehensä omat vanhemmat sekä sisarusten perheet olivat perheen suurena tukena. Arkea värittivät tuolloin yllättävät käänteet, ja äkillisten sairaalaan lähtöjen ilmaantuessa käytännönapu oli erityisen tarpeellista.
”Te ootte vielä nuoria”
Ihmisten suhtautuminen kriisin keskellä ei ollut aina kovin tahdikasta. Eräs nainen arvaili syövän syyksi säteilyä aiheuttavaa japanilaista autoa, jota perheellä ei edes ollut. Moni kyseli myös mahdollisesta raskausajan tupakoinnista, mutta siitäkään ei ollut kyse. Ylipäänsä kaikenlainen syyllistäminen ja syyllisten etsiminen suututti Hennaa. Ne kun eivät olisi kuitenkaan tehneet lasta terveemmäksi. Heidän tyttärensä syöpätyyppi oli niin harvinainen, ettei Henna usko sille koskaan löydettävän yhdistävää tekijää minkään tekemisen tai tekemättä jättämisen kanssa.
Erityisen pahalta tuntui lohduttavaksi tarkoitettu kommentti: ”Te ootte vielä nuoria, te saatte vielä lisää lapsia…”
– Sitä en voi kylliksi alleviivata, ettei kukaan toinen lapsi ikinä voi korvata kuollutta lastamme, ei vaikka saisimme kymmenen lasta lisää. Yksi puuttuu perheestämme aina.
Kuin maailma olisi kaatunut
Tytär kuoli kolmevuotiaana vuonna 2007, vuoden kestäneiden hoitojen jälkeen.
– Olimme silloin mieheni kanssa piirun alle kolmekymppisiä. Siihen ikään kuuluu myös tietty etääntyminen omista vanhemmista. Aloimme viettämään enemmän aikaa oman perheemme kanssa. Surun ensivaiheessa en pystynyt käymään anopilla, koska raskaimmilla hetkillä kuvittelin tyttäremme olevan siellä. Se tuntui hölmöltä, mutta auttoi pahimpina päivinä.
Henna on verrannut lapsen kuolemaa maailman kaatumiseen. Ikään kuin huone, jossa hän oli, olisi keikahtanut yhtäkkiä seinälleen. Vaikka maailma kaatui, se ei kuitenkaan pysähtynyt. Jotkut huoneen esineet menivät rikki, lattiassa olikin nyt ikkuna ja ovi on vaakasuorassa. Aluksi kaikki oli yhtä sekasortoa, mutta tavara, tai ajatus, kerrallaan kaaos raivattiin pois ja asiat laitettiin uusille paikoille. Uusia huonekaluja ilmaantui rikkimenneiden tilalle, ja vanhojakin jäi käyttöön, vaikkakin vähän lommoisina.
Ajatus siitä, että mikään ei koskaan ole ennallaan, on helpottava, Henna toteaa.
– Me elämme nyt täyttä ja hyvää elämää, suru mukanamme. Opiskelemme, harrastamme, käymme töissä. Nauramme, laulamme, itkemme ja suutumme. Elämä on antanut uusia kriisejä ja surun aiheita, mutta me tiedämme mieheni kanssa, että selviämme niistä kaikista yhdessä. Jumala antoi minulle viisaan ja huumorintajuisen miehen, ja meille hyvän parisuhteen, jonka avulla olemme jaksaneet kaikki elämämme tarjoamat surut ja ilot.
Kaikilla meillä on omat surumme
Kriisin keskellä Henna toivoi, ja toivoo edelleen, aivan tavallisia ja mukavia kohtaamisia ihmisten kanssa. Ovathan he itsekin, vastoinkäymisistä huolimatta, yhä aivan tavallisia. Asia ei kriisin myötä muuttunut miksikään.
– Lapsemme kuoleman jälkeiset tervehdyskäynnit ilahduttivat todella paljon, olimmehan eläneet kovin eristyksissä koko vuoden. Ne muistan valopilkkuina elämämme suurimman surun keskellä. Ensimmäisten kuukausien jälkeen tosin olimme taas yksin, mutta silloin pääsimme jo vapaasti liikkumaan, kun infektioita ei enää tarvinnut pelätä. Kunnalta saatu tuki yllätti positiivisesti, samoin ihmisten ystävällisyys. Meille järjestettiin tuttavien toimesta keräys, ja lahjakirjeen lukuisat allekirjoitukset lämmittivät mieltä vielä enemmän kuin keräyksestä saatu rahasumma. Jumala antoi meille kaikki ne ystävät, joita ilman emme olisi jaksaneet.
