Youth With A Mission -järjestön perustaja näki yksilöt ja osasi ajatella mahdollisuuksia, jotka tuntuivat monista muista utopistisilta, kirjoittaa pitkään YWAMissa vaikuttanut Maarit Eronen.
Elokuussa vuonna 1991 neuvostotankit olivat passissa Tallinnan rajoilla, kun matkustin sinne pienen Lähetysnuorten (Youth With A Mission, YWAM, Missionuoret) ryhmän kanssa. Osallistuimme Tallinnassa kristilliseen tapahtumaan, jossa myös YWAMin perustaja Loren Cunningham puhui. Minutkin tietysti esiteltiin Lorenille muiden joukossa.
Seuraavana päivänä olimme koko porukka syömässä ravintolassa pitkän pöydän ääressä. Loren puhutteli minua nimeltä! Olin ”Nobody”, nuorin ja vähäpätöisin ryhmässämme. Loren tapasi silläkin reissulla satoja ihmisiä. Se, että hän muisti nimeni, vaikutti minuun todella: minullakin on väliä; tässä järjestössä ”Nobodeillakin” on paikkansa.
Lorenin kyky nähdä, miten asioita voisi tehdä, tuntui muista usein utopistiselta.
Olin tuolloin vasta muutamaa vuotta aiemmin tullut uskoon ja käynyt Opetuslapseuskoulun (DTS), joka antoi vahvan pohjan uskonelämälleni vuosikymmeniksi. Kaikki muutkin YWAMin Kansojen yliopiston (University of the Nations) koulut ovat olleet laadukkaita sekä akateemisesti että käytäntöön soveltamisen kannalta ja ovat ratkaisevasti muokanneet palvelutyötäni ja minua ihmisenä.
Vapautta ja kasvua kaaoksessa
Kuulin Lorenin puhuvan eri tapahtumissa myös Englannissa ja Etelä-Afrikassa. Viimeksi tämän vuoden syyskuussa osallistuin YWAMin Global Leadership Gathering -johtajatapaamiseen Thaimaassa. Loren ei enää ollut paikalla, vaan puhui pari päivää aiemmin nauhoitetun videon välityksellä.
Salissa kuului hienoinen kohdahdus, kun video käynnistyi. Loren puhui makuultaan sairasvuoteelta. Yhteensä 650 johtajaa 85 maasta hiljentyi kuuntelemaan Lorenin viimeistä viestiä joukolle, jota hän kutsui perheekseen. Tuntuikin kuin olisimme kaikki istuneet hänen sairasvuoteensa ympärillä kuin perheenjäsenet.
Loren oli ainutlaatuinen. Kun kuulin hänen puhuvan, putosin usein kärryiltä. Hänen kykynsä nähdä, miten asioita voisi tehdä, tuntui muista usein utopistiselta.
Thaimaan konferenssissa minusta oli huvittavaa kuulla, kuinka yksi jos toinenkin jopa hänen läheisistä ystävistään ja työtovereistaan itselleen naureskellen kertoi, kuinka kauan heiltä oli kestänyt ymmärtää Lorenin aivoituksia. En ollutkaan pelkästään minä, joka ei tajunnut omalta paikaltani takarivin takaa.
Olen nyt itse mukana Teopoliksen YWAMin tiimissä ja kansainvälisen YWAMin viestintäverkoston ydintiimissä. Neljä vuotta sitten kysyimme Lorenilta, miten hän näkee viestinnän tulevaisuuden. Hän puhui esimerkiksi Raamatun suullisen käännöksen tekemisen ja levittämisen mahdollistavasta nanosatellittiteknologiasta. Silloin emme ymmärtäneet, mistä hän puhui. Neljässä vuodessa maailma on muuttunut, ja nyt mekin alamme saada kiinni siitä, mitä hän silloin tarkoitti.
Olin uskonelämän alkuvuosina mukana YWAMissa ja olen ollut nyt kymmenen viime vuotta, muun muassa seitsemän vuotta Worcesterissa Etelä-Afrikassa. Olen nähnyt ja kokenut myös omissa nahoissani, kuinka järjestön heikkous on sen vahvuus.
Organisaatiota on vuosien varrella yhä uudelleen madallettu, ja yksittäiset lähetystyöntekijät saavat paljon vapautta seurata omaa kutsuaan. Joskus siitä seuraa kaaosta ja ylilyöntejä, mutta se on myös valtuuttanut ja voimaannuttanut tuhannet eri-ikäiset kristityt kaikista olemassa olevista maista kuuntelemaan ja tottelemaan Jumalan kutsua omassa elämässään. Minutkin.
Loren sanoi sairasvuodevideollaan, että hän on vain Loren. Hän ei halunnut titteleitä. ”Parasta mitä olen saanut aikaan, on ollut antaa teille vapaus, ja pysyä poissa tieltä.”
