Kirjoittanut
Kun maailmankuvien mannerlaatat liikkuvat, lähetystyössä rytisee. Mitä muutokset merkitsevät? Elina Hellqvist, Miikka Ruokanen ja Jukka Kääriäinen etsivät vastauksia Risto Ahosen kirjan äärellä.
Muuttuvaa maailmaa miettiessään lähetysjohtaja Jukka Kääriäisen aivoissa poreilee mielikuva mannerlaatoista. Valtavat massat liikkuvat syvällä ja näkymättömissä. Ne voivat törmätä rajusti tai liukua toistensa lomaan. Vaikka laattoja ei voi nähdä, niiden liikkeet tuntuvat maanjäristyksinä ja tsunameina.
Isot mannerlaatat ovat liikkeellä myös kirkkojen historiassa, ja ne etsivät nyt uusia asentoja. Kääriäinen arvelee, että näkymättömissä tapahtunut arvojen ja uskomusten muutos voi pian nousta näkyviin rytinällä. Muutokset kiinnostavat myös lähetysteologiaa pitkään tutkinutta Risto A. Ahosta. Hän kirjoitti niistä keväällä 2022 julkaistun kirjan Aikakausien käänne kirkon missiossa (Väyläkirjat).
Vaikka kristinusko elää historiansa vahvinta aikaa, Euroopassa se on taantunut. Vuosisatojen ajan lähetystyön tekeminen tarkoitti sitä, että eurooppalaiset astuivat Euroopassa laivaan ja rantautuivat hyvä uutinen mukanaan jollekin kaukaiselle mantereelle. Afrikan ja Aasian kirkkojen kasvaessa ja eurooppalaisten kirkkojen kutistuessa maailmanlähetys on kokonaan muuttunut.
Kylväjä-lehti pyysi kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Elina Hellqvistiä, professori Miikka Ruokasta ja lähetysjohtaja Jukka Kääriäistä lukemaan Ahosen kirjan ja kertomaan, mitä he ajattelevat kirkon edessä olevasta muutoksesta.
Vaeltajien aikakausi
Aasialaisten, afrikkalaisten ja latinalaisamerikkalaisten kristittyjen missio on tulevaisuuden avaintekijä kaikkien globaalia kristinuskoa tutkivien mielestä. Länsimaiden ulkopuolella elävien kristittyjen vaikutus kasvaa myös muuttoliikkeen vuoksi.
Ilmastonmuutos, väkivaltaiset konfliktit ja pandemiat liikuttavat ihmisiä enemmän kuin koskaan aiemmin. Siellä missä ennen oli vaurasta ja rauhallista, ryskyy myös. Missään ei enää voi sanoa, että kaaos on jossakin muualla.
Lintukotojen aika on ohi.
Miikka Ruokanen on huomannut, että myös monissa Euroopan suurkaupungeissa kirkossakävijöiden enemmistö on maahanmuuttajataustaisia. Alkuperäisasukkaat ovat vieraantuneet uskosta.
– Kansainväliset seurakunnat elävät vielä aika lailla omissa klustereissaan, etnisissä ja kielellisissä ryhmissään. Mutta esimerkiksi Britanniassa niistä on jo tullut rajoja ylittäviä uudistusliikkeitä. Näin voi käydä muissakin maissa, Ruokanen uskoo.
Samaan aikaan länsimainen, keskiajalla luotu valtio- ja kansankirkkojärjestelmä purkautuu ja kirkkoon kuulumisesta tulee yhä selkeämmin henkilökohtainen valinta. Julkisesti kristityksi tunnustautuminen vaatii entistä enemmän rohkeutta. Ruokasen mielestä länsimaissa vallitsevaksi ideologiaksi on jo noussut ateistinen humanismi. Ihminen on kaiken keskus. Hän on oma jumalansa, joka luo omat arvonsa ja uskomuksensa. Hän toteuttaa itseään kuvitellen hallitsevansa maailmaa.
– Jälkikristillisessä Euroopassa uskovaisia painostetaan, syrjitään ja halveksitaan.
Paluu vähemmistöön
Pitkään on jo tunnustettu, että Euroopan kristityt elävät tulevaisuudessa vähemmistöasemassa, ellei tapahdu ihmettä. Myös Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on edessään iso identiteettityö, kun se ei enää ole enemmistöyhteisö. Elina Hellqvist huomauttaa, että suurissa kaupungeissa kristityt ovat vähemmistössä jo nyt. Mitä tästä seuraa kirkon asemalle yhteiskunnassa?
