Kirjoittanut
Radio Dein Viikon debatissa kohtaavat Turun arkkihiippakunnan piispakandidaatit. Minkälainen piispa Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoisen olisi? Entä hiippakuntadekaani Mari Leppänen?
Turun arkkihiippakunnan ensimmäisenä debattiparina Radio Deissä kohtasivat Helsingin Malmin seurakunnan kirkkoherra Heikki Arikka ja Porin Teljän seurakunnan kirkkoherra Kaisa Huhtala. Nyt on aika tarkastella vielä Turun Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoisen ja hiippakuntadekaani Mari Leppäsen linjaerot. Niitähän löytyy, vaikka Mari Leppäsen rauhallinen olemus yhdistettynä taitavaan ja kunnioittavaan dialogin kulkuun voikin hämätä. Eipä Lehikoisenkaan kantoja tarvitse tulkita. Turkulaiset eivät puhu savoa.
Piispan tehtävä on vaalia ykseyttä – paitsi olisihan tässä tämä homoparien kohtalo ratkottavana..
Piispa edustaa kirkon yhtenäisyyttä. Aina ei ole siltä tosin tuntunut kirkon ruohonjuuritasolla, kun joku saman lafkan ylätasoa edustava piispa on tullut välittömästi seuraavalla viikolla reagoimaan Twitterissä aiemmin paisuneeseen somekohuun. Näinä aikoina sekä nopea reagointi, tunteiden kuumeneminen että mielensä pahoittaminen ovat joka henkilön oikeuksia. Miten siis kuumana käyvää kirkon lammaslaumaa voidaan pitää samassa aitauksessa? Onko haaleus ja keskitien linja hyve? Piispojen haasteena onkin ohjata kirkkoa isällisen äidillisellä otteella tilanteeseen, jossa kirkon konservatiivit saavat homoseksuaalit kokemaan olevansa tervetulleita samassa kirkossa. Toinen puoli kolikkoa liittyy taas siihen haasteeseen, että liberaalien kaasujalan painaminen ei kiihdyttäisi kirkon ovien avautumista kirkon konservatiiveille.
Kristillinen avioliittokäsitys on hyvin selkeä
Homoparien vihkimisestä Leppänen ja Lehikoinen ovat eri linjoilla. Lehikoisen mukaan kaksi eri käytäntöä tuo ongelmia seurakunnille.
– Kristillinen avioliittokäsitys on hyvin selkeä. Se on pari vuosituhatta kestänyt ajan paineet. Siinä jos kirkko lähtee liian paljon peesaamaan näissä kysymyksissä sitä painetta mitä yhteiskunnasta tulee, niin kirkko menettää uskottavuutensa pikku hiljaa tämän ajan keskellä. Siitä ei enää etsitä hengellisiin kysymyksiin vastauksia, vaan se saa sivuroolin tämän yhteiskunnan keskellä, toteaa Lehikoinen. Hän kannattaa piispainkokouksen mallia numero 2. Samalla linjoilla kirkon piispoista on Kotimaan-lehden selvityksen mukaan Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen, Lapuan hiippakunnan piispa Simo Peura ja Oulun hiippakunnan piispa Jukka Keskitalo. Mallin mukaan ”kirkko pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä ja vihkii tämän mukaisesti. Samaa sukupuolta oleville pareille on tarjolla rukoushetki, josta piispat antoivat ohjeen vuonna 2011.”
Entä Mari Leppänen?
– Kun me puhutaan seksuaalivähemmistöistä, me puhutaan meidän lapsista, meidän sisaruksista, meidän rippikoululaisista, meidän vanhemmista, meidän seurakuntalaisista. Meidän on tärkeä kirkossa löytää tähän kysymykseen ratkaisu. Ja tää edellyttää meidän piispoilta erityistä johtajuutta. Henkilökohtaisesti toivoisin, että kirkossa vihitään myös samaa sukupuolta olevat parit, mutta olen valmis etsimään sellaista ratkaisua, jonka kanssa eri tavalla ajattelevat ihmiset Raamattuun perustuen, teologiallaan perustellen voivat löytää.
