Kirjoittanut
”Kasvua tapahtuu perheissä koko ihmisen elämän ajan. Elämänkaaren aikana on monia sellaisia vaiheita, jolloin on korvaavien kokemusten mahdollisuus”, sanoo psykologi ja psykoterapeutti Mirja Sinkkonen.
Teksti: Maarit Avellan
Mirja Sinkkonen, olet alustamassa Hengellisillä syventymispäivillä aiheesta ”Perhe on monien kasvutarinoiden summa”. Tapahtuuko sitä kasvua koko ihmisen elämän ajan?
Kyllä sitä tapahtuu – onneksi. Elämänkaaren aikana on monia sellaisia vaiheita, jolloin on korvaavien kokemusten mahdollisuus. Pikkulapsella on oma vaiheensa, mutta myös nuori saa oman vaiheensa, jolloin hän voi vanhempiensa kanssa selvitellä, mitä on tapahtunut silloin lapsuudessa. Ja aikuisuudessa viimeistään keski-iässä mietitään sitä, mistä tulee ja mihin on menossa. Ja pitkin matkaa mietitään, jos esimerkiksi läheinen kuolee.
Moni ajattelee, että vanhuusiässä ei enää kasveta, mutta onko näin?
Vanhuusikä on erittäin hyvä aika kasvaa, koska silloin näkee ja muistaa kauas ja paljon. Lisäksi silloin elämä on yleensä rauhallisempaa.
Miten muutoin kuin kasvun kautta aiot lähestyä seminaariaihettasi?
Minussa on tällaista teoreetikon vikaa, joten muutaman ajatuksen esitän kiintymyssuhteista eli juttelisin siitä, miten perheessä on tosiaan monenlaisia elämäntarinoita ja kokemuksia. Sanotaan, että jos haluaa tutustua sukuunsa, niin sitten kannattaa tutustua vanhempiinsa ja jopa kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Ja kun on kaksi sukua, josta tullaan, niin siinä onkin paljon tarinoita, paljon salaisuuksia, paljon kaikenlaisia asioita, jotka ikään kuin piilovaikuttavat meihin.
Myös Raamatussa puhutaan kolmesta neljästä sukupolvesta. Onko kyse samasta viisaudesta?
Kyllä, koska meillä on juuremme. Me synnymme jonkinlaiseen elämäntilanteeseen, esimerkiksi perheessä eri kohtaan. On ihan eri asia syntyä esimerkiksi esikoiseksi kuin kuopukseksi tai sinne välille. Se muokkaa jo lapsen persoonaa.
Miten esimerkiksi esikoisen asema eroaa toisten lasten tilanteesta?
Usein ensimmäinen lapsi on kovin odotettu. Ennen synnytystä tehdään monenlaisia valmisteluja ja usein rakennetaan jopa omakotitalo ensimmäiselle lapselle, vaikka hän hyvin mahtuu ensimmäisen puoli vuotta siihen äityispakkauksen pahvilaatikkoon. Tehdään jopa miljoonavelkoja, jotta lapsi saisi kaiken. Hän on huomion keskipisteenä. ”Hei, nyt hän puhuu”. Otetaan paljon kuvia, joita lähetetään moneen paikkaan.
Seuraava lapsi syntyy tilanteeseen, jossa vanhemmat osaavat jo vanhemmuutta. ”Nyt hän jo kävelee” eli tiedetään, että tuossa iässä lapset yleensä jo kävelevät. Usein seurataan myös mielen kehitystä ja sitä, millainen lapsi on sosiaalisesti.
Kolmas lapsi usein oppii kävelemään omia aikojaan ja huomataan: ”Ai nyt tuokin jo kävelee” tai naapuri sanoo, että oletteko huomanneet, että hän kävelee. Ystäväni sanoo, että neljäs lapsi on jo kansanperinne eli kukaan ei huomaa, mitä hänelle tapahtuu. Paitsi jos hän on kuopus, niin sitä häntä seurataan sillä haikeudella, että siinä se viimeinen lapsi menee.
