Elämäntaito: Kun Pekka Simojoki väsyi ja aikoi lopettaa, salaperäinen puhelinsoitto sai jatkamaan – ”hän sanoi, että Jumala käski soittaa Simojoelle” Ihmisiä ja ilmiöitä: Britanniassa tehty kysely: Kristityt kokevat syrjintää ja vihamielisyyttä uskonsa vuoksi – konservatiiveilla tilanne pahin

Minä huusin ja Jumala vastasi – rukousvastauksia läpi vuosikymmenten

 

Lähetysherätyksen pioneerit vuonna 1968: Kimmo ja Ritva Juutilainen, Liisa Jakkula (myöh. Kingma), Marjatta Kyyhkynen ja Ritva Olkkola (myöh. Olkkola-Pääkkönen). Kuva: Olavi Peltola.

Emme ohjaa Jumalaa rukouksillamme, vaan hän toimii oman hyvän suunnitelmansa mukaan. Lue neljän eri ihmisen väkevät todistukset Jumalan uskollisuudesta vaikeissakin tilanteissa.

Mikä yhdistää rovasti Olavi Peltolaa helsinkiläisessä seniorikodissa, pakistanilaista lähetystyöntekijää Bella Masihia Ateenassa, lähetystyöhön valmistautuvaa Etiopian-lähettiä sekä koulutus- ja tutkimusjohtaja Pentti Marttilaa Kylväjän toimistossa Tikkurilassa? Jumala on näyttänyt heille kaikille, kuinka hyvin hän kuuntelee.

Olavi Peltola

Opetusneuvos, rovasti, viidennen liikkeen tienraivaaja, Helsinki

Sansa neliöb. 11.11.-10.12.
Olavi Peltola Lahetyksen kesäpaivillä 2018. Kuva: Johannes Haataja.

Kun valmistuin papiksi vuonna 1954, lähetys ei vielä elänyt minulle. Se tuli eläväksi, kun pääsin mukaan Ylioppilaslähetyksen, nykyisen OPKOn syntyprosessiin. Oltuani monta vuotta seurakuntapappina, tulin töihin Suomen Raamattuopistoon. Kokoonnuimme nuorten kanssa Helsingissä Pohjoisen Rautatienkadun työkeskukseen rukoilemaan lähetystyön puolesta ja suunnittelemaan, miten ryhtyisimme sitä tekemään.

Eräänä päivänä sisälle astui teologian opiskelija Liisa Jakkula, sittemmin Kingma. Kun ovi avautui, minusta tuntui, kuin lävitseni olisi mennyt salamanisku. Tiesin, että nyt lähetys oli saapunut meidän keskellemme.

Vuonna 1967 Jumala oli antanut meille kolme nuorta, jotka olivat valmiit antamaan elämänsä lähetystyöhön ja astumaan tyhjän päälle. He olivat Liisa Kingma, Kimmo Juutilainen ja Ritva Olkkola-Pääkkönen. He olivat lähetysherätyksen tienraivaajia.

Liisa teki pitkän elämäntyön Keski-Aasiassa, Ritva Olkkola-Pääkkönen Etiopiassa sekä Kimmo ja Ritva Japanissa. On ihmeellistä, kuinka Jumala kaiken johdatti.

1960-luvun lopulla Jumala toimi nuorten parissa erityisellä tavalla. Syntyi lähetysherätys, jonka seurauksena koko kirkon lähetystyöntekijöiden määrä kasvoi.

Pyhä Henki vaikutti niin, että nuoret ymmärsivät lähetystehtävän suurenmoisuuden. Toiset halusivat lähteä lähetystyöhön ja toiset halusivat tehdä tämän mahdolliseksi rukouksillaan ja varoillaan. Kaiken lähtökohta on Jeesusta liki elävä, palava sydän. Emme ohjaa Jumalaa rukouksillamme, vaan Jumala toimii oman hyvän suunnitelmansa mukaan. Rukoilemme siksi, että pääsisimme lähelle Jeesusta Kristusta. Hän on tärkeämpi kuin rukous tai lähetys.

Lähetyksemme ydin on Golgata, syntien anteeksiantaminen. Kristuksen täytetystä työstä pulppuaa kiitos, joka saa antamaan koko elämän lahjaksi.

Bella Masih

Lähetystyöntekijä, Ateena

Palvelemme mieheni Faisalin ja poikamme Joshin kanssa pakolaisia Ateenassa Kreikassa. Faisal opettaa Raamattua ja uskonelämän perusasioita kreikaksi ja englanniksi, ja nyt koronan aikana tämä tapahtuu Zoomissa. Josh jakaa evankeliumia kolmella kielellä Jogu Productions Youtube-kanavallaan.