Mari Leppänen kannattaa siis Turun arkkihiippakunnan nykyisen piispan Kaarlo Kallialan näkemystä siitä, että kirkossa olisi kaksi eri mallia rinnakkaisessa käytössä. Tässä neljännessä mallissa kirkolla olisi kaksi virallista ja rinnakkaista avioliittokäsitystä, perinteinen ja sukupuolineutraali. Tämän mallin kannalla ovat piispoista Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo ja Turun arkkihiippakunnan piispa Kaarlo Kalliala. Leppänen huomauttaa, että myös Raamatun sisällä on erilaista ajattelua avioliitosta.
– Käsitys avioliitosta ja siihen liittyvät käytännöt ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Nyt kysymys on siitä, että meidän ymmärrys ja tietoisuus ihmisten seksuaalisuudesta on lisääntynyt. Kun me on käyty koulua, meille kaikille on opetettu, että se (homous) on sairaus tai kirkossa on opetettu, että se on syntiä. Me tiedetään, että joka kymmenes kuuluu seksuaalivähemmistöön. Kristillinen kirkko on aina kyennyt uusiutumaan ajassa ja siinä mielessä olen levollinen tämän asian kanssa.
Tsot, tsot..
– Nyt on pakko puuttua tähän, Lehikoinen sanoo ja jatkaa: Suurin kysymys tällä hetkellä ei ole tämä avioliittokysymys, vaan se, miten seksuaalivähemmistöjä kohdellaan kirkossa. Miten kirkko voisi tarjota heille hengellisen kodin? Meidän seurakunnassa on tätä väkeä, jotka on tervetulleita. Heillä on oma vertaistukiryhmänsä. Kirkossa täytyy lähestyä tätä asiaa hengellisen todellisuuden kohdalla. Että miten me tarjotaan sanoma Jeesuksesta, joka koskettaa ja usko, joka saa vahvistusta tässä väessä? Tämä ei ole millään tavalla tasa-arvokysymys, mihin suuntaan sitä koetaan vetää kirkon sisällä.
Piispan pitää joka tapauksessa tulla virastosta ulos – siellä toteutuu paremmin ykseys
Lehikoisen Kirkkoa on valitettavasti usein rakennettu seurakuntien toimintarakennusten sisäpuolelle. Ja monesti piispa tuntuu olevan henkilö, joka viihtyy siellä omassa ylhäisessä virastossa. Sitä me ollaan koetettu opetella tuota toista suuntaan. Eli rakentaa seurakunnan toimintaa siellä, missä ihmiset on. Eli kohtaamaan hyvin useanlaisilla areenoilla ja luoda sinne polkuja..
Ulkona on enemmän tilaa olla yhdessä?
– Kyllä, ehdottomasti. Kirkon täytyy etsiä uusia toimintamuotoja, oli ne rakenteet mitkä tahansa, Lehikoinen toteaa ja viittaa, että henkilöseurakuntamallissa voisi olla yksi ratkaisu erilaisten ihmisten kohtaamiseen.
Nyt taas Leppänen puuttuu peliin ja huomauttaa, että nyt ollaan etsimässä uutta piispaa eikä kirkkoherraa. Hänen mukaansa piispan työ määrittyy kolmeen osasta.
– Yksi on tää seurakuntien työn tukeminen, jossa kirkkoherrat on keskeisessä osassa. Toinen liittyy siihen, että kirkon rooli muuttuu yhteiskunnassa. Kolmas liittyy siihen, että piispan pitää pystyä puhumaan kaikille tämän alueen ihmisille. Se vaatii myös mediassa olemista ja näkymistä. Piispan rooli on erilainen kuin kirkkoherran tai seurakuntien työntekijöiden. Se on rohkaisija ja suunnannäyttäjä ja se on mahdollistaja, että erilaiset tavat voi toteutua, Leppänen selventää.