Nyt kun lapsen kuolemasta on jo yli kymmenen vuotta, Henna toivoisi ihmisten ymmärtävän, että vaikkei hän aina haluakaan puhua esikoisestaan, tämä on kuitenkin vahvasti osa perhettä. Jonain päivänä Henna itse saattaa puhua hänestä kuin ohimennen, muun juttelun lomassa. Toisinaan taas esikoisesta puhuminen vie yllättäen muistojen ja surun valtaan. Mutta sitä ei tarvitse pelätä.
– Minulla on vuosittain masennusoireita esikoisen kuolinpäivänä ja pari viikkoa sen jälkeen, jostakin syystä kroppa muistaa, vaikka itse en heti aamulla kuolinpäivää muistaisikaan. Nykyään osaan rauhoittaa sen ajan vuodesta, ja se on auttanut. Läheiset kyllä ymmärtävät, kun heille selittää. Onneksi minulla on viisas ja ymmärtäväinen anoppi, joka ymmärtää elämän ja surun moninaisuutta. Läheiset ihmiset surivat ja surevat itsekin, se minun on ollut tärkeä ymmärtää. Kaikilla meillä on omat surumme.
Paljon pienillä harteilla
Elävät lapset pitävät surevat vanhemmat elämässä kiinni. Henna ajattelee kuitenkin, että perheen toinen lapsi on joutunut isosiskonsa kuoleman vuoksi kantamaan hennoilla hartioillaan liian raskasta taakkaa kaksivuotiaasta saakka. Hänestä on kuitenkin kasvanut reipas, iloinen ja empaattinen nuori mies. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä toinen tytär.
Omaa suruaan Henna on käsitellyt kirjoittamalla esikoiselleen laulun nimeltä ”Tavallinen tyttö”. Myös mustemmaksi muuttunut huumori on ollut työkalu jaksamiseen. Hautajaisissa laulettiin ”Päivä vain ja hetki kerrallansa”. Siitä on tullut Hennalle virsikirjan rakkain ja voimannuttavin virsi. Hän laulaa sitä tilanteissa, joissa tarvitsee sen sanojen ja lohduttavan sävelen tuomaa viisautta.
– Nykyään pystyn sanomaan, että Jumala tiesi, mitä teki. Hän myös tiesi, että meistä on erityislasten vanhemmiksi, kun molemmilla lapsillamme ilmeni erityishaasteita. Väsymyksestämme huolimatta olemme pystyneet antamaan jokaiselle lapsellemme riittävän paljon. Jumala myös antaa anteeksi sen, että emme ole lähelläkään täydellistä, teemme virheitä ja pahoja asioita toisillemme.
Uskosta Jumalaan Henna on saanut rohkeutta keskittyä täysillä perheeseen silloin, kun perhe on häntä eniten tarvinnut. Jumala on järjestänyt heille riittävän toimeentulon hankalissakin elämänvaiheissa, lapsilta ei ole puuttunut mitään, Henna kertoo kiitollisena.
”En enää pelkää kuolemaa”
Oman lapseni kuoleman jälkeen en ole enää pelännyt kuolemaa, Henna sanoo, ja on kuullut muidenkin lapsensa menettäneiden sanovan niin.
– Tavallaan se, että omakin elämä päättyy jonain päivänä, tuo lohtua, sillä voimme luottaa siihen, että tapaamme Taivaassa. Joskus lapseni haudalla käydessämme hyvästelen hänet sanomalla ”Nähdään huomenna”, tai ”Nähdään pian”. Se ei tarkoita sitä, että aikoisin tappaa itseni tai käyttäytyä itsetuhoisesti. Se on ennemminkin toteamus, että elämä on kuitenkin aika lyhyt, kun sitä vertaa iankaikkisuuteen. Kyllä me täällä pärjäämme siihen asti, uskoen Jeesuksen pelastustyöhön ja luottaen siihen, että mekin olemme siitä osallisia, kaikkine vikoinemme ja puutteinemme.
*Haastateltu esiintyy omasta toiveestaan vain etunimellään.
