Kirjoittanut
– Jotkut laulut tarvitsevat raflaavamman suunnan, vakuuttelee lestadiolaista virsiperinnettä uudistava Mikko Himanka, joka havahtui modernisoimaan liikkeen musiikkia tunnistettuaan perinteistä herätysliikkeettä uhkaavan kuplautumisen.
Suomalaisten herätysliikkeiden vaalimilla lauluilla on yhteiset juuret, jotka juontuvat 1700-luvulle. Elias Lagus suomensi körteille Siionin virsiä ruotsalaisesta Sions Sånger -veisukirjasta ja samoin aikoihin Antti Achrenius ja Pentti Jaakko Ignatius toimittivat rukoilevaisille Halullisten sielujen hengelliset laulut -kokoelman.
Samasta hengellisten sävellysten syväjuuristosta kurkottaa vanhoillislestadiolaisten laulukirja Siionin Laulut, esikoislestadiolaisten virret ja muiden lestadiolaisuuden suuntausten suosimat Siionin Matkalaulut. Lestadiolaisten suosimat sävelmät ovat siis vanhaa perua, mutta niin ovat olleet myös niiden veisuussa käytetyt sovitukset aina tähän päivään asti.
– Liikkeen piirissä näistä samoista lauluista on tehty monia upeita äänitteitä, mutta ne pysyvät hyvin tiukasti urku- tai pianosäestyskontekstissa. Siitä ei ole haluttu lähteä irti – on koettu, ettei voida, tietää tuoreen Veren ääni -äänitteen tuottaja Mikko Himanka.
Ylivieskan seurakunnan aktiiveihin lukeutuva Himanka varttui Kokkolassa lestadiolaisuuden keskellä. Liikkeen uudistusmielisempään siipeen kuuluva Lähetysyhdistys Rauhan Sana näytti miehelle vihreää valoa ja lähti kustantajaksi albumille, jonka kantava idea oli hautunut Mikko Himangan mielessä vuosikymmenen verran. Hän halusi riisua vanhat lestadiolaiset laulut niihin vuosisatojen aikana kertyneistä sovituksellista raameista.
– Lähdin ajattelemaan niitä ihan puhtaasti musiikillisesti ja sanomallisesti – kokeilemaan, mihin suuntaan ne laulut itse haluavat lähteä – sitä mikä tukee niiden sanomaa parhaiten tänä päivänä, Himanka kertoo.
”Kuplan ulkopuolelta kaikki kuulostaa ihan toisenlaiselta, mitä itse kuvittelee.”
Veren ääneen valikoidut laulut ovat veisuja, jotka resonoivat lestadiolaisliikkeessä laajasti yli sen moninaisten järjestörajojen ja ovat rakentuneet liikkeen yhteiseksi perinnöksi. Albumi koostuu vanhoista Siionin matkalauluista uudelleen sovitettuina.
– Minun tietääkseni tämä oli lestadiolaisuuden piirissä ensimmäinen musikaalinen irtiotto perinteestä.
Himanka tiedostaa, että ”pyhiin hymneihin” kajoaminen voi herättää osassa liikettä pahaa verta. Hän kertoo kuitenkin toistaiseksi välttyneensä sen suuremmalta kritiikiltä. Eikä mies ole tietoisesti halunnut verta nenästään edes kaivaa vaan sanoo monelta osin arvostavansa liikkeen perinteitä.
– Perinne voi olla taakka, mutta minun mielestäni se voi olla myös voimavara. Asioita ei pidä ajatella mustavalkoisesti. Edelleenkin nämä laulut toimivat myös perinteisesti veisaten, siitä ei ole kyse.
Siihen Mikko Himanka ei kuitenkaan usko, että traditionaalinen sovitus tekisi laulusta pyhemmän kuin mihin moderni sovitus voi yltää.
– En usko musiikissa periaatteellisiin rajoihin. Kyse on enemmän siitä, mikä kunkin laulun kohdalla toimii.
Oivallus Kalajoen rantamailla
Veren ääntä työstäessään Himangan lähtöajatuksena oli, että vanhat laulut ansaitsisivat ahtaita seurakuntapiirejä laajemman yleisön. Tosiasia on, että moni syvällistä viisautta sisältävä hengellinen sävelteos on jäänyt elämään omaa suppeaa elämäänsä pienen piirin sisälle, rajatun hengellisen alakulttuurin yksityisomaisuudeksi.
– Muodostuu helposti kulttuurisia kuplia, joiden sisällä ihmiset ovat eivätkä ymmärrä, että kuplan ulkopuolelta kaikki kuulostaa ihan toisenlaiselta, mitä itse kuvittelee.
– Kun laulut nostetaan kuplasta ulos uudenlaiseen kulttuuriseen ja musiikilliseen maisemaan, niin ne avautuvat uudella lailla paljon isommalle joukolle ihmisiä.
”Kaiken ylistysmusiikin ei tarvitse tulla Hillsongilta tai Amerikasta.”
Laajempaa tarttumapintaa Himanka on halunnut hakea myös Veren voima -levyn solistivalinnoilla. Levyllä tekstejä tulkitsevat muun muassa Ventus Blues Bandin laulaja Juho Kinaret, pop-listoilta tunnetuksi tullut Jippu sekä ensisijaisesti muista kuin virsitulkinnoista yleisön tuntemat gospelartistit Pekka Simojoki, Jukka Leppilampi ja Satu Sinikumpu.
– Itse lestadiolaisuudessa kasvaneena halusin välttää American Songbook –tyyppistä viihteellistä meininkiä, joka vapaissa suunnissa on arkipäivää. Halusin kunnioittaa vanhoja juuria, joka näillä lauluilla on, tuottaja Himanka taustoittaa.
– Olen työstänyt tätä mielessäni kymmenen vuotta hakien kappale kappaleelta sopivaa sovitusta – sitä, mihinkä suuntaan laulut haluaisivat lähteä. Monissa muissa liikkeissä on tehty paljon enemmän ja paljon aikaisemmin. Jo oli siis aikakin.
Kalajoen rantamailla, Ylivieskan pikkukaupungissa, yksi asia on vuosien varrella tullut selväksi. 1700-luvulle kurkottavassa herätysliikkeiden lauluperinteessä osataan ylistää ja kiittää, mutta se kumpuaa syvemmältä ja karheammin kuin mihin niin kutsuttuna ylistysmusiikkina markkinoitu tuontitavara kykenee Pohjolan sydänmailla ikinä yltämään.
– Kaiken ylistysmusiikin ei tarvitse tulla Hillsongilta tai Amerikasta. Veren äänen käsite tarkoittaa käytännössä Jumala elävää sanaa, sitä mikä virtaa kuulijalla ja joka virvoittaa häntä.