– Tässä nyt käy ilmi Mari, että sä et tunne kirkkoherran työtä, koska kirkkoherran työ on just tätä. Mun mielestä piispan jalkautuminen on juuri sitä, että se jalkautuu niihin seurakuntiin, minkä kaitsentavastuu sillä on ja on siellä luomassa kontakteja, kannustamassa. Esimerkillä johtaminen on tosi tärkeätä, Lehikoinen toteaa. Hän harmitteleekin, että koko virkauransa aikana ne kerrat ovat olleet harvassa, kun piispa on soittanut tai ottanut yhteyttä kysyäkseen ”mitä sulle kuuluu?”
Leppänen vielä jatkaa kommentoimalla, että Turun arkkihiippakunnan piispan vastuulla on iso määrä seurakuntia, mutta myös hallinnolliset tehtävät velvoittavat yllättävän paljon. Onneksi arkkihiippakunnalla onkin kaksi piispaa, joista sillä toisella on vastuullaan Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä. Lehikoinen onkin laskenut, että hän ehtisi vierailemaan arkkihiippakunnan jokaisessa seurakunnassa puolen vuoden aikana, mikäli vierailee kahdessa seurakunnassa viikon aikana.
Jeesus vai prosenttiluvut?
Okei, myönnetään. Kärjistävä kysymys, mutta hyvällä sohaisulla voi kurkistaa paremmin sokeripalan alle. Onko kurkussakin pala, sillä eihän se nyt nätiltä näytä. Kirkkoon kuului 2000-luvun alussa noin 85 prosenttia suomalaisista. Nyt luku on painunut alle 70 prosenttiin. Kutosellahan se alkaa. Joissain seurakunnissa vitosella. Tämä on arkea pian jo Turun arkkihiippakunnan alueella. Mitä tämä haastaa pohtimaan? Eikö tämä kirkon sanoma kiinnosta? Tässähän menevät jo työpaikat pian alta. Mistä pitäisi olla siis huolissaan? Leppänen aloittaa.
– Sekä prosenttiluvut että Jeesus ovat tärkeitä, koska suurin osa seurakuntien toimintamäärärahoista tulee verotuloista. Meidän hiippakunnassa on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana liki 100 000 vähentynyt jäsenmäärä. Se vaikuttaa seurakuntien arkeen. Siksi prosenttiluvusta on puhuttava. Samaan aikaan meidän totta kai täytyy puhua, että uskotaanko Jeesukseen ja miten puhutaan Jeesuksesta. Ja miten me eletään todeksi uskoa Jeesukseen, Leppänen pohtii.
Leppänen huomauttaa myös, että suurimman osan suomalaisten kirkkosuhteesta rakentuu median kautta. Siksi olisi hyvä miettiä, natsaako paikallisen seurakunnan hyvä työ siihen mielikuvaan, joka kirkosta välittyy median kautta. Jos ristiriita on suuri, se kostautuu varsinkin nuoremman polven kohdalla. Lehikoinen haastaa keskiöstä.
– Kyllä Jeesuksen täytyy olla keskiossä. Kun Jeesus jää sivurooliin, silloin myös seurakunnan kaikki prosentit laskee alaspäin. Totta kai verotulot on tärkeä lähde kirkolle, mutta se ei saa kirkon toimintaa suunnata siihen, että me häpeilllään sitä mitä me ollaan. Pidetään rohkeasti ja ymmärrettävästi sanomaa esillä.
Miten piispan tulee toimia papin julistaessa kaikkien pääsevän taivaaseen?
Tällaisen kysymyksen esittämisellä pääsee regressoitumaan vuosikymmeniä taakse päin. Aikoinaan Antti Kylliäinen päivysti Helsingin hiippakunnassa Pietaria ja oli valmis päästämään kaikki taivaan portista sisään. Pietarin kalansaalis olisi tuolla teologialla saanut kaikki verkot repeämään. Kalabaliikki oli kuitenkin melkoinen, sillä olihan kyse väitteestä, ettei helvettiä ole olemassa. Mitä jos siihen aikaan papit olisivat päivystäneet myös erilaisissa someryhmissä? Tuomio olisi tullut heti. Tuolloinen paimen eli Helsingin hiippakunnan piispa Eero Huovinen kävi keskustelut Kylliäisen kanssa vakuuttuen siitä, että hän pääsee jatkossa ainakin saarnaamaan. Tuomiokapituli vapautti Kylliäistä piispan siunauksella. Mihin asti kantelut johtaisivat tänä päivänä Turun arkkihiippakunnan piispakandidaattien kohdalla?
