STEA:n myöntämällä rahoituksella ViaDia Helsinki ry palkkasi 1,5 henkilöä kolmeksi vuodeksi ja liisasi asuntoauton katutoimistoksi. Syntyi levähdyspaikka.
Iltaa, maistuisiko kahvi ja pulla?
– Kiitos kiitos, vähän kiire nyt, suomalaismies toteaa vauhtiaan hiljentämättä, hymyilee sentään.
– Iltaa, täällä olisi hyvää kahvia ja pullaa, ilmaiseksi.
– No olkoon mitä tahansa, kantaväestöön kuuluva keski-ikäinen nainen tuhahtaa ohi pyyhältäessään.
– Ilmaista kahvia tarjolla…
– Ai, missä?
Viimeisen kysymyksen esittäneet pari ulkomaalaistaustaista nuorta miestä nyhtävät kuulokkeet korvistaan ja pysähtyvät ilahtuneena viereeni. Osoitan ylikulkusillalta Levähdyspaikan asuntoautoa alhaalla kadun varressa. Kahvijonossa seisoo muutama muukin nuori kaveri, vanhus rollaattorinsa kanssa ja lastenrattaita työntävä äiti.
Reilun tunnin sisäänheittäjänä toimittuani voin todeta, että Helsingin Itäkeskuksessa ohikulkijat ovat enimmäkseen ulkomaalaistaustaisia. Senkin vuoksi kahville kutsuminen on mukavaa — heiltä saa poikkeuksetta ainakin hymyn ja tervehdyksen, jotkut harppovat myös alas Levähdyspaikan asuntoauton markiisin katveeseen. Sitten yksi suomalainenkin pysähtyy ja peruuttaa muutaman askeleen ohi käveltyään:
– Ilmaista kahvia, niin minkä vuoksi?
Kun selitän STEA:n rahoittamasta diakoniahankkeesta, hän tuntuu tyytyväiseltä.
Parasta vähäisimmille
Levähdyspaikka-hanke haluaa tarjota kohdatuksi tulemisen kokemuksia erityisesti niille, joita harvemmin huomataan. Toki lahjoituksina saadut Warrior Coffee -luomukahvi ja Leipomo Gateaun pistaasipullat maistuvat vaativammissakin suissa. Hankkeen mottona on New York City Reliefistä (NYCR) peritty ajatus: Best for the least, eli parasta vähäisimmille.
Johanna Puirava työskenteli 10 vuotta NYCR:ssä, joka toimitti lämmintä keittoa, hygieniatuotteita ja ennen kaikkea ystävällisyyttä ja sosiaaliapua suurkaupungin katujen unohdetuille ihmisille. Kun USA ei enää myöntänyt Johannalle viisumia, hän koki Jumalan sanovan: Sijaintisi on muuttunut, kutsu ei.
– Kadun ihmiset Suomessa ovat aivan yhtä ihania ja avoimia kuin USA:ssakin. Se, mikä osoittautui haasteeksi täällä, oli koko prosessin organisointi alusta loppuun, Johanna kertoo.
New Yorkissa sosiaalityötä kävi oppimassa myös Heidi Jänkälä, joka sai kokemuksistaan kimmokkeen opiskella sosionomiksi. Heidi toimii nyt Levähdyspaikka-hankkeen ainoana kokopäiväisenä työntekijänä.
– Työnjako onnistui hyvin, sillä työtehtävät sopivat persoonallisuuksiimme. Itse vastaan koko hankkeen organisoinnista ja tarkkuus on hyödyksi tehtäviini kuuluvassa raportoinnissa, Heidi valaisee.
Johanna keskittyy käytännön työhön ja hoitaa kotona omaa yksivuotiastaan osan viikosta.
Aina innoissaan kadulle
Levähdyspaikan ringissä on tähän mennessä palvellut 30 vapaaehtoista, joista suurin osa kuuluu Helsingin vapaaseurakuntaan. Kymmenisen heistä on palvellut hyvinkin sitoutuneesti. Anne Leivo on ollut mukana alusta lähtien.
– Seurasin Johannan elämää jo Amerikan aikoina ja aavistelin jostain syystä, että jotain tulemme tekemään yhdessä. Koen, että tämä on minunkin juttuni. Aina olen yhtä innoissani lähdössä kadulle, satoi tai paistoi, Anne kertoo.
Levähdyspaikan auto päivystää kolme tuntia kerrallaan kolmesti viikossa eri puolilla Helsinkiä: Itäkeskuksessa, Malmilla ja Sörnäisissä, joista viimeisessä vilisee eniten kohderyhmään kuuluvaa väkeä.
Ihmisille tarjotaan kahvia, teetä ja pullaa. Leipäpussinkin saa ottaa mukaan, niin kauan kuin niitä riittää. Ystävällisen jutustelun lisäksi asiakkailta tiedustellaan, haluavatko he rukousta tai voidaanko heitä auttaa asunnon tai työtilanteen suhteen. Asuntoauton minitoimistossa hanketyöntekijä voi laatia esimerkiksi työhakemuksia asiakkaan kanssa. Jo lyhyen syksyn aikana Johanna ja Heidi toteavat luoneensa ystävyyssuhteita ihmisiin.
Keidashetkiä yksinäisille
Loppusyksyn pimeässä illassa Johanna Puirava juttelee tukevan retkipöydän ääressä naisen kanssa, jolla on koiranpentu sylissään.
– Tää on mun päivän kohokohta, hehkuttaa neljä vuotta raittiina pysynyt 46-vuotias suomalaisnainen, ja tarkoittaa Levähdyspaikan päivystysaikaa.
Nainen kertoo äidistään, joka ei halua apua alkoholiongelmaansa. Asia on tummentanut hänen elämäänsä alusta asti. Lapsena hän haaveili olevansa prinsessa, joka saisi hoitaa omaa koiraansa.
– Niihin on helpompi luottaa, koiriin, hän toteaa surumielisesti.
Levähdyspaikasta on tullut hänelle keidashetki. Siellä hänellä on ystäviä, Johanna ja Heidi ja muitakin.
Juttelen myös 52-vuotiaan serbialaisen miehen kanssa. Hän on työskennellyt Suomessa hotelli- ja ravintola-alalla sekä tuotantotöissä. Viimeiset kahdeksan vuotta hän on ollut työtön. Mies selittää vuolaasti päiväohjelmaansa: pullojen keräämistä, kielen opiskelua, tuttavien tapaamista. Hän tunnustaa pettyneensä Jumalaan, koska niin monet rukoukset ovat jääneet vastausta vaille, mutta lukevansa silti Raamattua. Levähdyspaikan kristityt ovat tehneet häneen vaikutuksen.
– Tämä kahvi on fantastista, mutta en minä sen takia tänne tule. Tulen tapaamaan näitä ihmisiä, he ovat niin mukavia! serbialainen hihkuu ja levittelee käsiään viileässä iltatuulessa. Hän ei ole päissään, hän on vain todella iloinen!
*STEA=Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus
Mirkka Salmensaari
