Kirjoittanut
Maria Immonen on ensimmäinen naispuolinen johtaja tehtävässä, jonka tavoitteena on humanitaarisen avun antaminen maailman vaikeimmilla kriisialueilla.
Venäjän ja Ukrainan välisen konfliktin uhka on hyvä hetki pysähtyä miettimään, miksi Immosen johtama, Luterilaisen maailmanliiton (LML) maailmanpalveluosasto on olemassa. Yksikkö on toiminut LML:n perustamisesta lähtien, ja sen ydintehtävä keskittyi toiminnan alkumetreillä toisesta maailmansodasta toipuvan Euroopan jälleenrakentamiseen.
– Ensimmäinen asia, mitä Luterilainen Maailmanliitto halusi tehdä, oli sodanjälkeisen Euroopan ja eurooppalaisten auttaminen yhteistyössä paikallisten kirkkojen kanssa. Tukea tuli joka puolelta maailmaa, Immonen kertoo.
Tuosta hetkestä saakka maailmanpalveluosaston tehtävä on pysynyt samansuuntaisena: apua viedään sinne, missä ihmiset kärsivät eniten. Tällä hetkellä Immosella on lähes 10 000 alaista ympäri maailmaa, ja eri puolilla maailmaa vaikuttavien itsenäisten maaohjelmien raportointi suuntautuu Immosen työpöydälle Geneveen. Työn parhaita puolia ovatkin Immosen mukaan ne onnistumisen hetket, kun eri puolilla maailmaa saman asian puolesta työskentelevät ihmiset ovat yhdessä saaneet aikaan konkreettisia tuloksia.
– Mietitään esimerkiksi Haitin tilannetta. Viime vuonna Haitilla murhattiin presidentti, jonka jälkeen maassa koettiin lähes yhtä paha maanjäristys kuin 10 vuotta takaperin, ja siihen päälle vielä kaksi peräkkäistä hurrikaania. Kaiken tämän seurauksena jengiväkivalta äityi niin pahaksi, että ulkonaliikkuminen oli vaikeaa jopa paikallisille. Silti pystyimme näissä oloissa toimittamaan sadoilletuhansille ihmisille puhdasta juomavettä ja ruokaa, Immonen iloitsee.
Iloa onnistumisesta tosin laimentaa se, että Haitin tilanne jatkuu yhä edelleen samanlaisena, ja maa tulee tarvitsemaan vielä pitkään paitsi Luterilaisen maailmanliiton, niin myös muiden toimijoiden tarjoamaa humanitaarista apua. Kuitenkin humanitaarisen avun perille saattaminen Haitille on Immosen mukaan hyvä osoitus siitä, että vaikka byrokratian tuska ja byrokratiaan käytettävä rahan määrä välillä hirvittävät, niin siihen on syynsä; vaikka toiminta olisi välillä jähmeää ja hidasta, niin vuosikymmenten aikana luodut kansainväliset järjestelmät ja rakenteet ovat kuitenkin toimivia ja tarpeen, ja niitä tulee jatkossakin rahoittaa.
– Päättäjien tapaaminen kasvokkain on ensiarvoisen tärkeää etenkin nykyisessä maailmantilanteessa, sillä pyrkimys lopettaa konfliktit ja sodankäynnin uhka diplomatialla on lopulta halvempaa kuin se, että kriisien annetaan eskaloitua sodiksi, Immonen toteaa.
Hän myös painottaa, että se mitä maailmassa nyt tapahtuu koronapandemian takia on kestämätöntä.
– Sillä, että päättäjät eivät tapaa, eivät keskustele, eivätkä yritä yhdessä ratkaista asioita, voi olla kauaskantoiset seuraukset, Immonen sanoo.
Korona, nälänhätä ja maailman epäoikeudenmukaisuus
Immosen mukaan jo nyt on nähtävissä se, että vauraiden länsimaiden kääntäessä koronan seurauksena katseensa totaalisesti sisäänpäin, köyhien ja sodan partaalla olevien maiden tilanne on entisestään huonontunut.
– Kun rikkaan pohjoisen poliittinen energia suuntautuu omaan alueeseen, häviää ihmisiltä samalla ymmärrys siitä, että sodat ja nälänhädät, jotka olivat ennen covidia, ovat edelleen olemassa ja vain pahenevat, koska rahoitus ja ratkaisut jatkuvasti vähenevät, Immonen murehtii.
Hän kertoo äskettäin toteutuneesta työmatkastaan, jonka aikana hän pyysi paikallisia ihmisiä listaamaan pahimmat ongelmansa. Korona löytyi vasta sijoilta yhdeksän tai kymmenen.