– Voimme jarruttaa muutosta ja puolustaa kirkon asemaa. Tai sitten voimme aktiivisesti rakentaa uudenlaista identiteettiä, Hellqvist sanoo.
Vähemmistöasemassa ei oikeastaan pitäisi olla kristitylle mitään uutta. Vanha testamentti kertoo pienestä kansasta suurten kansojen keskellä. Uuden testamentin seurakunnat olivat pieniä ryhmiä enemmistökulttuurien keskellä. Myös nykyisin suurin osa maailman kristityistä elää vähemmistöasemassa.
Hellqvist nostaa esiin Risto A. Ahosen ajatuksen, että muutosta ei kannata arvottaa hyväksi tai huonoksi. Jumalan maailmassa muutos on aina mahdollisuus johonkin hyvään. Hellqvist antaa esimerkin. Kun kirkko köyhtyy, syntyy uutta teologiaa siitä, kuinka vastuuta ja avaimia voidaan jakaa uudella tavalla.
Outo ja ulkopuolinen
Jukka Kääriäinen muutti nelisen vuotta sitten ensimmäistä kertaa Suomeen asumaan. Suurimman osan elämästään hän on elänyt Taiwanissa, jossa kristityt ovat pieni vähemmistö. Pian Suomeen muuton jälkeen Kääriäinen istui Kirkkohallituksen lounasruokalassa arkkipiispa Tapio Luoman kanssa. Luoma halusi tietää, mitä muualta muuttanut ajatteli kirkon ja yhteiskunnan suhteista Suomessa ja mikä auttaisi niitä kulkemaan samaan suuntaan.
Kääriäinen hämmästyi. Hänen kokemusmaailmassaan kirkko oli aina ollut outo ja ulkopuolinen. Kulttuurikristillisyys on hänelle vierasta. Hän näkee jälkikristillisen ajan kutsuna identiteetin kirkastamiseen ja uskoo, että kulttuurikristillisyys häviää länsimaista ehkä pikemmin kuin osaamme aavistaa. Monilta valitettavasti katoaa samalla tieto, että tasa-arvo ja ihmisoikeudet juurtuivat Eurooppaan kristinuskon vaikutuksesta.
– Elämme kristillisten arvojen jälkikuvassa. Esimerkiksi seksuaalisuuteen liittyvissä arvoissa ero kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä kasvaa. Joudumme perustelemaan uudella tavalla, mitä on olla kristitty ja miksi tulisi olla kristitty, Kääriäinen toteaa.
Kirkon ei kuitenkaan tule muuttua yhteiskuntavastaiseksi, vaikka yhteiskunta todennäköisesti muuttuu kristinuskon vastaiseksi.
– Jälkikristillinen yhteiskunta näkee aidon kristinuskon vaarallisena ja suvaitsemattomana. Sen vaikutus pitää puhdistaa pois. Kristityt joutuvat maksamaan vakaumuksestaan sosiaalisen hinnan. Heitä painostetaan ja syrjitään muun muassa työmarkkinoilla. Ne kristityt, joille tämä on tuttua, voivat opettaa meille sisua ja muutoksensietokykyä, Kääriäinen ehdottaa.
Hän huomauttaa, että evankeliumin julistuksen kannalta tilanne on kirkkohistoriassa aivan uniikki. Missään ei ole vielä aiemmin jouduttu miettimään, miten lähetystyötä tehdään kristillisen historian läpitunkemassa, mutta kristinuskosta luopuneessa mielenmaisemassa.
Rohkeutta ja hienotunteisuutta
Myös Elina Hellqvist näkee muutoksessa mahdollisuuden identiteetin kirkastamiseen. Hänen helsinkiläisessä elämänpiirissään on tavallisempaa olla kuulumatta kirkkoon kuin kuulua. Lapsen tuominen kasteelle saa ystävät kysymään perusteluja, ja niitä pohtiessa voi löytyä aarteita.
– Kristittyjä tulisi varustaa entistä enemmän siihen, miten vähemmistöasemassa eletään.
