Kirjoittanut
Inkeriläiset, jos ketkä, tietävät, mitä on ilo, joka ei riipu olosuhteista.
KUPANITSA, Inkerinmaa, 1950-1960-lukujen taite.
Kupanitsan lähes sata vuotta vanha kirkko on ollut suljettuna jo kahden vuosikymmenen ajan. Inkeriläiset kristityt kokoontuvat kodeissa eri verukkeilla: vietetään syntymäpäiviä ja ”jälkimuistoja” eli vainajien muistoseuroja. Samalla kastetaan lapsia, jaetaan ehtoollista, julistetaan Jumalan sanaa. Kesäisin rohjetaan joskus jopa hautausmaalle. Ulkona tapahtuvat kokoontumiset ovat kuitenkin riski, ja joskus miliisit hajottavat seuraväen ja hakevat saarnaajan kuulusteltavaksi.
Pienestäkin mahdollisuudesta kokoontua yhteen Jumalan sanan kuuloon ollaan kuitenkin kiitollisia.
Sodan jälkeen Inkerin kirkko lakkautettiin, mutta Jumala antaa herätystä edelleen. Raamatut ovat harvassa. Kun Suomeen sotaa pakoon tulleet inkeriläiset palautettiin sodan päätyttyä takaisin Venäjälle, Suomesta mukanatuodut Raamatut takavarikoitiin. Ne, jotka silloin onnistuttiin piilottamaan, kuluvat ahkerassa käytössä.
Uusia saarnaajia, itseoppineita, etupäässä herätykseen tulleita naisia nousee jakamaan sanaa tuhkan keskeltä. Miehiä on vähän, sillä he ovat kuolleet sodassa tai vainoissa tai sitten heidät on viety pois. Naissaarnaajat saavat viranomaisten käsittelyssä huomattavasti miehiä armeliaamman kohtelun. Uskollinen seuravieras Katri Rikkinenkin haetaan miliisin kuulusteluun. Hän pyytää, että lapsista pidettäisiin huolta, jos hänet ammutaan. Hän on neljän lapsen yksinhuoltaja, leski. Miliisi päästää naisen menemään.
Kikkerin kylällä Kupanitsassa Arvo Survo kasvaa keskellä äidin ja mummojen voimakasta hengellistä perintöä. Poika on pahankurinen, suuren serkussarjansa vilkkain. Papin pitäessä seuroja hän latoo ehtoollisvälineet ympäri joulukuusta. Toisella kerralla vesseli sidotaan seurojen ajaksi pirtin takakammarin pöydänjalkaan kiinni. ”Mitähän tästäkin pojasta tulee”, joku seuraväen joukosta huokaa.
Eräänä kesäisenä päivänä noin 5-vuotias Arvo näkee taivaalla näyn, jota hän ei vuosikymmentenkään jälkeen halua tarkemmin avata. ”Katso”, hän sanoo mummolle, mutta mummo näkee vain sinisen taivaan. Myöhemmin Arvo kuitenkin vakuuttuu, että näky on tarkoitettu koskemaan laajempaa joukkoa, koko Inkerin kansaa.
1970-LUKU, Brezhnev ja teini-ikä.
Arvo löytää musiikin murrosiässä. Käheä-ääninen Vladimir Vysotsky on yksi lempiartisteista, jota Arvo matkii nauhalle niin, että kaverit eivät erota, kumpi on äänessä.
Samoihin aikoihin syttyy kiinnostus suomalais-ugrilaisuutta kohtaan. Kielellisesti lahjakas Arvo lainaa kirjastosta aiheeseen liittyviä kirjoja, ja päättää opetella suomen kirjakielen.
Ennen armeijaa Arvo hurahtaa mustalaismusiikkiin, jonka kauneus vangitsee hänet täysin. Armeija kestää kaksi vuotta, ja puolivuotisen alokasajan jälkeen Arvo siirretään Kuolan
niemimaalle, eikä hän näe perhettään puoleentoista vuoteen. Juurettoman romanikansan kaihoisat laulut lohduttavat juuriltaan reväistyä. Kun pitkä palvelus vihdoin loppuu, Arvo tilaa Moskovasta romanilevyjä. Kahdessa vuodessa hän oppii romanikielen natiivitasoisesti. Samoihin aikoihin hän alkaa opetella myös mordvan kieltä.
KULTAINEN 80-LUKU. Gorbatshov ja perestroikka.
Inkeriläisten keskuudessa viriää toivo, kun Pushkiniin perustetaan seurakunta vuonna 1977. Kirkon toimintaa rajoitetaan kuitenkin edelleen. Monet kokevat Jumalan rohkaisevan näkyjen kautta. Yksi kuulee Kupanitsan kirkkomaalla kävellessään enkelikuoron laulun, toinen jumalanpalveluksen äänet ja urkujen pauhun.
Arvo Survo opiskelee Virossa teologiaa, tapaa Kristan ja menee naimisiin. Perheeseen syntyy kolme poikaa muutaman vuoden välein. Survot asettuvat Inkerinmaalle Hatsinaan, Arvon vanhempien luo. Lapsuuden näky ja Kupanitsan kirkon palauttaminen ovat edelleen mielessä.
