Kirjoittanut
Vaikka Mailis Aaltonen oli päättänyt eläkkeelle jäämisestään hyvissä ajoin, hän oli uuteen elämänvaiheeseen täysin valmistautumaton. Nyt hän ohjaa vastikään eläkkeelle jääneiden ryhmiä, joissa pohditaan uuden elämänvaiheen kysymyksiä.
Mailis Aaltonen oli päättänyt, että hän jäisi eläkkeelle 63-vuotiaana, kun vanhin lapsenlapsi olisi aloittamassa koulunkäynnin. Oli tullut luvattua, ettei lapsen tarvitsisi tulla koulun jälkeen tyhjään kotiin, sillä fammu ja vaari olisivat paikalla. Se oli tarina, johon hän kiinnittyi.
– Se oli itse luomani mielikuva. En koskaan tarkistanut, olisiko meitä oikeasti tarvittu. Ei tarvittu, sillä lapsella oli iltapäiväkerho.
Mutta kyllä isovanhemmista silti apua oli, sillä tyttären perheeseen oli syntynyt keväällä vauva.
Mailis oli työskennellyt viimeiset 20 vuotta Oulun yliopistossa kehittämispäällikkönä. Kun läksiäisiä vietettiin kesäkuun lopussa 2018, Mailis oli uransa huipulla ja hyvin innostunut työstään.
Häntä paljon nuorempi kollega kysyi, olisiko Mailis myös seuraavana vuonna mukana eräässä hankkeessa. Kun Mailis vastasi, ettei ole, vaan on jäämässä eläkkeelle, kollega oli hyvin yllättänyt ja ihmetteli, miten niin innostunut ihminen voi jäädä eläkkeelle.
– Tein työtä johtamisen ja osaamisen kehittämisen parissa. Sekä esihenkilöni että läheisimmät työkaverini olivat innostavia. Olin tavattoman motivoitunut, sillä tuntui, että lähes kaikki työn alla olleet asiat menivät eteenpäin.
Jotain puuttui
Kaksi isoa muutosta osui samaan saumaan. Vakiintunut elämä Pohjois-Pohjanmaalla vaihtui asumiseen Espoossa aiempaa lähempänä lapsia ja heidän perheitään. Asuinpaikan lisäksi vaihtui kiireinen työelämä eläkeläisen rauhalliseen arkeen. Yhtäkkiä kalenterissa ei enää ollutkaan juuri mitään merkintöjä, eikä Espoossa ollut perheenjäsenten lisäksi tuttuja ihmisiä. Mailis tunsi itsensä yksinäiseksi, vaikka hänellä oli mukava ja ymmärtäväinen puoliso ja lapset perheineen. Oli hyväksyttävä, ettei se riitä hänelle, ja ettei sen tarvitsekaan riittää.
– Putosin kuin kaivoon. Ensimmäinen eläkevuosi oli vaikeaa aikaa. Tunnistin, että minulta ei puuttunut mitään vaan aivan kuin minusta olisi puuttunut jotain.
– Iso osa identiteettiäni lähti, kun jäin eläkkeelle. Aavistin kyllä, ettei eläkkeelle jääminen tulisi olemaan helppoa, mutta en sitä, kuinka vaikea vaihe oli edessä, Mailis toteaa nyt viisi vuotta myöhemmin Tapiolan kirkolla Espoossa.
Tapiolan kirkko on tullut hänelle tutuksi, sillä hän on muutaman vuoden ajan vetänyt siellä yhdessä seurakunnan papin kanssa Mitä vielä? -ryhmiä vertaisilleen eläkkeelle jääneille. Mutta palataan siihen myöhemmin.
Olin vapaa jostakin, mutta en tiennyt, mihin olin vapaa.
Vaikka eläkkeelle jäännin ajankohta oli lyöty lukkoon hyvissä ajoin, Mailis myöntää nyt, että oli täysin valmistautumaton suureen elämänmuutokseen. Olihan hänellä ollut joitakin epämääräisiä ajatuksia valmentamisesta ja työnohjauksesta, mutta kun taustayhteisö puuttui, ei mistään oikein saanut kiinni. Tuntui ylivoimaiselta ottaa yhteyttä edes entisiin kollegoihin.
– Läksiäisissä työkaverit olivat toivottaneet: ”Ihanaa, sinulla on vapaus tehdä mitä haluat!” Olin vapaa jostakin, mutta en tiennyt, mihin olin vapaa.
– Minun olisi pitänyt sopia työnantajani kanssa edes pienestä työsäikeestä, jossa olen vielä mukana, mutta tämä on jälkiviisautta.
