Nuoren Emeliinan omakohtainen kertomus monen asian aiheuttamasta masennuksesta sekä prosessista eteenpäin läheisten ja Jumalan avulla.
Teksti Minka Hietala | Kuva Unsplash/Christopher Campel
Viimeinen vuosi koulua. YO-kokeet puskevat päälle. Pääsykokeet häämöttävät. Stressi on läsnä koko ajan. Unirytmi sekaisin. Kuulostaako tutulta?
Emeliina oli ahkera koululainen. Hän tahtoi yliopistoon, jonne oli vaikea päästä, mutta hän oli päättänyt päästä sinne. Hänellä oli hyvät paperit, joten sisään pääsemisen ei pitänyt olla ongelma. Pääsykokeet tuli ja Emeliina ei päässytkään kouluun.
Syksy tuli. Emeliina oli alakuloinen. Unirytmi oli päälaellaan. Parisuhde oli, mutta se oli vaikea. Ystävä teki itsemurhan aivan yllättäen. Aamulla nousemisesta tuli vaikeaa. Syömisestä tuli raskasta. Kaikki normaali ja arkipäiväinen alkoi olla ylitsepääsemättömältä.
Pettymykset olivat raskaita ja muiden sanomiset tuntuivat henkilökohtaiselta. Sosiaaliset tilanteet alkoivat jännittämään. Emeliina alkoi eristäytyä ja viettämään aikaa yhä enemmän omassa huoneessaan. Missään ei tuntunut olevan valoa.
”Missään ei tuntunut olevan valoa.”
Vanhemmat huomasivat Emeliinan muuttuneen. Heidän positiivinen ja sosiaalinen tyttärensä oli koko ajan yksin. Äiti vei hänet ensiapuun, jossa häntä ei otettu tosissaan. Kun alakuloisuus jatkui vielä kuusi kuukautta, tajuttiin lääkärissäkin asian vakavuus.
Apu vakavaan masennukseen
Masennusdiagnoosin jälkeen Emeliina keskusteli sairaanhoitajan kanssa säännöllisesti ja psykiatri määräsi masennuslääkkeitä. Toipumisessa auttoivat keskusteluiden ja lääkkeiden lisäksi uskovat ystävät. Vaikka he eivät osanneet sanoa mitään eikä täysin ymmärtäneet niin heidän läsnäolonsa riitti.
Myös perhe oli todella tärkeä ja lähentyi prosessin kautta. -Usko ja Jumala kantavat meitä aina vaikka ei aina siltä tuntuisikaan, Emeliina sanoo rohkaisevasti. Ihan ensin kuitenkin piti myöntää asia itselleen.
”Vaikka he eivät osanneet sanoa mitään eikä täysin ymmärtäneet niin heidän läsnäolonsa riitti.”
Itsetuhoiset ajatukset ovat usein osa masennusta. -Niissä ajatuksissa auttoi se, että tajusin Jumala luoneen mut Hänen kuvakseen. Jumalan sanasta selviää, että jokainen meistä on arvokas ja korvaamaton, prosessin läpikäynyt toteaa kokemuksen äänellä.
-Prosessin myötä olen kasvanut ihmisenä. Ymmärrän käsimystä ja osaan arvostaa elämän ihania, pieniä asioita, Emeliina kertoo.
Nimi muutettu anonyymiyden säilyttämiseksi.
Lue juttu kokonaisuudessaan Nuotan sivuilta täältä.