Minä teen työtä naisten parissa. Kaduilla asuvien pakolaisten joukossa on paljon myös äitejä lapsineen. Sellaisissa olosuhteissa he ovat erittäin haavoittuvia. Kun kohtaan heitä, on korvaamatonta tietää, että meillä on rukouksia kuuleva Jumala. Tästä minua muistuttaa varsinkin kaksi rukousvastausta.

Vuonna 2012 mieheni Faisal masentui ja alkoi saada paniikkikohtauksia. Eräänä päivänä hän kertoi minulle, ettei hän näe elämässään enää mitään toivoa.

Tunsin sydämessäni valtavaa kipua hänen puolestaan ja ryhdyin rukoilemaan hartaasti: ”Herra, paranna mieheni, armahda häntä armosi tähden!” Kiitos Herralle Jeesukselle, hän kuuli rukoukseni! Faisal alkoi hitaasti parantua. Tämä kesti kaksi vuotta, mutta nyt masennus on väistynyt ja Jumala käyttää häntä väkevästi Ateenan pakolaisten parissa.

Joitakin vuosia myöhemmin ryhdyimme valmistautumaan muuttoon Kreikkaan. Lentoliput oli ostettu, edessä olivat vielä terveystarkastukset. Yllättäen lääkäri soitti perään ja ilmoitti, että minulla oli sydämessä vakava rytmihäiriö, eikä ulkomaille muuttaminen ollut hänen mielestään viisasta. Olimme aivan poissa tolaltamme. En saanut unta, ja sydämeen alkoi koskea. Silloin rukoilimme Faisalin kanssa valtavasti. Pyysimme, että jos Jumalan tahtoi meidän lähtevän Kreikkaan, hän parantaisi sydämeni.

Lisätutkimusten jälkeen erikoislääkäri totesi, että sydämeni oli täysin kunnossa. Hän toivotti meille hyvää matkaa Ateenaan.

Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä on lupaus, joka antaa minulle voimaa rukoilla: ”Sillä Herran silmät katsovat hurskaiden puoleen, hänen korvansa kuulevat heidän rukouksensa” (1. Piet. 3:12).

Olen nähnyt lapsesta saakka, että Pietari puhuu totta. Jumala todella kuulee ja näkee kaiken. Pakistanin Lahoressa asuva isäni on rukoustaistelija, joka opetti minua tuomaan kaikki asiat Jumalalle. Isälläni on heikko sydän, enkä siksi raaski jakaa hänen kanssaan raskaita rukousaiheita, kerron mieluummin iloisista asioista. Mutta tiedän, että Pyhä Henki kertoo hänelle, minkä puolesta hänen tulee rukoilla.

Etiopian-lähetti

Fysioterapeutti ja tanssinopettaja, Valkeakoski

Rukous on minulle jatkuvaa olemista Jumalan kanssa, yhteyttä hänen kanssaan. Kun vien asiat Jumalalle, kaikki käy parhain päin. Ja silloinkin, kun minusta näyttää, etteivät asiat mene ollenkaan hyvin, tiedän, että Jumala vaikuttaa kaiken kautta.

Olemme mieheni kanssa aina rukoilleet sen paikkakunnan puolesta, johon Jumala on johdattanut meidät asumaan. Kun näimme Sana-lehdessä ilmoituksen huoneistosta Tampereella, meistä tuntui, että se olisi meidän kotimme. Poikamme oli ihan pieni, eikä meillä ollut kummallakaan työtä. Uskovat vuokranantajat sanoivat, että olisi ollut fiksumpaa valita toinen, työssäkäyvä pariskunta, mutta jostain syystä heidän täytyi vuokrata asunto meille.

Muutettuamme saimme hyvän yhteyden Tesoman paikallisseurakuntaan ja Uusi verso -yhteisöön. Miehelleni löytyi kolme työpaikkaa, joista hän sai valita.

Käytyämme lähetyskurssin mieheni sai työn Valkeakoskelta. Toisen lapsemme syntymä oli hilkulla, kun selasin netistä Valkeakoskella tarjolla olevia vuokra-asuntoja. Sain sovittua samalle päivälle viisi näyttöä, mutta mikään asunto ei sopinut lapsiperheelle. Sillä aikaa eräälle välittäjälle oli tullut uusi ilmoitus erillistalosta, jossa oli kolme huonetta, keittiö, sauna ja oma pieni piha. Soitin ja sanoin, että olemme juuri nyt Valkeakoskella, olisiko mitenkään mahdollista päästä katsomaan asuntoa saman tien. Se onnistui. Asunto oli aivan täydellinen.

