Kirjoittanut
Radio Dein Viikon Debatti käsitteli keskiviikkona vanhoillislestadiolaisen liikkeen mahdollista uudistustarvetta. Siihen osallistuivat taustaltaan lestadiolainen teologian maisteri Laura Kallio ja, puhelimitse, Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen pääsihteeri Tuomas Hänninen. He olivat erimielisiä sekä liikkeen väitetystä uudistumistarpeesta että sen vuorovaikutuskulttuurista.
Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä vaikuttaa ulkopuolisten silmin kuohuvan yhtenään. Liikkeen sisällä viime vuosina paljastuneet pedofiliatapaukset eivät ole ainoita tikun nokassa keikkuvia kysymyksiä. Viimeisin iso poru on puhjennut vanhoillislestadiolaisen Mari Leppäsen, siis naisen, vihkimisestä maaliskuussa papiksi. Naisen asema liikkeessä puhuttaa muutenkin. Vai puhuttaako? Saako puhuttaa?
Keskustelua keskustelusta
Pääsihteeri Tuomas Hänninen ei tunnista johtamassaan liikkeessä uudistamisen tarpeita tai edes halua. Hän arvelee kuvitelman keskustelun puutteesta syntyvän siitä, että vanhoillislestadiolainen yhteisö poikkeaa muista yhteisöistä.
– En kyllä tunnista tämmöisiä pinnan alla kuplivia asioita. Meillä kokoonnutaan aika paljon. Jos on ihmisiä, jotka eivät ole seuraanneet niissä käytävää keskustelua, saattaa syntyä mielikuva, että pinnan alla kuplii ja meillä estetään keskustelua. Omasta työstäni käsin kuulen ja käyn hyvinkin avoimia keskusteluja. Meillä tulisi olla malttia ja löysiä poskilihaksia, yhteisön keulakuva luonnehtii.
Pääsihteerillä on käsitys myös myönnytyksiä janoavien motiiveista.
– En henkilökohtaisesti näe sitä uudistamisen haluna, vaan enemmänkin haluna poiketa raamatullisuudesta.
Laura Kallio, 26-vuotias uskonnon ja psykologian opettaja Kotkasta, haluaisi esittää Hänniselle poikkeamisväitettä koskevan lisäkysymyksen.
– Tarkoittiko Hänninen tässä poikkeamaa perinteistä tulkintatavasta vai onko kyse arvovaltakysymyksestä? Minusta nämä kaksi asiaa pitäisi pitää erillään.
Kallio on pettynyt siihen, että pääsihteeri ei näe piilevää muutostarvetta. Sitä pitää hänestä kätkössä tietynlainen keskustelukulttuuri.
Kallio uskoo kuitenkin, että jos tehtäisiin kenttätutkimusta tai gallupia vanhoillislestadiolaisten keskuudessa, niin sieltä tuskin nousisi esiin mitään uudistusohjelmaa.
– Sen sijaan ajattelen, että liikkeen sisäinen tietynlainen keskustelu käydään aika pitkälle keskitetysti siellä missä miehet päättävät.
He ovat liikkeen äänitorvia sekä liikkeen sisäisessä että ulkoisessa puheessa. Sisäisen dialogi on mielestäni aika rajoittunutta.
Kun Kallio käyttää sanaa uudistumistarve, hän liittää sen keskustelun lisäämisen tarpeeseen, jota hän kokee olevan vanhoillislestadiolaisten keskuudessa paljon.
– Haluttaisiin keskustella ilmapiirissä, joka on ehdottoman rakkauden ympäröimä. Ettei tarvitse pelätä sitä, että mikäli ilmaisee yhteisestä käsityksestä poikkeavan ajatuksen tai idean, niin siitä tulisi jonkinlainen selkäänpuukotustilanne.
Kallion mukaan kritiikin esittäjä joutuu helposti vastaamaan sanoistaan tietyin sanktioin. Ne voivat olla hänen mukaansa sosiaalisia tai konkreettisia, kuten vaikkapa viimeaikainen puhujantehtävistä ja toiminnasta erottaminen tai väliaikainen vapauttaminen. Näin tapahtui myös Leppäsen aviomiehelle.
– Usein saattaa käydä niin, että mikäli keskustelua on saatu aikaiseksi, se saattaa tyrehtyä kysymykseen, jossa pohtijan ja kysyjän sieluntilaa aletaan tarkastella ja kyseenalaistaa. Aletaan miettiä, että voidaanko tällaista keskustelua käydä. Keskustelun edistäminen on aika vaikeaa ja siinä täytyy ottaa tietoisia riskejä, uskonnonopettaja väittää.
Media
Hännisen mielestä ajatus keskustelun puutteesta on sekä sosiaalisen että massamedian luoma illuusio. Hänestä kommunikaatio on kokoonnuttaessa hyvinkin vilkasta ja värikästä.
– Olen joskus todennut, että jos keskustelu näistä asioista olisi käyty 60-luvulla, olisimme ihan erilaisessa ympäristössä. Tämän päivän media, erityisesti sosiaalinen media, mutta myös massamedia luovat puitteet mielikuvalle, jonka mukaan tämä (uudistushalu) on hyvinkin laajaa. Minun käsitykseni mukaan tähän keskusteluun ei kytkeydy kovin paljon ihmisiä, pääsihteeri arvioi.