Hellqvist muistuttaa, että avoimen ja vieraanvaraisen suhteen säilyttäminen sekä sekulaariin enemmistöön että muihin vähemmistöihin on sekä tärkeää että vaikeaa. Myös evankelioivien kristittyjen osakseen saama kritiikki tulisi rohjeta kuulla. Ihmisiä on ahdistettu evankelioinnilla nurkkaan.
– Kyllä jokaisen ihmisen täytyy saada kuulla evankeliumi, mutta sanoin julistamisella on aikansa ja paikkansa. Jumalanpalveluksessa tulee julistaa niin paljon kuin lähtee. Toisaalta kaikenlaiset kristityt saavat toimia tavallaan. Kadunkulmissa traktaatteja jakavat eivät ole huonompia kristittyjä.
Vuorovaikutukseen tulisi kuitenkin pyrkiä samalta tasolta, ei ylhäältä päin.
– Ja sekin on vaikeaa, Hellqvist tunnustaa.
Kun jokaista seurakuntalaista rohkaistaan sanoittamaan uskoaan, on suostuttava myös siihen, että sanoitusta on monenlaista.
– Se on kestettävä. Jokaisen sanoitus on ihmiselle itselleen tosi, vaikka tietysti kristinuskolla on opillinen sisältönsä ja Raamattu on pyhä kirja.
Myös Kääriäinen kutsuu puhkomaan samanmielisten kuplia, sillä eristäytyminen on lähetyselämän vastakohta.
– Aito kristinusko elää maailmassa ja arkipäivän kutsumuksessa, ja todistaminen tapahtuu sen keskellä. Rakasta siinä, mihin Jumala on sinut asettanut.
Korkealla profiililla
Entä mikä merkitys tunnustuskunnilla on tulevaisuuden kristillisyydessä? Risto A. Ahonen pitää tunnustuksellisuutta tärkeänä, ja Miikka Ruokanen tarttuu tähän. Hän muistuttaa, että kristinusko on sanaan juurrutettua uskoa, jossa keskeistä on Jumalan ihmiseksi tuleminen, Kristuksen risti ja ylösnousemus.
– Kristinusko on Kristuksen evankeliumia korkealla profiililla tunnustava uskoa. Uskon siis vahvasti tunnustukseen, mutta en tunnustuskuntaisuuteen. Tulevaisuudessa ei ole niin tärkeää, mihin historialliseen protestanttiseen tunnustuskuntaan ihmiset kuuluvat.
Ruokanen toivoo, että Risto A. Ahonen on oikeassa sanoessaan, että Suomessa kirkot ja seurakunnat muuttuvat entistä tavoittavammiksi. Ruokanen kuitenkin epäilee, ettei näin käy. Syynä on seurakuntien moniarvoisuus. Papeilla ja muilla vastuunkantajilla on hyvin ristiriitaisia näkemyksiä siitä, mitä kristinusko ytimeltään on. Tämän vuoksi paikallisseurakunnat ovat kyvyttömiä muuttamaan toimintatapojaan missionaarisemmiksi.
– Hajanaista joukkoa on mahdotonta johtaa valloitustaisteluun. Kenties itse valittuun jäsenyyteen perustuvat henkilöseurakunnat ja messuyhteisöt voisivat olla ulospäinsuuntautuneita, missionaarisia ja evankelioivia yhteisöjä.
Tähän liittyy Ruokasen mukaan toinen suuri ongelma: julistus on kriisissä. Hän luettelee viime aikoina saarnoissa kuulemiaan teemoja: tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, ilmastovastuu, onnellisempi elämä ja ihmissuhteet.
– Onko lähimmäisestä tullut uusi jumala, joka on ottanut sanassaan itsensä ilmoittavan Jumalan paikan? Ruokanen kysyy.
Hänen mukaansa selkeä ja syvällinen Kristuksen armon evankeliumin saarna on myös edellytys sille, että seurakuntien lähetysrakkaus uudistuu ja vahvistuu. Mikä palauttaisi ristin evankeliumin julistuksen ja todistamisen ytimeen? Ruokasen mielestä tuskin mikään muu kuin hengellinen herätys.
– Lähimmäisen rakkauden lisäksi tarvitsemme syvää rakkautta Jumalaan ja Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen.
Teksti: Danielle Miettinen
Lue lisää:
Mukautumisen ja säilyttämisen väliin avautuu lähetyksen kolmas tie
Kun rauha on hukassa – kiire koukuttaa myös Jumalan valtakunnan työssä
