Kirjoittanut
Artikkelissaan dogmatiikan dosentti Anni Maria Laato käy läpi erityisesti Cyprianuksen ja Augustinuksen ajatuksia siitä, miten kärsimyksestä voidaan puhua ja miten kärsimystä kohdataan.
Nykyään ollaan usein aika arkoja selittämään kärsimystä ja varsinkaan sanomaan yhtään mitään siitä, miksi Jumala sallii jonkun onnettomuuden tai vääryyden tapahtua tai mitä hyvää jostakin pahasta voisi seurata. Se onkin varmaan viisasta. Kärsivää ihmistä ei auta, jos joku tulee kertomaan tällaisia selityksiä.
Kirkkoisienkään teksteissä ei taida olla kohtia, joissa yksittäiselle ihmiselle kerrottaisiin, mitä hyötyä juuri hänen kärsimisestään on. Sen sijaan nämä varhaisen kirkon opettajat kyllä yleisellä tasolla kirjoittavat paljonkin siitä, miksi maailmassa on kärsimystä, mitä hyvää kärsimyksestä voi seurata, ja miten kärsivän ihmisen pitäisi toimia. Varsinkin viimeksi mainitussa tapauksessa – miten tulee toimia – kirkkoisillä oli usein tapana antaa esimerkkejä (exempla). Nämä olivat Raamatun henkilöitä, marttyyreja tai muita kristittyjä, jotka olivat toimineet niin, että heistä voi ottaa mallia. Kristityille, jotka joutuivat kohtaamaan erilaisia kärsimyksiä, esimerkkinä oli ennen kaikkea Kristus.
En pyri antamaan kaikenkattavaa selitystä kirkkoisen opetuksesta kärsimyksestä, vaan nostan esille joitakin lähinnä Cyprianuksen ja Augustinuksen ajatuksia siitä, miten kärsimyksestä voi puhua. Heidän teksteistään löytyvät muun muassa seuraavat kolme ajatusta:
1) Sekä kristittyjen että ei-kristittyjen elämään kuuluu kärsimystä, eikä kärsimyksen osumisesta jonkun kohdalle voi päätellä mitään tämän ihmisen uskosta tai hyvyydestä.
2) Kärsimyksen mietiskely voi opettaa jotakin siitä, millainen Jumala on. Jumala ei katsele ulkoapäin ihmisten kärsimystä, vaan Kristus tuli kärsimyksen alaiseksi ja on meidän kanssamme.
3) Kärsimyksellä voi olla joku tehtävä, joko ihmisen itsensä tai muiden hyväksi, ja näistä tarkoituksista voi puhua. Esimerkiksi edellä mainitut Cyprianus ja Augustinus eivät yhtään arkaile kertoa, mitä hyvää jostakin kärsimyksestä voi seurata. Kumpikin sanoo, että kärsimys voi olla koetus, joka opettaa ihmistä tuntemaan itseään tai muita, tai rangaistus, jonka tarkoituksena on, että ihminen kääntyy Jumalan puoleen.
Cyprianuksella oli tapana liittää teksteihinsä suuria määriä lainauksia. Seuraan tässä artikkelissa hänen esimerkkiään.
Kärsimys Kristuksen tähden
Keskustellessaan islamin ja kristinuskon eroista Theodoros Abu Qurra (700–800-lukujen taitteessa) kiinnitti huomiota siihen, että kristinusko levisi aluksi melkein kolmesataa vuotta sellaisena aikana, kun ihmiselle ei ollut mitään ulkoista etua siitä, että hän kääntyi kristityksi. Päin vastoin, kristittyjen asema yhteiskunnassa oli huono, ja heitä vainottiin ajoittain ja paikallisesti. Vainojen aika tuokin esille keskeisen asian: sen lisäksi, että on syy-seuraus-suhteesta johtuvaa kärsimystä ja selittämätöntä kärsimystä, on myös olemassa kärsimystä Kristuksen tähden.
Marttyyrikertomuksissa käsitellään kertomuksen muodossa sellaisia kysymyksiä kuin: ”Miksi Jumala antaa kristittyjen kärsiä?”, ”Millainen Jumala on, kun hän sallii omiensa kohtaavan näin paljon pahaa?” ja ”Mistä saan voimaa kestää?”. Samoja aiheita käsitellään myös vainojen ajan päätyttyä marttyyrien muistopäivinä pidetyissä saarnoissa.