Laura Kallio kokee olevansa vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä kaksoisroolissa, sekä sisällä että etäinen tarkkailija. Kun Radio Dei teki Viikon Debatin taustatyötä, nousi esiin väite, että uudistumistarve on enemmän uudistajissa kuin liikkeessä. Lisäksi heidän, Kallionkin, nähtiin pelaavan mediapeliä valtamedian kanssa.
– Olisi vaikea ajatella, että olisin lähtenyt jonkinlaiseen taktiseen ajojahtiin jotakin tahoa tai ihmistä kohtaan. Tarkoitus on ollut lähinnä selvittää itselleni omaa paikkaani tässä yhteisössä ja yhteiskunnassa ja samalla nostaa julkisesti esiin sellaisia ääniä, jotka eivä tule muuten kuulluiksi, Kallio selittää.
Kuka sitten hyötyy peittelemättömästä debatista? Kun Tuomas Hänninen vastaa tähän, hän kyseenalaistaa samalla vastapuolen motiivit tai määritelmän keskustelun avoimuudesta.
– Minusta avoin keskustelu on aina kaikkien etu. Mutta sitten pitäisi ehkä määrittää se, että mitä minä ymmärrän avoimella keskustelulla. Joskus tässä tunnistaa sitä, että minä käyn avointa keskustelua, mutta jos en muuta mielipidettäni toisen keskustelijan mielipiteen mukaiseksi, niin sitten todetaan, että minä en ole avoin hänen mielipiteilleen ja sille muutokselle, jota hän ehkä haluaa.
Naispappi
Naispappeus, ehkäisy, alkoholi, televisio, meikkaus… Muun muassa nämä on nimetty liikkeen perinteisessä opetuksessa synneiksi. Taivaaseen ei ole muuta tietä kuin vanhoillislestadiolaisuus. Kun johtajalta kysyy, että onko arkenne yhtä kieltäymysten sarjaa, hän nauraa ystävällisesti.
– Hehheh, jaa tota, ei se ole kieltäymystä. Myönnän että minunkin elämässä on huolia. En halua olla ylihengellinen, mutta kyllä tunnistan, että mulla on perusonnellisuus elämässä. Rauha.
Evankelisluterilainen kirkko saa ensimmäisen vanhoillislestadiolaisen naispappinsa Turun tuomiokirkossa neljäs päivä maaliskuuta. Teologian maisteriksi tammikuussa valmistuva Mari Leppänen hoitaa jo seurakuntapastorin virkaa Liedossa, mutta se tapahtuu toistaiseksi papiksi vihkimättömän teologin valtuuksin. Hän ei tykkää termistä lestadiolainen naispappi.
– Haluan olla ihan tavallinen seurakuntapappi, Leppänen luonnehtii ”etnisten” vanhoillislestadiolaitsen Omat polut -sivustolle.
Leppänen kokee tilanteen liian tulenaraksi, jotta hän olisi kokenut voivansa ottaa osaa Radio Dein debattiin liikkeen uudistamisesta. Laura Kallio, Leppäsen ystävä, ei ota kantaa siihen, saatetaanko tämä erottaa liikkeestä. Liikkeen johdon naispappeuslausuntoja hän kommentoi mielellään.
– Olen noteerannut lestadiolaisen liikkeen johdon reaktion. (Olavi) Voittosen henkilökohtainen mielipide tuli aika hyvin esille muutamissa jutuissa.
Puheenjohtaja Voittonen kommentoi naisen asemaa vastikään Kotimaa24-sivustolla.
– Kokonaiskuvassa näyttää, että naisväellekin riittää runsaasti tehtäviä. Hieman ihmettelen, jos omaa tehtävää ei näistä tahdo löytyä tai sitä ei osata arvostaa, Voittonen miettii.
Kallio sanoo pettymeensä pahan kerran luettuaan Voittosen lausunnon.
– On aika epävalidia sanoa miehenä toiselle sukupuolelle, mitkä tehtävät hänelle kuuluisivat. Kuka määrittelee tällaiset tehtävät meidän herätysliikkeessä ja millä perusteella?, Kallio kyselee.
Tuleva
Miten sitten arviolta noin 100 000:n ihmisen vanhoillislestadiolainen liike lopulta kestää maallistuvan yhteiskunnan puristuksissa? Hänninen varoo kuulostamasta ylihengelliseltä, mutta hengellisen vastauksen hän haluaa antaa.
– Kestetään ainostaan Jumalan avulla. Luotamme siihen, että Jumala kaikkea johtaa. Kaikki mitä on tapahtunut ja tapahtuu, on tapahtunut Kaikkivaltiaan sallittua sen. Isällä on joku tietty tarkoitus.
Kallio ei usko eikä toivo liikkeen ajautuvan laajamittaiseen ajolähtöön, vaan maalaa sille myönteisen taivaanrantakuvan. Hän näkee sille yhden ehdon, keskustelun.
– Moni haluaa tuoda ne kysymykset yhteisöön, sinne missä ne on mahdollista kysyä. Haluaisin olla optimisti ja (ajatella) että kyllä me aina selvitään ajallisten kysymysten kanssa. Paljon haastavampaa on käydä debattia asioista, jotka ovat tietämisen rajojen ulkopuolella.
– Minä yritän tartua sellaisiin piirteisiin, jotka meitä aidosti yhdistävät. Ne ovat niitä syvävirtoja, niitä asioita, joiden takana me seistään tai kaadutaan, uskon ydinkysymyksiä, naisteologi valottaa.
