Suomalaisella virsikirjalla on yli 400-vuotinen taival, mutta sieltä ei löydy yhtä ainoatakaan kalevalamittaista virttä, ihmettelee Sibelius-akatemian kansanmusiikin emeritusprofessori Heikki Laitinen.
– Tämä on hyvin mielenkiintoista, sillä papit ovat menneinä vuosisatoina tehneet paljon hengellisiä lauluja kalevalaisella runomitalla. Niitä ei vain ole hyväksytty virallisiin virsikirjoihin, vanhojen virsien tuntija Heikki Laitinen sanoo.
Kalevalamitta on itämerensuomalaisten kielten suullisissa kulttuureissa käytetty runomitta, jolle on tunnusomaista alkusointu ja kahdeksantavuisuus.
Erään näkemyksen mukaan kalevalamittaisten, kristillissisältöisten runolaulujen juuret ulottuvat aina keskiajalle saakka, itse runolaulannan paljon sitäkin kauemmaksi.
– Kun 1800-luvulla tallennettiin kalevalamittaisia runolauluja Inkerissä ja Karjalassa, niiden joukossa oli paljon muun muassa pyhimystarinoita, joiden sisältö oli selvästi kristillinen.
Vaikka virallisessa virsikirjassa ei kalevalaista runomittaa hyödynnetty, kristillisiä aineksia sisältävät runolaulut elivät kuitenkin kansan suussa, ja papit sepittivät ja kirjoittivat niitä.
Kun kiinnostus vanhaa runolaulantaa kohtaan kansallisuusaatteen vanavedessä lisääntyi, pulpahti ilmoille myös ehdotuksia kalevalamittaisesta virrestä. Laitisen mukaan esimerkiksi Elias Lönnrot teki ehdotuksen tällaisesta, mutta se ei päätynyt virsikirjaan.
Lue lisää aiheesta tämän viikon Sanasta.