Kehittäjän herääminen
Aika kuitenkin kului, ympäristö ja kävelyreitit tulivat tutuiksi ja elämään rakentui mukavia rutiineja muun muassa lastenlasten kanssa. Koronasyksynä 2020 hän näki psykologian tohtori ja Ikäinstituutin toimialapäällikkö Sirkkaliisa Heimosen haastattelun Helsingin Sanomista. Haastattelussa Heimonen kummasteli ikäihmisistä käytettävän kuvaston yksipuolisuutta. Toisaalta puhutaan teräsmummoista ja -vaareista ja sitten ovat ne hauraat vanhukset, jotka syövät vapisevin käsin, mutta missä on ajatteleva eläkeläinen? Mailis innostui lukemastaan, sillä hän oli ihmetellyt yksipuolista keskittymistä kehoon ja sen toimintakykyyn, aivan kuin muita ominaisuuksia ei ikäihmisillä enää olisi olemassa.
Mailiksen uinuksissa ollut kehittäjä heräsi, ja hän alkoi pohtia, että täytyy olla vielä jokin muu ulottuvuus: yhteiskunta haaskaa resursseja, kun eläkkeelle jääneiden osaajien kokemusta ja viisautta ei hyödynnetä. Millainen tilanne oikein onkaan? Mistä se johtuu? Ja mitä on tehtävissä? Näitä kysymyksiä hän pyöritteli mielessään ja tuumasi, että jotain pitäisi tehdä.
Kehittämisajatusten herättyä Mailis Aaltonen tutustui myös kirkon nelivuotiskertomukseen ja Ovet auki -strategiaan. Se sai hänet pohtimaan, josko hän voisi jotenkin olla mukana kehittämässä seurakuntaelämää. Hän päätti ottaa yhteyttä seurakunnan työntekijään ja kertoi viestissään avoimesti tilanteestaan ja tarpeestaan päästä mukaan toimintaan. Vastaus tuli pitkällä viiveellä, mikä oli pienoinen pettymys. Aaltonen kaipasi keskustelukumppania, sillä hän tunnisti itsessään myös etsijää, tarvetta löytää seurakuntayhteyttä.
Keskusteluissa seurakunnan vapaaehtoiskoordinaattori rohkaisi häntä menemään mukaan johonkin seurakunnan ryhmistä.
– Menin sitten käymään Tapiolan seurakunnan keskiviikkokerhossa, jota vetää Katja Hero. Ihmettelin, kun hän vaikutti niin tutulta. Sitten muistin, että hän oli kastanut nuorimman lapsenlapsemme.
Mailis päätti kirjoittaa Herolle.
– Hän vastasi heti ja kutsui käymään. Katja tarjosi korvat ja sydämen. Aloimme heti suunnitella toimintaa. Mielenkiintomme kohdistui erityisesti koulutettuihin eläkeläisiin, joita Espoossa on paljon.
Mitä vielä?
Tapaamisesta sai alkunsa ajatus ryhmän perustamisesta vastikään eläkkeelle jääneille. Korona hidasti hieman ryhmän starttaamista.
– Tähtäsimme syksyyn 2021. Silloin aloitti ensimmäinen Mitä vielä? -ryhmä, jota veti Katja yhdessä kollegansa Marianne Tiihosen kanssa ja minä olin mukana jäsenenä.
Seuraavassa ryhmässä Mailis oli Katja Heron ohjaajapari.
– Katja tuo tapaamisiin kristillistä ja kirjallisuuterapian sisältöä ja minä kouluttamisen näkökulmaa.
Ryhmiä on järjestetty syksystä 2021 lähtien puolivuosittain. Toisena ohjaajaparina toimivat Marianne Tiihonen ja toimittajan työstä eläköitynyt työnohjaaja Tiina Merikanto. Ryhmät kokoontuvat kerran viikossa kahdeksan viikon ajan. Jotkut ryhmät ovat jatkaneet kokoontumistaan vielä virallisen osuuden jälkeenkin. Mailis Aaltonen näkeekin ryhmät tärkeinä myös yhteisöllisyyden ja ihmisen perustarpeen, ryhmään kuulumisen, näkökulmasta. Ihminen on luotu yhteyteen.
Mitä vielä? -ryhmissä kuulostellaan muun muassa sitä, mitä ryhmäläiset ovat jääneet työstä kaipaamaan.
– Monesti nousee esiin esimerkiksi kaipaus vaativiin tehtäviin ja vastuussa olemiseen, vaikka varmasti ne ovat työelämässä joskus myös väsyttäneet. Mutta se yhdessä tekemisen kulttuuri, että on itse osa isompaa kokonaisuutta ja että omalla tekemisellä on ollut merkitystä yhteisölle. Niitä asioita moni kaipaa.
Mailis Aaltonen toteaa myös, ettei eläköityminen ole kaikille ongelmallista, eikä työtä tai työyhteisöä jäädä aina kaipaamaan.
– Minua kiinnostaakin pohtia, ketkä ovat riskiryhmässä ja miksi.
Mailis on miettinyt työn merkitystä aivoille, niiden rakenteelle ja toimivuudelle.
– Olen vakuuttunut, että jos aivot eivät saa riittävästi ja riittävän monimutkaista tekemistä, ne alkavat yksinkertaisesti hapertua. Ne tarvitsevat myös älyllisiä haasteita pysyäkseen kunnossa. Jos olisin nuorempi, lähtisin tutkimaan työn päättymisen yhteyksiä muistisairauksiin.