Kertomuksissa toistuu uudestaan ja uudestaan se, että kristityt sanovat kuulustelijoilleen uskovansa Jumalaan, jolla on kaikki valta. Marttyyrit kertovat luottavansa ”Jumalaan, joka on luonut taivaan ja maan ja kaiken mikä niissä on” (Ap.t. 4:24). Augustinus tuo esiin saman ajatuksen saarnatessaan Donata-nimisen marttyyrin vuonna 180 antamasta vastauksesta roomalaiselle kuulustelijalle. Augustinus lainaa Jeesuksen sanoja Pilatukselle ”Sinulla ei olisi mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä” (Joh 19:11) ja selittää ne näin: ”roomalaisella maaherralla oli tosin maallista valtaa, mutta vain koska Jumala salli sen. Kun joutuu jonkun ihmisen kiusattavaksi, ei pidä pelätä tuota ihmistä, vaan sitä, joka sallii tuon ihmisen toimia ja antaa tälle vallan” (saarna 299E). Cyprianus korostaa samaa asiaa teoksessaan Herran rukouksesta: ”Näin koko meidän pelkomme, uskollisuutemme ja huomiomme suunnataan Jumalaan, kun pahalle ei koetuksissa sallita mitään muuta kuin mihin se saa Jumalalta vallan” ja ”Mitä pelättävää näet maailmassa on sillä, jonka suojelija maailmassa on Jumala?” (Herran rukouksesta 25).
Vielä aiemmin elänyt Tertullianus oli yksi niistä, joka sanoi, että marttyyrien kärsimyksistä ja kuolemasta seurasi hyvää. Moni muistaa sen, mitä hän kirjoitti Rooman hallintoihmisille: ”Mitä enemmän te lyötte meitä maahan, sitä enemmän meitä nousee: kristittyjen veri on siemen” (Apologeticum 50). Ja oikeastikin kirkko kasvoi tuona aikana voimakkaasti.
Joskus marttyyrikertomuksia ja niiden esilläpitämistä on pidetty vääränlaisena kärsimisen ihannoimisena, ja varmaan sellaistakin on ollut. Jo Polykarpoksen marttyyrikertomuksesta asti oli kuitenkin selvää, että itse ei saa hakeutua marttyyriksi (Mart. Polyc. 4). Cyprianuskin pakeni ensin maaseudulle, mutta ei sitten välttänyt sotilaita, kun he tulivat sinne hakemaan häntä. Kärsimyksiä ei pidä etsiä, mutta kun joskus joutuu kärsimään, voi pyrkiä toimimaan siinä tilanteessa oikein.
Kysymykseen siitä, miten marttyyrit kestivät, annetaan useita vastauksia: he eivät kestäneet omassa voimassaan, vaan Jeesus kärsi heidän kanssaan, Jumala antoi heille voimaa, ja ajatus tulevan maailman elämästä auttoi heitä kestämään.
Kulkutauti Afrikassa
Cyprianus toimi Carthagon piispana vainojen aikaan. Tuohon aikaan Afrikassa levisi myös jokin vakava kulkutauti, johon kuoli paljon ihmisiä. Cyprianus kirjoitti pienen kirjasen Kuolemantaudista, jossa hän rohkaisi kristittyjä ja opetti, miten tuossa tilanteessa tulee toimia ja mitä ajatella. Hän aloitti siitä, ettei kristityn tarvitse hätääntyä, sillä Herra on etukäteen sanonut, että maailmaan tulee sotia, nälänhätää, maanjäristyksiä ja kulkutauteja (Mt. 24:6–7; Mk. 13:7–8; Lk. 21: 9–11). Kun näin käy, on lähellä myös Jumalan lupausten täyttyminen (Mt. 24:33). Hän kysyy: ”kukapa ei haluaisi olla ilman murhetta? Kukapa ei haluaisi päästä nopeasti iloon?” ja jatkaa: ”Herra itse teki selväksi, milloin meidän murheemme on muuttuva iloksi sanoessaan: ’Minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne iloitsee eikä kukaan ota teiltä teidän iloanne pois’” (Joh. 16:22).
Cyprianus totesi, että kulkutauti tarttuu yhtä lailla kristittyihin kuin pakanoihin, ja on kaikille yhteinen. Kaikki ihmisyyteen kuuluvat vaivat, kuten sodat ja taudit, ovat kaikille ihmisille yhteisiä. Näiden lisäksi kristityn osaksi tulee koetuksia: Cyprianus lainaa lukuisia raamatunkohtia, joissa puhutaan koetuksista, esimerkiksi näitä: ”Ota vastaan kaikki, mikä osallesi tulee, ole kärsivällinen, kun sinua nöyryytetään. Kulta koetellaan tulessa, Jumalan valitut nöyryytyksen ahjossa” (Sirak 2:4–5) ja ”Herra, teidän Jumalanne, koettelee teitä näin saadakseen tietää, rakastatteko häntä koko sydämestänne ja koko sielustanne” (5 Moos. 13:4).