– Tätä ei ymmärretä Suomessa, jossa on eletty turvassa konflikteilta ja nälänhädältä. Tällöin käy helposti kuten nyt on käynyt; koronasta tulee isoin asia elämässä. Äärimmäisessä köyhyydessä elävät puolestaan eivät ehdi murehtia itse sairautta, vaan elävät miettien sitä, että pienikin mahdollisuus toimeentuloon on hävinnyt, väkivalta eskaloitunut ja toivo tulevaisuudesta hävinnyt. Esimerkiksi Keniassa teiniraskaudet perhepiirissä ovat räjähtäneet valtavaan kasvuun korona pandemian aikana, Immonen toteaa.
Samaan hengenvetoon hän muistuttaa, että vaikka Suomessa nyt puretaan rajoituksia, niin pandemia ei todennäköisesti ole loppumassa.
Jos me länsimaalaiset emme saa vietyä rokotteita köyhiin maihin, niin pandemia ei todellakaan lopu tähän.
– Jos me länsimaalaiset emme saa vietyä rokotteita köyhiin maihin, niin pandemia ei todellakaan lopu tähän. Köyhät maat ovat uusien mutaatioiden syntymisen suhteen avainasemassa. Uusien varianttien syntymisen todennäköisyydestä kertoo se, että esimerkiksi Sudanissa vain 4 prosenttia väestöstä on rokotettu.
Immonen painottaakin, että kansainvälisesti olisi nyt panostettava siihen, että rokotteet saataisiin perille sinne, missä niitä tarvitaan.
– Ratkaisujen on oltava pitkäkestoisia ja niitä olisi mietittävä laajempien kokonaisuuksien, kuten rauhan ja oikeudenmukaisuuden näkökulmista, Immonen sanoo.
Tilanne on hänen mukaansa hieman samanlainen kuin nälänhädän suhteen.
– Myös nälänhätä voidaan ennustaa, eikä sen torjumisen hintaa pitäisi laskea euroissa. Jälkikäteen toimiminen maksaa paljon enemmän kuin se, että reagoisimme jo ensisignaaleihin. Mutta tämä ajan henki on jotenkin sellainen, ettei sitä aina tehdä, vaan nälkää käytetään myös sodankäynnin välineenä, Immonen miettii.
Oikeudenmukaisuutta ja kaikille osapuolille hyvien ratkaisujen etsimistä Immonen on pyrkinyt opettamaan myös omille, jo aikuisille lapsilleen.
– Oikeudenmukaisuus on todella tärkeä arvo. Olemme kotona keskustelleet aina lasten kanssa siitä, mikä olisi oikeudenmukaista paitsi perheen sisällä ja lasten elinpiirissä, niin myös maailmanlaajuisesti ja poliittisesti, Immonen kertoo.
Toisena johtotähtenä niin lastenkasvatuksessa kuin työssäkin on kulkenut maailman ja elämän tarkastelu monesta eri näkökulmasta käsin.
– Olisi tyhmää ajatella, että olisi vain yksi oikea tapa elää ja toimia. Samahan pätee myös humanitaariseen työhön ja konfliktien ratkaisuihin: ratkaisuja ongelmiin voi olla monia, ja vaikka asioista oltaisiin eri mieltä, voi lopputulos olla silti loistava, Immonen toteaa.
Ilman diakoniaa kirkko ei ole kirkko
Työnantajansa tapaan myös Immonen itse kokee tärkeäksi tekemänsä työn diakonisen ja hengellisen ulottuvuuden. Hän ei voi ymmärtää uskoa, joka on pelkkää dogmia, oppia ja älyllistä keskustelua, ja jossa ihminen ohitetaan.
– Itselleni kristinusko, johon ei liity lähimmäisen auttaminen, ei ole kristinuskoa. Ainut paikka missä voin löytää kristuksen, on kärsivä lähimmäinen. Jos ohikulkiessani alkaisin vain saarnaamaan, se olisi itselleni vierasta. Jeesuskin otti aina ihmisen tosissaan, Immonen summaa.
Ehkä tästä syystä hänen tiensä kulki jo nuoresta töihin, joissa pääosassa oli ihmisten auttaminen ja kohtaaminen, sekä ihmisoikeuksien edistäminen; ensin Suomen lähetysseuran kautta töihin Tansaniaan, myöhemmin kehitysyhteistyön hallinnollisiin ja johtotehtäviin Suomen Lähetysseuran Helsingin toimistossa, ja sittemmin Luterilaisen maailmanliiton tehtäviin, joissa hän on edennyt nykyiseen tehtäväänsä.
– Taustani on kielitieteissä ja kehitysmaatutkimuksessa, mutta johtaminen on kiinnostanut minua aina. Nykyisessä tehtävässäni yksi tärkeimmistä asioista on sen miettiminen, millä saan ihmiset pysymään innostuneina ja motivoituneina työstään, etteivät he kaiken kokemansa ja näkemänsä keskellä kyynisty ja menetä toivoaan, Immonen sanoo.
Toivon ylläpitäminen onkin keskeistä työssä, jossa kärsimys, epätoivo ja epäoikeudenmukaisuus ovat arkipäivää.
