Kirjoittanut
Hämeenlinnalainen Menetys ja muisto -näyttely kertoo väkevästi suomalaisista sotilaista ja heidän läheisistään, mutta myös uskosta ja sotilaspappien työstä. Vastaavaa näkökulmaa ei aiemmin ole museonäyttelyissä ollut.
Museo Militaria on nostanut näyttelyssään esille vaikean ja herkän aiheen, jonka ääreen kutsutaan aikuisia ja nuoria. Alle 10-vuotiaat voivat vierailla näyttelyssä aikuisen kanssa tämän harkinnan mukaan.
Sotilaspappien työ, sotilaiden suhtautuminen uskontoon ja kuolemaan, aseveljien kaatumiset, pelkotilat sekä taistelut esitetään näyttelyssä arkistolähteiden ja muistelmien valossa. Sotaorpojen tarinat avaavat museokävijälle näkymän sodan jälkeiseen elämään ilman isää.
Näyttelytekstit kertovat myös, miten sota sai miehet miettimään uskonasioita enemmän kuin rauhan aikana. Ajatus siitä, että elämä on Jumalan kädessä, eli voimakkaana. Jumala varjeli, ja toisaalta kuolema oli Hänen käsissään. Sotilaspappien puheita kuunneltiin ja heidän kanssa keskusteltiin.
Taisteluun lähdettäessä tiedettiin, että yleensä oli aina joku, joka ei palaa. Lohtua haettiin kristinuskon ydinsanomasta: kuolema on uuden alku. Taisteluissa ja tykistökeskityksissä rukoiltiin, vaikka rauhan aikana uskontoon olisi suhtauduttu välinpitämättömästi.
Näyttely tuo julki esimerkiksi tykkimies Paul Sarinin ajatukset 21.10.1941:
”Kyllä luulin sotaa paljon viattomammaksi leikiksi kuin se todella oli ja on yhä vielä. Vakavaksi tämä aika on tehnyt paatuneimmankin miehen. Ei enää kuulu kiroilua niin kuin ennen. Harvinaista ei ole kuulla vieruskaverinsa illalla hyräilevän virttä, joku lueskelee Uutta Testamenttia.
Se on niin kummaa tämä kuoleman kasvojen edessä oleminen. Se panee poikkeuksetta ajattelemaan elettyä elämäänsä ja iäisyyskysymyksiä.
Rintaman takana olisi armotta naurettu näiden miesten puheille ja puuhille. Täällä ei kukaan naura, kun tuntee itsekin mitä tämänlaatuinen elämä tekee. Tässä on moni kaveri kertonut elämäntarinansa ja tuuminut, että jos täältä terveenä pääsee, niin parannus tapahtuu.”
Suomen sodissa 1939–1945 kuoli yli 90 000 sotilasta. Suomi oli ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut maa, joka pyrki suunnitelmallisesti saamaan kaatuneet sotilaansa kotiseudun hautoihin. Tietoisuus kotiin pääsystä antoi sotilaille rohkeutta vaikeissa tilanteissa. Sankarihautajaisia vietettiin sotien aikana joka pitäjässä.
Sodan väkivallan ja tuskien keskellä sotilaspapit pyrkivät pitämään yllä toivoa ja uskoa.
Ja siinä he usein onnistuivatkin.
Esimerkiksi Kollaalla kenttäpappina ollut Jorma Heiskanen kirjoitti havainnoistaan näin:
”Tämä arvojen vallankumous on suurinta, mitä rintamasotilaan ahdistetussa sielussa saattoi tapahtua. Monet ovat valmiit hylkäämään kaiken ”rintamakristillisyyden”, jotkut syrjäiset taas ilmeisesti kuvittelevat, että rintamalla elettiin kuin ompeluseurassa vienosti virsiä laulaen ja hurskaasti.
Molemmat ovat väärässä.
Sota on täysin käymätön ympäristö kaikelle hurskastelulle, mutta sielläkin tunnetaan se Kristus, jolle ei mikään inhimillinen kärsimys ole vierasta.
Miehet, joiden työnä on tappaminen ja tärkein ajatus on oman hengen säilyttäminen, eivät jaksa paljoa pohtia. He eivät ole pyhäkoululapsia ja saattavat joskus kirota. Mutta he kaipaavat syntien anteeksiantamusta, vapautta ja rauhaa, ja siksi heidän keskellään kulkee suurena Kristus. Sota oli kylvön aikaa, emmekä me saa hätäillä siinä, missä Jumalallakaan ei ole kiirettä.
Näyttelyhanke on tuottanut uudenlaista yhteistyötä Museo Militarian sekä eri organisaatioiden ja järjestöjen välille. Hämeenlinnan Teatteri on tukenut museota teknisten ratkaisujen ja tehosteiden tuotannossa. Kaatuneiden muistoa vaalivat järjestöt osallistuivat sisällön ideointiin. Esine- ja valokuvalainoja on saatu useilta museoilta ja yksityishenkilöiltä.
Näyttely on avoinna elokuun 2020 loppuun saakka.
Sitä rahoittavat Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Marjatta ja Eino Kollin Säätiö, Maanpuolustuksen kannatussäätiö ja Sotavahinkosäätiö.
lähteet: näyttelyn tekstit ja Museo Militarian tiedote
museomilitaria.fi/menetysjamuisto
