Kirjoittanut
Lauri Sorila on suorittanut maapallon perusoppimäärän: Seitsemän maata, neljä maanosaa, neljä kieltä ja yli 35 vuotta lähetys- ja kehitysyhteistyössä.
Maaliskuussa 1957 kahdeksanhenkinen Sorilan perhe saapuu Keski-Suomen Vilppulasta Sudburyyn Kanadaan. Toisesta maailmansodasta on kulunut 12 vuotta. Suomessa sotakorvaukset on jo maksettu ja elintarvikkeiden säännöstely juuri lopetettu. Lauri Sorila on kaksivuotias.
– Isä halusi turvata meille lapsille paremman tulevaisuuden. Yksi asia, josta ei paljon puhuttu, oli Venäjän pelko, kertoo Lauri Sorila.
Siirtolaisperheen arki oli tiukkaa. Lauri muistaa, kuinka isä rakensi perheelle iltaisin taloa kierrätysmateriaaleista. Siskot auttoivat suoristamaan käytettyjä nauloja.
– Isä sai sydänkohtauksen ja keuhkokuumeen ja joutui kolmeksi kuukaudeksi sairaalaan. Äiti meni leipomoon töihin ja sai sieltä ilmaiseksi ylijäämäleipää. Muistan, että palomiehet kävivät meillä ja muissa köyhissä perheissä jouluna jakamassa lahjoja.
Vanhemmat eivät katuneet muuttoa. Moni suomalaisperhe koki juurettomuutta ja reissasi edestakaisin Suomen ja Kanadan väliä. Sorilan perheellä oli selvä näkemys siitä, että kotimaa on vaihtunut.
– Äiti sanoi monesti, että me olemme tulleet Kanadaan ja olemme kanadalaisia. Hän oli kuitenkin tarkka siitä, että kotona puhuttiin suomea, muistaa Lauri.
Arkuus väistyy
Perhe muutti Montrealiin köyhälistön ja siirtolaisten alueelle. Isä toimi päivätöiden ohessa pienen suomenkielisen helluntaiseurakunnan pastorina.
– Koulussa minua kiusattiin. Ehkä siksi, että olin niin hiljainen ja ujo poika. Meillä oli vähän nolot vaatteet, jotka oli ostettu Pelastusarmeijasta.
Lauri Sorila tuli uskoon lähetysaiheisessa tilaisuudessa.
– Muistan, että siellä näytettiin evankelista Oral Robertsin filmiä Afrikasta. Filmissä parantui ihmisiä. Olin 7-vuotias, ja halusin antaa elämäni Jeesukselle.
Päätettyään lukion vuonna 1972 Lauri matkusti Suomeen ensimmäistä kertaa. Isän kanssa oli tehty diili: poika auttaa talonrakennushommissa, ja isä ostaa lentoliput Suomeen. Suomessa nuorimies tapasi sukulaisia ja kävi Katinalan raamattukurssin.
– Ihmiset kuuntelivat hymyillen suomenkieltäni, joka oli jo vähän vanhentunutta. Tunsin itseni turistiksi.
Raamattukurssilla Laurissa tapahtui suuri sisäinen muutos. Helluntaisaarnaaja Arthur Kukkula rukoili Pyhän Hengen kastetta Laurille. Arkuus, syrjään vetäytyminen ja ihmisten vältteleminen saivat väistyä.
Kanadaan palattuaan Lauri siirtyi englanninkieliseen seurakuntaan, tutustui rohkeasti uusiin ihmisiin ja osallistui katuevankeliointiin ja lähetysaktioihin. Hän opiskeli arkkitehtuuria ja valmistuttuaan johti erilaisia rakennusprojekteja.
Rakennustöihin Keniaan
Vuonna 1980 Lauri Sorila asui Vancouverissa. Suomesta tuli vierailulle ryhmä, jonka mukana oli Anne. Kun nuoret tutustuivat, Lauri mainitsi ohimennen, että on ottanut rokotuksia, jotta voisi lähteä Intiaan. Anne oli rukoillut itselleen aviomiestä, joka haluaisi lähetystyöhön.
– Menimme kihloihin. Minä olin 26-vuotias, Anne täytti kihlajaispäivänä 25 vuotta. Olimme tunteneet muutaman viikon.
Anne palasi Suomeen ja alkoi ahkera kirjeenvaihto. Häät pidettiin Suomessa joulukuussa 1980, ja nuoripari jäi asumaan Helsinkiin. Eräänä talvipäivänä Lauri poikkesi Suomen Vapaan Ulkolähetyksen kirpputorille Sörnäisissä.
– Lähetyssihteeri Veikko Manninen kutsui minut sivuhuoneeseen. Hän oli kuullut, että olen Kanadassa johtanut rakennushankkeita ja sanoi, että Thaimaassa tarvittaisiin apua raamattukoulun rakentamiseen. Hän pyysi meitä rukoilemaan asian puolesta ja antamaan vastauksen kahden päivän päästä. Polvistuimme kotona yhdessä rukoilemaan. Päätimme vastata myöntävästi.
Sorilat muuttivat välillä takaisin Kanadaan. Sinne he saivat Suomesta kirjeen, jossa kerrottiin, että rakennuskohde on vaihtunut. Pitäisi lähteä Keniaan, Homa Bayn lastenkotiin.
– Lähdimme ilman suuria odotuksia. Minä aloin heti rakentaa, Anne alkoi pitää esikoulua lastenkodin lapsille ja ohjata opettajia. Perheeseen syntyi Keniassa vuonna 1983 esikoispoika Adam ja kolme vuotta myöhemmin Vancouverissa Jesse.
