Kirjoittanut
Valmistautuminen kuolemaan on vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa, ajattelee eläköitynyt pappi Leena Harjunpää, joka on yhdessä näyttelijä Irina Parviaisen ja muun työryhmän kanssa käynnistämässä ”puhutaan kuolemasta” -toimintaa.
Siitä olisi saanut kirjoitettua loistavan farssin. Äitini hautajaiset ortodoksikirkossa vuonna 1999. Tilaisuus tuntui painajaiselta: surun murtama 25-vuotias tytär, täysin vieras hautajaiskaava, arkun kantajat jumissa liikenneruuhkassa, paniikinomainen kiire värvätä uusia kantajia, hautajaisten päälle painavat ristiäiset ja ortodoksikirkkoon kuuluva mies, jonka suurin ongelma oli sytytettävien tuohusten määrä suhteessa paikalla oleviin ei-ortodokseihin!
Näin kuvaa ensikosketustaan kuolemaan Irina Parviainen, jonka mukaan kuolema on yhä edelleen tabu yhteiskunnassamme.
– Kuolema on viety yhteiskunnassamme pois näkösältä, kuten myös syntymä. Ne on työnnetty laitoksiin, ammattilaisten vastuulle. Kuolema on häivytetty, ja sitä korostaa tehoyhteiskuntamme ajatus kuoleman välttelemisestä ja tehokkuudesta; ihmisten pitäisi jaksaa kuin koneet!
Leena Harjunpää on samoilla linjoilla kuoleman tabu luonteesta.
– Ihmissuhdetyössä olen monesti ollut tilanteissa, missä kuulen, kuinka kuolema pelottaa ja kuinka perheissä ei puhuta asioista silloin, kun niistä olisi vielä mahdollista keskustella. Sama toistui myös papin työssä. Omaisten kanssa keskusteluissa korostui se, että kuolemasta puhuminen on vielä vahva tabu. Uskoisin, että se liittyy keskustelutapoihin. Jumiutuminen on tyypillistä, kun puhutaan vaikeista asioista, varsinkin vanhempien ikäpolvien joukossa.
Kuolema on kaikille yhteinen kokemus
Harjunpään oma suhtautuminen kuolemaan on mutkaton.
– Kuolema kuuluu elämään. Me kaikki kuolemme ja meidät kaikki saatetaan hautaan. Näin sanoi yksi työryhmämme jäsen, ja minusta tämä on oivallinen kiteytys kuolemaa koskien. Mikään lääke tai elämäntapa ei poista kuoleman läsnäoloa minun kohdallani, eikä muiden.
Harjunpään mukaan monen ihmisen kokema kuolemanpelko on salakavala.
-Kun kuolemanpelko pysähdyttää meidän elämämme jymähtämään, emme osaa enää nauttia jäljellä olevasta ajastamme. Sairaudet saavat meidät niin pauloihinsa, että unohdamme elää tätä arvokasta elämää.
Parviaisen kokemus on sama.
– Kuolema on pyhä, myyttinen ja väisteltävä, jotakin pelottavaa, johon ei saa koskea ja joka pyritään vain työntämään pois. Mutta suhtaudummeko joskus myös elämään kuin se olisi roskaa, jotakin sivuun työnnettävää? Toivon, että keskustelu kuolemasta kahvikupposen lomassa voisi kenties auttaa myös niitä ihmisiä, jotka eivät elä elämäänsä, tai ovat heittämässä omaa elämäänsä pois, syystä tai toisesta.
Näistä pohdinnoista lähti lopulta liikkeelle myös idea kuoleman kahvilasta.
– Halusimme yksinkertaisesti järjestää tilaisuuksia, missä puhutaan kuolemasta. Ajattelemme, ettäkaikki mitä jaetaan tai koetaan yhdessä toisten ihmisten kanssa vähentää pelkoa asian ympäriltä. Myös jaetut kokemukset esimerkiksi siitä, että nauraminenkin on ihan luonnollista kuolemisen yhteydessä, auttaa ehkä ihmisiä suhtautumaan luonnollisemmin kuolemaan. Elämässä voivat olla yhtä aikaa läsnä Ilo ja suru, syntymä ja kuolema, Parviainen toteaa.
Harjunpäällä on ilon ja surun vuorovaikutuksesta myös henkilökohtainen kokemus.
