Kirjoittanut
Riemu, sitä Anneli ja Matti Saikkonen tunsivat, kun kuulivat, että heistä on tulossa isovanhempia.
Yllättävä ilouutinen tosin oli mennä sivu suun, kun Annelin saamaan äitienpäivätervehdykseen liittynyt kortti oli jäädä säilöön taitetun pussin pohjalle. Oli siellä korttikin, totesi Saikkosten esikoinen Joonas silloin äidilleen. Joonas ja vaimonsa Eveliina olivat tulleet onnittelemaan Annelia äitienpäivän johdosta. Kortin viesti oli osoitettu äidille, anopille ja tulevalle mummille. Hetken kesti, että teksti upposi tajuntaan ja sydämen valtasi riemu. Saman tien alkoi valmistautuminen isovanhemmuuteen.
– Hetimmiten tilasin kaivurin laajentamaan mökin hiekkarantaa lapselle sopivammaksi. Ostin myös ensimmäiset lelut ennen lapsen syntymää, Matti kertoo.
Isän ja pojan yhteisenä hankkeena syntyi myös pinnasänky. Joonas suunnitteli ja Matti nikkaroi.
Joonaksen ja Eveliinan esikoinen Manuel, lempinimeltään Manu, syntyi tammikuussa. Synnytys oli vaikea ja kesti pitkään. Isovanhemmat olivat koko ajan yhteydessä nuoreen pariin, ja elivät tapahtumissa mukana.
– Harvoin on rukouselämä elpynyt sillä tavoin, kun täällä rukoilimme miniän puolesta, Matti toteaa.
– Oli se valtava helpotus, kun lapsi lopulta syntyi terveenä, Anneli sanoo.
Manu on nyt reilu kaksivuotias tähtisilmä, joka on täysin sulattanut isovanhempiensa sydämet. Parina päivänä viikossa poika on mummin ja ukin luona hoidossa, ja kun hän on poissa, mummi ja ukki lääkitsevät ikäväänsä katsomalla kuvia ja videoita pienestä miehestä.
– Ei sitä voi toista enempää rakastaa kuin mitä rakastaa tätä pientä ihmistä, Matti sanoo.
– Olen sellainen paapoja. Voisin koko ajan halata, suukotella ja pitää sylissä, Anneli huokaa.
Saikkoset ovat hyvin perhekeskeisiä, jo ennen Manun syntymää Saikkosten pojilla ja miniöillä oli tapana kokoontua säännöllisesti Saikkosten pöydän ääreen syömään ja viettämään aikaa. Manun syntymä ei ole varsinaisesti muuttanut tätä käytäntöä.
Keskittyminen olennaiseen
Kun Manu tulee mummin ja ukin luokse kylään, silloin muut askareet saavat jäädä, sillä kaiken muun voi tehdä myöhemmin. Elämää eletään Manun ehdoilla.
– Siirrän mielelläni syrjään omat juttuni, jos Manu on tulossa meille. Ehkä aikaisemmin olisin pitänyt enemmän kiinni omista suunnitelmista, mutta nyt Manu ajaa kaiken ohi. Hän on voimallinen pieni mies, Matti kertoo.
– Omista lapsista olen oppinut, että tämä vaihe kestää älyttömän lyhyen ajan. Nopeasti hujahtavasta hetkestä pitää ottaa kaikki irti, Anneli jatkaa.
Poikaa varten on hankittu sekä kotiin että mökille leluja ja kaikki tarpeelliset varusteet syöttötuolista turvaistuimeen.
– On ihana ihmetellä, miten tuollainen ipana kehittyy ja oppii, Anneli sanoo, – Omassa vanhemmuudessa piti tasapainoilla eri asioiden välillä. Isovanhempana oleminen on paljon vapaampaa. Vanhempana piti olla vakavasti otettava vanhempi, nyt voin olla hassutteleva isovanhempi. Tällä elämänkokemuksella ymmärrän myös paremmin, mihin kannattaa keskittyä.
Myös Matti kertoo nauttivansa isovanhemmuudesta enemmän, kun ei ole kokonaisvastuuta lapsesta kuten oli omista lapsista.
– Kyllähän sitä tässä vaiheessa tietää enemmän asioita. Kun ensimmäinen lapsi syntyi, en tiennyt mitään lasten hoidosta, Matti pohtii.
Eväät isovanhemmuuteen
Annelin ja Matin kokemukset ja muistot heidän omista isovanhemmistaan ovat hyvin erilaisia.
– Minulla ei ollut juuri minkäänlaista suhdetta isovanhempiini. Kumpaakaan mummia en ole tavannut ja isoisät jäivät etäisiksi. Äidinisä jäi nuorena leskeksi. Tunsin hänet, mutta hän ei edes tiennyt minun ja sisarusteni nimiä, Matti toteaa.
Anneli puolestaan kertoo saaneensa hyvän isovanhemman mallin. Samassa rintamamiestalossa Kesälahdella elelivät Annelin vanhempien ja veljen lisäksi isän vanhemmat ja isän veljen perhe.
– Se oli hyvin yhteisöllistä elämää. Mummi oli vahva persoona, joka määräsi talossa kaikesta. Ukki taas oli aivan ihana ihminen, joka rakasti lapsenlapsiaan. Hän leikki meidän kanssamme, ja sain istua paljon hänen sylissään. Ukin kanssa oli tosi läheiset välit.