Loppukesästä piti olla jälleen edessä muutto, tällä kertaa Etiopiaan. Sekä minä että mieheni olemme olleet rippikoulusta saakka kiinnostuneita lähetystyöstä. Rukoilimme suhteemme alusta asti, että Jumala antaisi meille merkin, jos hän haluaa lähettää meidät. Mitään merkkiä ei tullut. Kun saimme ihmisiltä kehotuksen olla itse aktiivisia, rukouksemme muuttui. Pyysimme, että Jumala sulkisi ne ovet, jotka eivät ole hänen avaamiaan. Tilanne Etiopiassa kärjistyikin lopulta joulukuussa 2021 niin, että emme päässeet vieläkään lähtemään.

Pentti Marttila

Kylväjän koulutus- ja tutkimusjohtaja, Järvenpää

Marttiloiden perheen ensimmäinen lähtö Mongoliaan elokuussa 1997. Marttilat lähtivät aloittamaan Mongolian työtä Kylväjän ensimmäisinä lähetteinä. Kuvassa Pentin ja Marja-Kaarinan lisäksi vanhimmat lapset Joona ja Teresa.

Tulimme lähetystyöhön Mongoliaan vuonna 1997, kun maa oli juuri siirtynyt suunnitelmataloudesta markkinatalouteen ja lähes kaikesta oli pulaa. Viisi vuotta myöhemmin, kun kolmas lapsemme Justus sai pahan vatsataudin, terveydenhuolto oli edelleen kehittymätöntä.

Lapsi oli oksentanut ja ripuloinut rajusti monta päivää ja alkoi olla niin heikossa kunnossa, että päätimme viedä hänet Ulaanbaatarin lastensairaalaan. Samassa huoneessa Justuksen kanssa ollut lapsi kuoli, ja yritimme oman huolemme keskellä lohduttaa hänen äitiään.

Olimme aloittaneet seurakuntatyön tyhjästä. Pienessä Säin medee -seurakunnassa oli hiljattain tullut muutamia nuoria uskoon. He kuulivat Justuksen tilanteesta ja halusivat tulla sairaalan aulaan rukoilemaan. Monet muutkin seurakuntalaiset rukoilivat hellittämättä.

Justuksen tilanne näytti tosi pahalta, välillä hän meni tajuttomaksi. Sairaalassa ei ollut kunnollista laboratoriota, eivätkä lääkärit osanneet nesteyttää poikaa oikein. Aloimme jo valmistautua siihen, ettei hän selviäisi.

Jouduimme samanlaiseen avuttomuuteen, joka oli seurakuntalaistemme arkea. Jaoimme heidän todellisuutensa kärsiessämme huonoista resursseista.

Rukousvastaus tuli vakuutusyhtiön päätöksen muodossa. Suomesta lähetettiin evakuointilentokone, lääkäri ja sairaanhoitaja. Heillä oli mukanaan kannettava laboratorio. Testit tehtyään he ihmettelivät, että Justus oli vielä hengissä.

Seurakunnan rekisteröiminen oli toinen taistelu, joka yhdisti meitä. Rekisteröimättömien uskonnollisten yhteisöjen kokoukset ovat Mongoliassa kiellettyjä. Ennen rekisteröintiä monet pelkäsivät vaikeuksia poliisin kanssa, eivätkä siksi kertoneet seurakunnasta muille. Monet viranomaiset olivat buddhalaismyönteisiä tai ateisteja, eivätkä suhtautuneet suopeasti kristinuskoon. Kun lupa vihdoin heltisi, se oli yhteinen ilo.

Ensimmäisten vuosien aikana seurakuntaan kuului alle kymmenen henkilöä. Elimme perheenomaista elämää, ja jaoimme kaikki murheet, sairaudet ja työttömyydet. Koska yhteiskunnan apu oli ohutta, rukous oli välttämätöntä. Vaikeudet ja myös Justuksen sairaus kääntyivät kuitenkin seurakunnan kasvuksi. Kun tarvitsemme toistemme rukousta, samanarvoisuus Jumalan edessä tulee näkyväksi.

Artikkeli on julkaistu Kylväjä-lehdessä 2/2021.

 
Kylvaja artikkelibanneri