– No sehän on semmonen uskon rukous, että kaikki pääsee taivaaseen. Jos pappi julistaisi niin, saattaisin keskustella hänen kanssaan, mutta kysymys on siitä, että miten. Sehän on meidän jokaisen rukous, että kaikki pääsis taivaaseen, toteaa Leppänen.
– Mä kysyisin häneltä, että miksi hän valehtelee ja pettää ihmiset tällaisilla lupauksilla. Eihän tää oo Raamatun opetus ollenkaan. Mä ottaisin hänet kyllä semmoseen hellään pastoraaliseen keskusteluun. Keskustelisin näistä kristinuskon ydinasioista. Kysyisin, että miksi hän ylipäätään on lähtenyt hän tämmöseen virkaan, jos hänellä on tämmönen käsitys. Mitä hän on luvannut pappislupauksessa, niin hän on aika paljon lipsunut siitä todellisuudesta, Lehikoinen linjaa, mutta myöntää toki yhtyvänsä Leppäsen rukoukseen. Rukouksen vaihtuminen taivaspaikan lupaamisen Lehikoinen nimeää ympäripyöreäksi ei-kristilliseksi latteudeksi.
Joogan kristillistäminen tai neutralisointi jakaa kandidaatteja
Eri tilastojen mukaan nuoremmissa sukupolvissa on ollut nähtävissä jo pitkään kasvavaa kiinnostusta henkisyyttä ja hyvinvointikulttuuria kohtaan. Myös uskontoa lähestytään yhä useammin kehollisin ja kokemuksellisin harjoituksin. Miten kirkossa pitäisi huomioida ne, keille ei riitä jumalanpalveluksen liturgiassa pystyyn nouseminen ja istuminen? Voisiko esimerkiksi jooga tai mindfulness-harjoitukset tarjota sillan kirkkosaliin?
– Vähän ihmettelen sitä, että minkä takia hindulaisuutta kaupataan kristilliseen kirkkoon tämmösessä formaatissa. Mun ajatusmaailmaan Kristuksen ja Beliarin yhdistäminen ei käy millään tavalla. Mun mielestä tässä liikutaan vähän vaarallisilla vesillä. Tietenkin jotkut sanoo, että se on pelkästään liikuntaa, mutta jos se pohjautuu sen ideologia täysin hindulaisuuteen, niin nää ei oo yhdistettäviä asioita. Nää kaikki haastaa kristillistä kirkkoa tällä hetkellä. Meidän pitää terävöittää omaa sanomaamme. Kyllä kristillinen kirkko voi olla edelleen suolana ja valona maailmassa, Lehikoinen vastaa.
On ollut jooga- ja mindfullness-ihmisiä ja on kertonut, että ne antoi omalla tavallaan rauhan, mutta vasta Jeesuksessa he löysi sen, mitä ne todella etsi.
– Tää aika edellyttää meiltä poikkeuksellisen paljon vuorovaikutustaitoja. Hengelliset ja henkiset etsijät täytyy ottaa vakavasti. Kehollisuus on tutkimusten mukaan yksi tän ajan ilmiö. Siihen liittyy toisaalta karismaattisuus esimerkiksi ja yhtä lailla hiljaisuuden viljely, pyhiinvaellukset, joogat. Ja vaikka niistä osa on itselleni vieraita, niin ajattelen, että ne ovat tärkeitä tapoja käydä dialogia, tarjota mahdollisuuksia löytää myös polkuja kirkon yhteyteen, Leppänen pohtii.