– Kun omat vanhempani kuolivat iäkkäinä ja sairaina, se oli helpottavaa. Siskoni kanssa totesimme useasti, kuinka ihanaa on, että vanhempamme ovat kuolleet. Joskus ihmiset katsoivat meitä vähän ihmetellen ja ajattelimme etteikö näin saisi sanoa. Kuoleman kohdalla monesti ilo sekä suru kohtaavat samassa paketissa. Suru on aina luopumista, mutta monesti samalla iloa, että toinen on päässyt pois, kun elämä oli jo kivuliasta ja vaikeaa.
Kuolemasta puhuminen auttaa arvostamaan elämää
Molemmat naiset ovat samoilla linjoilla siitä, että jos opimme puhumaan kuolemasta ja pidämme sitä luonnollisena asiana, opimme samalla antamaan tosillemme ja elämälle myönteistä palautetta jo eläessämme, ei vain kuollessa. Samalla elämän merkityksellisyys korostuu.
Harjunpää itse tutustui kuoleman kahvilan kansainväliseen konseptiin toimiessaan Kotkassa perheasiainneuvottelukeskuksen johtajana.
– Tuolloin kollegani Matti J Kuronen käynnisti Death Cafe toiminnan Lappeenrannassa. Se oli tämän vuosituhannen alussa. Olen siitä asti ollut aiheesta kiinnostunut. Nyt näitä Kuoleman kuppiloita on jo useammalla paikkakunnalla.
Kokkolan työryhmämme syntyi Harjunpään ja Parviaisen ensi kohtaamisesta kokkolalaisella kattoterassilla.
– Aloimme vaihtaa ajatuksia ja tarinoita kuolemasta, ja pian huomasimme, että ympärillämme oli kokonainen kuulijajoukko! Ajatuksen muhiessa pidemmälle, mukaan lähti ihmisiä, joille aihe on myös tärkeä. Kaikille, joille olemme itse kukin puhuneet aiheesta, ovat pitäneet tärkeänä saada tällaista toimintaa myös Kokkolaan. Toiminta on vapaata ajatusten vaihtoa uskonnollisesti, ideologisesti ja poliittisesti sitoutumatonta. Emme ole sidoksissa kansainväliseen konseptiin, mutta olemme tietysti tutustuneet siihen ja saaneet sieltä arvokasta ideaa omalle toiminnallemme, Parviainen ja Harjunpää sanovat.
Valmistautuminen kuolemaan on vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa
Pyhäinpäivän lähettyvillä suurin osa suomalaista tulee tavalla tai toisella kosketuksiin kuoleman kanssa. Pysähdymme muistelemaan ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet elämäämme ja ovat kuolleet. Samalla pyhäinpäivä muistuttaa meitä ylösnousemuksen ja jälleennäkemisen toivosta.
Sekä Harjunpää että Parviainen ovat menettäneet läheisiään, ja siksi heidän puheissaan korostuu myös elämän ja ihmisten arvostuksen merkitys. Se, että osaisimme kunnioittaa elämää ja pitää kiinni niistä hyvistä asioista ja hetkistä mitä on ja on ollut, kertoa se kaikki läheisille jo tämän elämän aikana.
– Muistan, kun erään sukulaisemme hautajaisten jälkeen päätimme juhlia kunnolla tätini pyöreitä vuosia. Ihmisten kommentit olivat niin aitoja, kun he totesivat, että hautajaisten jälkeen on niin ihana kokoontua myös juhlimaan! Arvostamaan elämää ja ihmisiä, Parviainen kertoo.
Hyvän ja ilon täyteisen elämän merkitystä korostaa myös Harjunpää.
– Minä kiitän jatkuvasti siitä, että on saanut elää hyvän elämän ja siihen monesti vetoankin, että olen valmis kuolemaan, minulla on ollut hyvä elämä. Olen saanut toteuttaa itseäni, rakastaa lähimmäisiäni, vaikka joitakin kyllä vähän kauempaa, mutta sekin on minusta parempi kuin lähteä viha sydämessä tai katkeruutta mielessä ja painolastina, Harjunpää toteaa.
Hänen mukaansa elämässä onkin kyse myös kuolemasta.
– En pelkää kuolemaa. En odota kuolemaa. Koen, että se kuuluu elämään. Olen valmis, niin toivon, silloin kun sen hetki koittaa. Valmistautuminen kuolemaan on minusta vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Jokainen kohtaaminen ja hyvästijättö saattaa olla viimeinen ja siksi on hyvä toivoa, että ihmissuhteet ovat kunnossa ja voimme jättää toisemme rakkaudella.