Katastrofiapu vei voimia
Keniasta alkoi Soriloiden mittava ja edelleen jatkuva työrupeama lähetys- ja kehitysyhteistyötehtävissä. He ovat työskennelleet pelkästään itäisessä Afrikassa lähes 20 vuotta. Lauri Sorila on hoitanut laajoja hankkeita Fidan kirkkokumppanien kanssa useilla sektoreilla, kuten terveydenhuollossa, koulutuksessa ja humanitaarisessa avussa.
Työjaksot ovat olleet 2–4 vuoden pituisia, ja työ on aina sen jälkeen jätetty paikallisten käsiin.
– Emme ole korvaamattomia eikä kenenkään lähetin pitäisi rakentaa omaa valtakuntaa, Lauri muistuttaa. Olemme olleet liikkeellä avoimella asenteella. Menemme sinne, mihin Jumala johdattaa.
Vuoden 2004 tsunamin jälkeen Fida pyysi Soriloita lähtemään Aasiaan hoitamaan laajaa humanitaarisen avun hanketta viidessä maassa. Sorilat ottivat haasteen vastaan ja muuttivat 2,5 vuodeksi Sri Lankaan, ensimmäistä kertaa ilman lapsia.
– Työhön kuului hirveästi matkustamista. Teimme melkein liikaa töitä eikä loppuunpalaminen ollut kaukana, Lauri tunnustaa.
Aasian-vuosien jälkeen Sorilat palasivat Suomeen opiskelemaan ja opettamaan Iso Kirja -opistolle Keuruulle. Vuoden päästä tuli jälleen yhteydenotto Fidalta. Soriloita pyydettiin lähtemään Balkanille. Sorilat pakkasivat laukkunsa ja lähtivät. Työn painopisteinä oli rauhan rakentaminen etnisten konfliktien repimällä alueella ja ihmiskaupan uhrien auttaminen.
Työ tuottaa tuloksia
Julkisuudessa käydään toisinaan kiivasta keskustelua kehitysyhteistyön tuloksista ja vaikutuksista. Sorilat ovat nähneet, että työ kantaa hedelmää. Ugandaan Idi Aminin hirmuhallinnon jälkeen rakennetut 13 klinikkaa ovat jatkaneet toimintaansa ilman ulkomaista tukea.
– Rakensimme ne yhteistyössä Fidan, Ugandan valtion, paikallisen seurakunnan ja kyläläisten kanssa. Kun yli 15 vuotta myöhemmin kävin paikanpäällä katsomassa, suurin osa klinikoista oli toiminnassa, vieläpä laajentunut. Ne olivat hoitaneet satojatuhansia ihmisiä.
Eräs toinen hanke vahvisti Tansanian FPCT-helluntaikirkon hallinnollista osaamista. Kirkkokunta rakensi onnistuneesti ohjesäännöt organisaation eri työmuodoille ja varainhankinnalle. Myös helluntaikirkon esikouluhanke on menestystarina. Ympäri Tansaniaa toimii satoja esikouluja paikallisin voimin.
Varsinaisen työnsä ohella Lauri on ollut myös perustamassa kansainvälisiä kouluja Ugandaan ja Tansaniaan. Molemmat on rankattu tasoltaan maansa parhaimpien oppilaitosten joukkoon. Lisäksi Lauri on ollut mukana rakentamassa useita kirkkorakennuksia.
– En ole laittanut päivämäärää mihinkään, vastaa 65-vuotias Sorila, kun tulee puhe eläköitymisestä.
Vuonna 2018 hän aloitti Fida-rekisteröinnin Kanadaan, mikä vahvistaa Fidan kansainvälistä varainhankintaa. Tällä hetkellä Lauri Sorila työskentelee Fidan päätoimiston kehitysyhteistyötiimissä vanhempana neuvonantajana.
Luovuus auttaa eteenpäin
Kahden kielen ja kulttuurin kasvattina Lauri Sorila on oppinut joustavuutta.
– Monikulttuurisuus on ajattelutapa, joka antaa tilaa muille. Rukoilen, että voisin hyväksyä ihmiset Jumalan luomina ja arvokkaina. Oikeaa asennetta Lauri toivoo matkaevääksi myös uusille lähtijöille.
– Täytyy hyväksyä, että eri paikoissa tehdään asioita eri lailla. Ei pidä aina olla oikeassa eikä edes äänessä, Lauri lataa.
Vaativat tehtävät ja tilanteet eri maailmankolkissa ovat saaneet Lauri Sorilan iloitsemaan luovuudesta.
– Jumala loi ihmisen luovaksi. Me voimme olla oma-aloitteisia, ratkaista ongelmia ja selviytyä. Minulla on pienestä asti ollut se asenne, että elämä on Jumalan käsissä. Hirveän vähän murehdin tai mietiskelen. Mottoni on ”just do it”.
Tästä kertoo sekin, että Laurin mielestä Raamatun mieluisin kirja on Nehemia – profeetan ja rakennusmiehen kuvaus Jerusalemin tuhottujen muurien jälleenrakentamista.
– Nehemia kirjoittaa, että he rukoilivat ja ”kävivät tarmokkaasti käsiksi työhön”, vaikka oli vaikeuksia ja vastustusta, niin kuin aina elämässä.
Teksti: Lassi Mäkinen Kuvat: Soriloiden perhealbumi