– Meille on taas sellaista väkeä tullut mukaan seurakunnan toimintaan, ketkä on käynyt läpi kehollisia juttuja läpi. On ollut jooga- ja mindfullness-ihmisiä ja on kertonut, että ne antoi omalla tavallaan rauhan, mutta vasta Jeesuksessa he löysi sen, mitä ne todella etsi.
Vanhoillislestadiolaisten pelastusoppi – eikö tämä jo riitä?
Piispan yhtenä yläotsikkona kahvipöydän ja kättelyn hetkiin tai jopa yhteisiin konkretian tason projekteihin ja eri tilanteisiin dialogia kirkon sisällä vaikuttaviin herätysliikkeisiin. Kenenkään piispakandidaatin ei olla vielä huomattu ilmaisseen hankalista suhteistaan esimerkiksi heränneisiin. Sen sijaan ne muut herätysliikkeet, joihin ajan henki ei ole purrut varsinkaan seksuaalivähemmistöjä koskevien teemojen kautta.
Ei kuitenkaan lähdetä haastamaan kandidaattien näkemyksiä viidesläisiin herätysliikkeisiin. Saisiko olla vaihteeksi se herätysliike, josta harvoin, jos ikinä, kukaan johtotason henkilö vastaa kenenkään toimittajan kysymykseen heidän väitetystä näkemyksestään pelastusoppiinsa liittyyen. Vanhoillislestadiolaisten sanotaan kärjistäen ajattelevan niin, ettei heidän liikkeensä ulkopuolella olisi pelastusta. Kärjistäen siksi, koska eihän Paavalikaan ollut Lars Levi Lestadiuksen seuraaja. Hänelle riitti Jeesus. Mari Leppänen on kasvanut tuon liikkeen pihtiotteessa varsinkin silloin, kun hänet vihittiin papiksi. Miten hän näkee liikkeen aseman kirkossa?
– Mulla on hyvin läheinen suhde herätysliikkeeseen edelleen. Silloin kun musta tuli pappi – liikkeessä ei virallisesti hyväksytä naispappeutta – se oli silloin konflikti. Suurin osa läheisistä, sukulaisista ja ystävistäni kuulu liikkeeseen edelleen ja se on tiiviisti osa elämääni edelleen, Leppänen kuvaa. Hänen mukaan liikkeessä osa sanottaa pelastuksen rajat tiukasti oman liikkeen sisälle, toiset laveammin. Liikkeen johdon Leppänen on huomannut jääneen hiljaiseksi.
Osa saattaa hyvinkin ajatella niin
– Heidän kanssa pitäisi käydä keskustelua. Sitä keskustelua pitäisi jaksaa käydä. Kysyä niin kauan, että ymmärretään, mitä toinen sanoo. Mutta usein havaitsen saman, että sitä kierretään (keskustelua pelastusopista). Se liittyy siihem aitoon ajatukseen, että ei siellä ihmiset ajattele kaikki niin, että tää on näkyvä tää Jumalan valtakunnan rajat. Mutta en mä voi kaikkien puolesta sanoa. Osa saattaa hyvinkin ajatella niin.
Leppänen ajattelee vanhoillislestadiolaisten ja muidenkin herätysliikkeiden ihmisten rakentavan tätä kirkkoa, vaikka osa kritisoisikin kirkkoa.
Lehikoinen kuuntelee vieressä ja toteaa, että mikäli herätysliikkeessä piirretään Jumalan valtakunnan rajat tiukasi, niin piispan pitäisi rohkeasti käydä keskustelua. Hänkin kokee Leppäsen tavoin, että piispan pitää luoda yhteyksiä kuin rakentaa muureja.
Kaikkia kandidaatteja yhdistää yksi yllättävä seikka
Paljon muustakin Lehikoinen ja Leppänen puhuivat, mutta sitä antia voi kuunnella alla olevasta linkistä. Neljästä kandidaatista paljastui ainakin yksi yllättävä piirre. Turun arkkihiippakunnan seuraava piispa ei tule pitämään hiippaa. Mutta se ei olekaan pääasia.
KUUNTELE Lehikoisen ja Leppäsen kohtaaminen.