Viikkoa ennen helluntaita vuonna 1987 Arvo palaa vaimonsa kanssa kotiin Pushkinissa pitämästään jumalanpalveluksesta. Hän ottaa kitaran käteensä, niin kuin usein tekee purkaakseen stressinsä soittimeen.
Yhtäkkiä hänelle annetaan sanat, jotka hän laulaa romanipoljennolla:
”Nouse, oi kadonnut Inkeri, kirkkosi raunioista.
Herra jo sinua armahti, aamunkoi jo sulle sarastaa.
Hänen omansa oot, lempilapsensa oot,
luona Luojasi uuden elon saat.
Kipu sydämesi Hänen kipunsa on,
Herran käsi ei koskaan hellitä.”
Arvo muistaa Hesekielin kirjan luvun 37, kertomuksen kuolleista luista, jotka tulevat jälleen eläviksi.
Helluntaina Arvo laulaa laulun kirkon parvelta. Hän kokee, että poliittisesta ja kirkkopoliittisesta tilanteesta huolimatta hänen on pakko laulaa sanoma julki. Viranomaiset höristävät korviaan. Vihjataanko laulussa todella Inkerin kirkon uudesta noususta?
Seuraavan vuoden tammikuussa perhe muuttaa Pushkinin kirkon ”pappilaan”, puskutraktorilla lykättävään hirsitaloon, jonka rakentamiseksi seurakuntalaiset ovat järjestäneet keräyksen. Kuukausi muuton jälkeen varkaat herättävät Arvon ja vaimon aamuyöllä.
Pitkäkyntiset jäävät ilman saalista, mutta Arvo ei enää saa unta ja ilmoittaa vaimolleen, että ”mie lähen nyt perustamaan Kupanitsan seurakunnan uudelleen”.
Hän ajaa Hatsinaan hakemaan vanhan äitinsä. Yhdessä he matkaavat Kupanitsan Korkkaan ja Aino Saksan matalassa mökissä seitsemän naista ja pappi pitävät polvirukouksen sen puolesta, että jos on Herran tahto, Kupanitsan kirkosta tulisi jälleen kirkko. He veisaavat virren ”On riemu kun saan tulla sun Herra temppeliis” ja lähtevät aamun sarastaessa keräämään nimiä, joita kahdessa viikossa kertyy yli neljäsataa. Vesikkolassa he kohtaavat
halvaantuneen vanhan miehen makaamassa sängyssään. Hän kirjoittaa nimensä listaan ja purskahtaa itkuun. ”Jos mie viel saisin kuolla siin tiios, jot kotkirkko on annettu takasii”. Kupanitsan kirkko saadaan takaisin saman vuoden ensimmäisenä adventtina. Arvo kuulee myöhemmin, että mies ehti kuulla ihmeen tapahtuneen ennen kuolemaansa.
Ensimmäisen jumalanpalveluksen aikaan sisällä kirkossa on kymmenen astetta pakkasta. Ikkunoita tai ovia ei ole, katossa on suuria reikiä. Silti koolla on satapäinen joukko. Tunnelma on kylmyydestä huolimatta lämmin.
INKERIN KIRKON palauttamisesta on kulunut neljännesvuosisata.
Kun nykyään Lappeenrannassa asuva Arvo Survo tapaa matkoillaan inkeriläisen vanhuksen, heitä naurattaa. He ovat saman perheen jäseniä. Muodollisuus ja virallisuus loistavat poissaolollaan. Huumori on tärkeä voimavara. Se kantoi vainon aikana ja kantaa edelleen.
Arvo saattaa viipyä yhdessä kodissa useita tunteja. Kohtaamiset ovat vastavuoroisia. Arvo jakaa Jumalan sanaa ja ehtoollista, vanhus puolestaan kansanperinnettä, jota Arvo kirjaa ylös. Välillä Arvo laulaa ja soittaa. Hän kokee, että yksi syvällinen laulu voi vaikuttaa enemmän kuin viisi saarnaa.
Inkerin heimo on joutunut kärsimään niin paljon, että ihmisten sydämissä ei ole tilaa katkeruudelle. Kun kaikki on menetetty, jää vain rukous ja toivo paremmasta. Kiitollinen mieli versoo luottamuksesta Jumalaan ja Hänen apuunsa.
Jumala on nostanut ja kantanut Inkerin kansaa vuosisatojen saatossa ja lähettänyt lohdutuksen – joskus jopa kotieläimen muodossa.
Arvo kertoo Katri Rikkisestä, jonka kaksi lasta kuoli aliravitsemukseen ja kolmas sairauteen. Lopulta Katri joutui vanhoilla päivillään hautaamaan myös neljännen, viimeisen lapsensa. Katri oli vuosikymmenten saatossa itkenyt niin paljon, että alaluomet olivat pysyvästi punaiset. Kun Katri hautajaisten jälkeen itki kohtaloaan, hänen kissansa kiipesi syliin ja pyyhki tassuillaan Katrin kyyneleet.
