Kirjoittanut
Diakoniatyöstä tuli lakisääteistä, kun aiemmin vapaaehtoisuuteen perustunut diakoniatyö kirjattiin kirkkolakiin vuonna 1944. Lain mukaan jokaisen seurakunnan piti palkata oma diakoniatyöntekijä.
TM Liisa Penttisen väitöstutkimus kuvaa seurakunnallisen diakoniatyön kehittymistä Kuopion kaupunki- ja maaseurakunnassa sekä siitä eronneissa seurakunnissa Siilinjärvellä, Vehmersalmella ja Riistavedellä noin 90 vuoden ajalta.
Kuopion hiippakunta oli 1890-luvulta lähtien diakoniatyön edelläkävijä tarmokkaan piispansa Gustaf Johanssonin johdolla. Hiippakunta sai oman diakoniaohjesäännön vuonna 1893, mikä merkitsi seurakunnallisen diakoniatyön alkua Suomessa. Diakoniatyö perustui vielä tässä vaiheessa vapaaehtoisuuteen. Seurakuntien tärkein tehtävä oli koota varoja diakoniakassoihin, jotta niihin voitiin palkata erityisiä diakoniatyöntekijöitä.
Kuopion kaupunki- ja maaseurakunnan naispuoliset diakonissat ja miespuoliset diakonit olivat alansa uranuurtajia.
Kaupunkiseurakuntaan saatiin ensimmäinen diakonissa 1897. Hän keskittyi sairaanhoitoon lähinnä varattomien seurakuntalaisten keskuudessa. Hän oli alusta saakka täystyöllistetty jopa siinä määrin, että hän joutui eroamaan toimestaan kolmen vuoden kuluessa työuupumisen vuoksi. Maaseurakunta, johon palkattiin ensimmäinen diakonissa 1900, ei puolestaan osannut käyttää diakonissan palveluja hyväkseen. Sen vuoksi toimi lakkautettiin toistaiseksi. Ensimmäiset diakonissat kärsivät rooliristiriidoista ja saivat aluksi osakseen jopa epäluuloa.
Maaseurakunta palkkasi miespuolisen diakonin ensimmäisenä Suomessa vuonna 1904. Työ oli vaativaa, ja sekä ensimmäisen diakonin että hänen seuraajansa työurat jäivät lyhyiksi. Tähän saattoi olla syynä epäselvä työnkuva. Diakonien jälkeen toiminta painottui sananjulistukseen, ja seurakuntaan palkattiin saarnadiakoneja.
Kaupunkiseurakunnan diakoniatyöstä vastasi vuodesta 1913 lähtien sisälähetysyhdistys, joka myös rakennutti oman rukoushuoneen ja perusti seurakuntalehden Siunausta koteihin, jonka seuraaja on nykyinen Kirkko ja koti.
Vähitellen seurakuntadiakonia sai jalansijaa. 1910-luvulla diakonissojen työolot olivat jo vakiintuneet, myös maaseurakunnassa. 1920-luvun alussa muodostuivat itsenäisiksi seurakunniksi Riistavesi, Vehmersalmi ja Siilinjärvi. Siilinjärvellä diakoniatyötä arvostettiin, mutta Riistavesi ja Vehmersalmi hylkivät sitä. Taustalla olivat muun muassa taloudelliset syyt.
Kun Kuopion hiippakunta perustettiin toisen kerran, piispaksi valittiin diakoniamyönteinen Eino Sormunen. Hänen aloitteestaan kirkkolakiin saatiin edellä mainittu muutos, ja diakoniatyö muuttui lakisääteiseksi.
Teologian maisteri Liisa Penttisen kirkkohistorian alaan kuuluva väitöskirja ”Vaivaishoidosta yhdistysmuotoiseen seurakuntadiakoniaan. Diakoniatyö Kuopion kaupunki- ja maaseurakunnassa sekä siitä eronneissa seurakunnissa 1850–1944” tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa 14.12. Vastaväittäjänä toimii dosentti, TT Mikko Malkavaara Helsingin yliopistosta ja kustoksena kirkkohistorian professori Hannu Mustakallio Itä-Suomen yliopistosta.
