Ystäväni Veijon kuolema sysäsi vauhtia ajatukselle luopua nykyisestä kodistamme. Periaatepäätös siitä oli syntynyt jo aiemmin keväällä, mutta nyt sain uuden muistutuksen ajan rajallisuudesta. Niinpä pitkin talvea kotoa on lähtenyt jo muutaman neliön verran tavaraa polttamalla tai laittamalla roskiin ja kierrätykseen. Iso määrä materiaa, jota en enää elämässäni tarvitse. Se on ollut haikeaa ja huojentavaa, joskin urakkaa on vielä ensi kesään asti edessä enemmän kuin takana.
Vapaaehtoista ja väistämätöntä
Luopumisen prosessi on kuin vanhasta omakotitalosta lähtö. Se alkaa verkkaisesti jo nuoruudessa vaikkapa hiusten harvenemisena. Matkan varrella vauhti lisääntyy, tippuu hammas tai kaksi, pala sormesta, iho menettää kimmoisuuttaan ja alkaa rypistyä, polvinivel reistailee, ja pituudesta kutistuu sentti.
Luopumista on kahdenlaista: sitä, jonka voi tehdä kevyesti, iloiten ja huojennusta kokien. Silloin on kyse vapaaehtoisesta valinnasta. Toiseen lajiin ei kysytä lupaa, vaan se tapahtuu pakon edessä ja on siksi kivuliaampaa.
Tähän mennessä olen saattanut hautaan ystäväni lisäksi vanhempani, appivanhempani, kaksi sisarustani ja lähes satavuotiaaksi eläneen kummini, joka vaikutti elämässäni pisimpään kuin kukaan toinen aikuinen. Lisäksi olen ollut saattamassa viimeiselle matkalle monia muita sukulaisia, ystäviä ja tuttuja.
Laskematon määrä on myös niitä tunteja, joiden aikana olen keskustellut yli neljän vuosikymmenen ajan sielunhoidon, kriisiauttamisen ja psykoterapian vastaanotolla. Yksi keskeisiä teemoja näissä keskusteluissa on ollut luopumisen vaikeus. Ei ole olemassa elämää ilman luopumisen vaivaa ja kipua. Jokainen luopumisen askel on ainutkertainen, uusi ja ennen kokematon.
Tunnetilojen vaihtelusta hyväksymiseen
Elämään sisältyvät menetykset ja haavat nostavat pintaan paitsi surua myös muita tunteita: kiintymystä, epätoivoa, pelkoa, avuttomuutta, ahdistusta, katkeruutta, helpotusta, vihaa, syyllisyyttä ja toivoa sekä pettymystä siitä, mikä ei voi koskaan toteutua. Tämä tunnetilojen vaihtelu tekee suremisesta ja luopumisesta raskasta. Jos yhtenä päivänä koetkin olevasi levollinen, huomenna mieli voi taas olla täynnä ahdistusta. Mutta tunnetilojen välillä seilaaminen auttaa hiljalleen eteenpäin luopumisen hyväksymisessä.
Tunnetilojen välillä seilaaminen
auttaa hiljalleen eteenpäin luopumisen hyväksymisessä.
Luopuessaan ihminen joutuu aina kohtaamaan oman yksinäisyytensä. Sellaisen, jota Henri J. M. Nouwen kuvaa kirjassaan Erämaasta puutarhaan. ”Minun on suostuttava kohtaamaan oma yksinäisyyteni, suojeltava sitä ja muutettava se hedelmälliseksi ja luovuttava takertumasta toisiin ihmisiin.”
Luopumiseen kuuluu sekin, että kerran tulee päivä, jolloin joutuu tunnustamaan virsirunoilijan tavoin, että ”ei ole täällä mitään pysyvää”. Sitä ennen on syytä keskittyä elämään, iloitsemaan ja nauttimaan sen tarjouksista, lahjoista ja mahdollisuuksista, vaikka ne olisivat rajallisetkin. On hyvä tiedostaa, että vain yhtenä päivänä me kuolemme, mutta kaikkina muina päivinä elämme.
Arvelen, että Veijon päätelmästä tulee kerran myös omani. Jos saan elää viimeiset viikkoni ymmärtäen olevani elämän loppusuoralla, myös minun kirjoituksiini ja puheisiini tulee vasta silloin syvyysulottuvuus. Siihen asti joudun tyytymään oppilaan osaan.
Seppo Laakso on psykoterapeutti, työnohjaaja, tietokirjailija Laviasta.
Artikkeli on ilmestynyt Parikanniemen Kontti -lehdessä helmikuussa 2025.