– On kausia, jolloin olen myös itse hirveän toivoton. Näen niin paljon pahuutta, että sitä on välillä vaikea ymmärtää.
Itse hän kertookin olevansa pasifisti.
– En voi hyväksyä sitä inhimillistä hintaa, joka sodasta aina maksetaan. Sinänsähän näkökantani on tietyllä tapaa täysin utopistinen filosofia, mutta en vain voi hyväksyä sitä, että emme ihmiskuntana tee enempää rauhan säilyttämisen puolesta.
Omaa toivoaan Immonen pitää yllä muun muassa Herättäjä-Yhdistyksen säännöllisten nettiseurojen kautta.
– On terapeuttista voida vain olla ja kuunnella. Seurojen lisäksi omaa psyykettäni pitää yllä luonto. Rakastan erityisesti kevättä, sen tulo jaksaa piristää kaiken karmeuden keskellä vuodesta toiseen, Immonen sanoo.
Onko maailmalla toivoa?
Immosen oma arvio tämänhetkisestä maailmantilanteesta ei ole mukavaa kuultavaa.
– Maailman tilanne on menossa päin helvettiä ja lujaa. Jossain vaiheessa kehitysyhteistyön ammattilaisten parissa vielä uskottiin, että maailma muuttuu paremmaksi, mutta valitettavasti kaikki indikaattorit osoittavat tällä hetkellä alaspäin. Se edistys mitä aiemmin on saavutettu, ollaan menettämässä. Erityisesti ympäristökriisi lisää konflikteja eri puolilla maailmaa, ja ilman hyvän politiikan tekemistä ja aktiivisen diplomatian käyttämistä konflikteja on mahdotonta lopettaa, Immonen summaa.
Maailmantilannetta tarkasteltaessa tyypillistä on myös se, että median kiinnittäessä ihmisten katseet muutamiin pinnalla oleviin konflikteihin tai kriiseihin, monet muut puuttumista vaativat tilanteet maailmalla unohtuvat.
– Monet valtiot käyttävät mediaa hyväkseen. Esimerkiksi Afganistanin evakuoinnin ollessa käynnissä, monien maiden johtajat käyttivät hyväkseen tuota tilannetta, jossa huomio ei ollutkaan kiinnittynyt heidän toimintaansa.
Vastaavasti Immonen luettelee hetkessä useita median “unohtamia” kriisejä, jotka horjuttavat monien ihmisten vakautta ja elämää.
– Itä-afrikan ja Afrikan sarven tuleva nälänhätä on pudonnut uutisista. Tuo nälänhätä tulee koskettamaan monia maita Etelä-Sudanista Tansaniaan saakka. Afrikkaa koskettaa myös islamistinen terrorismi, joka kattaa käytännössä koko Sahelin alueen ja on yhä vaikeammin ratkaistavissa. Samoin uutisotsikoista on hävinnyt Syyrian tilanne, puhumattakaan Libanonista, joka on täysin romahtamisen partaalla, Immonen toteaa.
Ihmiset ovat nykyään kauhean kiinnittyneitä menestykseen.
Listan loppuun hän vielä lisää Intian niemimaan ympäristökriisin, samoin kuin Myanmarin vaikean tilanteen. Väkisin mieleen nousee kysymys, mikä ihmisiä ja ihmiskuntaa vaivaa? Miksi maailmantilanne on eskaloitunut tähän pisteeseen, ja miksei muiden asiat tunnu kiinnostavan meitä suomalaisia?
– Itse ajattelen, että ihmiset ovat nykyään kauhean kiinnittyneitä menestykseen. Elämää hallitsevat raha ja kuluttaminen sekä se, miten paljon toisiin yritetään tehdä vaikutusta sillä, että juuri minulla menee taloudellisesti hyvin, Immonen sanoo.
Hän jatkaa, että lopulta materialismi ja rahan perässä juokseminen ovat kuitenkin pelkkää illuusiota.
– Raha ja omaisuus eivät lopulta ratkaise kaikkea. Tietenkään köyhyyttäkään ei pidä ihannoida, se on ihmisoikeusloukkaus, eikä köyhällä ole lopulta juurikaan vaihtoehtoja elämässä. Mutta materialismi on silti kamalaa, eikä kenenkään pitäisi kiinnittää omaa arvopohjaansa siihen, Immonen summaa.
Ennen kaikkea hän toivoo, että jossain vaiheessa tapahtuisi vastaisku, ja ihmiset alkaisivat aktiivisesti etsiä tietään ulos nykyisestä oravanpyörästä.
– Tässä kohtaa toivon, että myös kirkko voisi ottaa aktiivista roolia, ja nostaa uudelleen esiin sitä hengellistä ulottuvuutta ja lähimmäisen rakkautta, joka saisi ihmiset miettimään uudesta näkökulmasta oikeudenmukaisuutta, maailman epäreiluutta sekä sitä, mikä globaalilla tasolla aiheuttaa köyhyyttä, Immonen toteaa.