– Isovanhemmilla oli omat tehtävänsä perheessä. He pitivät meitä lapsia silmällä, kun vanhemmat tekivät töitä.
Annelin äidin vanhemmat, joiden kanssa jokapäiväistä arkea ei jaettu, jäivät luonnostaan vähän etäisemmiksi.
– Äidinäidistä minulle on jäänyt muistikuva, että hän oli usein sairaana. Äidinisän muistan lämpimänä persoonana.
Maailma on muuttunut paljon Saikkosten isovanhempien ajasta.
– Muutos on ollut valtava, kun ajattelee, millaisessa maailmassa omat isovanhemmat elivät, ja millaisessa maailmassa me nyt elämme, Anneli pohtii.
– Manulle voimme kertoa, että ennen oli lankapuhelimia. Yhdessä voimme ihmetellä, että joskus oli ihan oikeita pankkeja, joissa saattoi käydä, Matti kuvailee.
Polttopuista lohikäärme
Se oli sykähdyttävä hetki, kun Manu sanoi ensimmäistä kertaa sanat mummi ja ukki. Manulle hetki oli myös taloudellisesti kannattava, sillä ukki oli luvannut hänelle sata euroa ukki-sanasta. Rahat talletettiin tilille, jonka isovanhemmat olivat avanneet Manun syntymän jälkeen.
Manu on puhelias ja vilkas poika, joka Saikkosten mukaan muistuttaa liikunnallisuudessaan isäänsä.
– Manu ei kävele, vaan juoksee. Hänellä ei ole lainkaan kävelyvaihdetta, Matti toteaa huvittuneena.
Toisinaan Manu ottaa television kaukosäätimen, laittaa sen korvalleen ja alkaa puhua isäänsä matkien.
Isovanhempiensa luona Manu määrää tahdin.
– Ihan perusjuttuja tehdään, luetaan kirjoja, piirretään, kootaan palapelejä ja rakennetaan duploilla. Yläkerrassa on sitten omat jutut ja alakerrassa omansa, Anneli kertoo.
– Manu osallistuu mielellään ruoanlaittoon, jopa niin paljon, että päätimme ostaa hänelle oman pienen keittiön, Matti sanoo.
Myös siivoamisesta Manu pitää. Sitä hän ja mummi puuhaavat yhdessä.
Manun mielestä hauskinta on leikkiä muilla kuin omilla leluilla. Polttopuut ovat osoittautuneet monikäyttöisiksi, saunan lämmityksen ohella niistä voi rakentaa vaikkapa lohikäärmeen tai majan. Myös itse saunanlämmitykseen Manu osallistuu mielellään.
– Manu tuo minulle puut, kun alan lämmittää saunaa. Kun olemme yhdessä lämmittäneet saunan, kylvemme. Manulla on siellä oma amme, Matti kertoo.
Tärkeä osa sosiaalista tukiverkkoa
Isovanhemmuus on yllättänyt Anneli ja Matti Saikkosen iloisesti. Isovanhemmuuden onnesta on riittänyt myös jaettavaksi. Matin Facebook- ja Instagram-profiilit ovat täynnä onnellisen ukin postauksia.
– Se on ollut huvittava juttu, kun on töissä tavannut mummeja ja pappoja, jotka esittelevät lapsenlapsiaan. Nyt olemme itse ihan samanlaisia, että koko ajan esittelemme kuvia ja videoita lapsesta, oli toinen kiinnostunut tai ei, Anneli nauraa.
Kaikilla isovanhemmilla ei ole mahdollisuutta tavata lapsenlapsiaan. Se surettaa Saikkosia.
– Yksi ihminen laittoi Facebookissa viestiä, että hänestä tuntuu pahalta, kun hän ei saa tavata lapsenlapsiaan ja hänellä on hirveä ikävä heitä, Matti kertoo.
Manun elämässä on paljon välittäviä ihmisiä. Mummi ja ukki tiedostavat olevansa tärkeä osa pienen lapsen sosiaalista tukiverkkoa.
– Välillä tuntuu isona suruna, kun on paljon lapsia, joilla ei ole välittävää tukiverkkoa ympärillään, Saikkoset sanovat.
Läheinen suhde läpi elämän
Saikkoset toivovat, että Manun kasvaessa suhde häneen pysyisi läheisenä.
– Toivoisin, että suhde voisi olla samanlainen kuin meidän entisillä työtovereillamme oli lapsenlapsiinsa. Minusta oli ihana, kun kuulin, kuinka heidän täysi-ikäinen lapsenlapsensa ehdotti jokaviikkoista tapaamista mumminsa kanssa aamiaisen merkeissä, Anneli sanoo.
– Toivon, että suhde voisi olla samanlainen, että Manu tykkäisi tulla meille ja voisimme ehkä matkustella yhdessä, Matti jatkaa.
Kun Matti eräänä viikonloppuna vei Manua autolla kotiin, hän sanoi tälle, että tämä voisi sitten isona kuskata mummia ja ukkia.
Manuel Sulo Viljami on isovanhempiensa silmäterä ja kestorukousaihe.
– Kyllä hänen puolestaan tulee rukoiltua päivittäin, että hän saisi löytää uskon. Se on sellainen tärkein asia. Rukoilemme myös, että varjeltuisi pahalta, eikä tarvitsisi kierrellä pahimpia ojanpohjia.
Teksti: Sari Savela.
Juttu on julkaistu Elämä-lehdessä 6-7/2021