Joskus perheessäkin kohdataan kriisejä ja jollekin kriisi voi olla sekin, että ei ole perhettä. Onko todella niin – kuten suomalaisessa sananlaskussa sanotaan, että ”se mikä ei tapa, vahvistaa?
Minä ajattelen niin, että kärsimys on aina siunaus ja vaikeudet kouluttavat meitä. Jos meillä on liian helppo elämä, niin mukavuudenhalu tapaa meistä sitä luovuutta ja yrittäjyyttä.
Tietenkin kärsimyksen kestämiselläkin on rajansa. Siksi me teemme tätä psykoterapiatyötä ja muuta työtä, jossa ihminen voi puhua niistä asioista, jotka ihminen tuntee liian raskaaksi.
Periytyykö vanhemmilta opittu toimintatapa sukupolvelta toiselle? Hyvässä ja pahassa?
Monet sanovat ihan noinkin, että ”mallitus” vaikuttaa. Esimerkiksi kun minun äitini teki karjalanpiirakoita ja minä katselin ja samalla opin tekemään niitä. Toimintamalleissa tämä ajattelu toimii hyvin.
Kun minä olen sisäisen mielen terapeutti, niin me sanomme, että ne mallit sisäistetään. Ei kukaan suoraan opeta, että tästä suvun salaisuudesta tai perheen kriisistä ei saa puhua. Ei sitä välttämättä sanota ääneen, mutta lapset oppivat huomaamaan sen.
Lapset sisäistävät sen, mikä isästä tai äidistä on hyvä. Puhutaan vuorovaikutuksesta. Me imaisemme vanhemmat sellaisenaan.
Minusta hyvä esimerkki on se, että kasvatustilanteessa on omassa perheessään ajatellut, että en sano noin omalle lapselleni. Ja sitten kuulen – aina äänenpainoja myöten samanlaisena – oman ääneni toistavan samoja lauseita. Mistähän se tuli?
Tapaat monenlaisia ihmisiä psykoterapeutin tai psykologin työssäsi. Voiko yksiselitteisesti sanoa, että perheen kristillisyys suojaa esimerkiksi lapsia?
Tietenkin on monenlaisia kristillisiä perheitä. Mutta voi sanoa, että eivät esirukouksen perheen lapset koskaan harhaan joudu. Sen lisäksi kristillisissä perheissä pyydetään anteeksi ja selvitellään asioita monella muulla tavalla kuin monessa perheessä.
Siitä on myös omat harmiinsa. Minä tapaan psykoterapeutin työssäni nuoria ihmisiä, joita on kohdeltu niin hyvin, että esimerkiksi yläkouluun tai lukioon meno on aivan painajaismaista. Tämän maailman ihmiset toimivat ihan eri tavalla, on koulukiusaamista, on hylkäämistä, on kaikenlaista joka päivä.
Meillä on todellakin monenlaisia perheitä ja tilanteita. Olet sanonut, että ”lentokoneessakin on hätätilanteessa asetettava happinaamari ensin itselle, jotta voisi auttaa muita”. Mitä tämä tarkoittaa suomalaisessa perhe-elämässä?
Meillä puhutaan paljon työn ja kodin yhteensovittamisesta, aikatauluttamisesta ja tasapainottamisesta. Minä puhuisin vielä perheen ja oman elämän yhteensovittamisesta. Jos viisaasti tunnistaa omat tarpeensa, mihin kulloinkin voi venyä ja riittää, niin silloin koti on lapsille aiempaa parempi paikka elää ja kasvaa.
Samaten parisuhde on tärkeä. Sanotaan, että vanhempien parisuhde on lapsen ensimmäinen koti. On tärkeää, että he näkevät rakkautta myös vanhempien välillä.
Voiko elää toisten puolesta, pitäisikö itseäänkin muistaa?
On hyvä olla vastuussa omasta itsestään, niin hengen, ruumiin kuin sielun tasolla. Liikuntakin kuuluu siihen. Omat ulkoilulenkitkin kuuluvat siihen, eikä vain pallokentän reunalla seisominen.
SS