Cyprianus antaa paljon esimerkkejä Raamatun ihmisistä, joita on koeteltu, mutta jotka ovat kestäneet koetuksen: Job, Tobit, Abraham ja Paavali. Hän antaa ohjeeksi, että koetuksissa ei pidä nurista, vaan on kärsivällisesti ja urhoollisesti kestettävä mitä tahansa tapahtuukin. Vastoinkäymiset eivät vahingoita ihmistä, vaan korjaavat häntä. Carthagon piispan mukaan Jumala koettelee kulkutaudin aikana kristittyjen mielenlaatua ja tekoja: Auttavatko terveet sairaita? Rakastavatko läheiset uskollisesti sukulaisiaan? Pysyvätkö lääkärit apua anovien sairaiden luona hylkäämättä heitä?
Miten toimia kärsimyksen kohdatessa?
Cyprianuksen mukaan Kristus itse antoi esimerkin siitä, miten toimia kärsimyksen kohdatessa. Ihmisenä Kristus rukoili Isää näin: ”Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” (Mt. 26:39). Carthagon piispa toteaa, että meidän pitää rukoilla, että Jumalan tahto tapahtuisi meissä. Kukaan ihminen ei ole luja omassa voimassaan, vaan ”olemme turvassa Jumalan suopeuden ja armollisuuden varassa.” (Herran rukouksesta 14)
Cyprianus myös opetti miten pitää suhtautua niihin, jotka ovat aiheuttaneet meille kärsimyksiä. Hän lainasi Jeesuksen sanoja: ”Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.” (Matt 7:2) sekä ”Antakaa anteeksi kaikki mitä teillä on jotakuta vastaan. Silloin myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa teille rikkomuksenne anteeksi.” (Mark. 11:25–26)
Tuossa tilanteessa, jossa kristittyjä kuoli tarttuvaan tautiin, ja sen lisäksi heitä vielä vainottiinkin, Cyprianus kirjoitti paljon tulevasta Jumalan valtakunnasta. Hän lainasi vanhaa Simeonia, joka sanoi ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi.”, ja selitti näitä sanoja seuraavasti: ”Silloin Jumalan palvelijoilla on rauha, silloin on vapaus ja ilo, kun meidät on viety pois näistä maailman myrskyistä ja pääsemmme ikuisen asuinsijamme turvalliseen satamaan”. Hän lohdutti niitä, joilta oli kuollut läheinen ihminen: me tiedämme, että emme menetä heitä vaan heidät on lähetetty meidän edeltämme. Heitä ei tarvitse surra valittaen, vaan kaivata niin kuin kaivataan niitä, jotka lähtevät matkalle tai merelle. Yhteenveto hänen viestistään on: Herra tietää tulevaisuuden ja pitää omistaan huolta heidän todelliseksi pelastuksekseen.
Miksi Jumala ei näytä kuulevan rukouksia?
Augustinus oli ainakin kahdesti elämässään vakavasti sairas. Jälkimmäisestä sairaudesta toivuttuaan hän saarnasi siitä, miksi Jumala ei aina tunnu kuulevan rukouksia (Saarna 20B, Dolbeau 28). Miksi kristitty ei saa sitä mitä pyytää, tässä tapauksessa terveyttä, kun taas ei-kristitty saa, mitä haluaa? Miksi Jumala sallii kristittyjen kärsiä?
Augustinus aloitti toteamalla, että me emme aina itse tiedä, mikä on meille parasta. Hän lainasi Paavalia: “Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin.” (Room 8:26) Augustinus opetti kuulijoilleen, että joskus me toivomme itsellemme sellaista, minkä Jumala tietää olevan etujemme vastaista. Kun vaikuttaa siltä, että Jumala ei kuuntele rukouksia, onkin niin, että oikeasti hän juuri silloin kuuntelee. Jos joku ajattelee, että Jumala on poissa eikä kuuntele, voi kysyä itseltään onko itse parempi kuin apostoli Paavali, joka rukoili, että häneltä otettaisiin pois pistin, mutta näin ei käynyt. Sen sijaan Paavali sai vastauksen: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2 Kor 12:9)
Lainaan hiukan Augustinusta:
Jumala kuulee aina, rakkaat sisaret ja veljet, teidän täytyy tietää tämä jotta voitte rukoilla luottavasti. Jumala kuulee silloinkin, kun hän ei anna sitä, mitä pyydämme. Jumala kuulee, ja jos tietämättä kaikkea pyydämme jotakin turhaa, hän ollessaan antamatta kuulee vielä enemmän. Kun hän taas rangaistakseen antaa toisille, mitä he pyytävät, hän ei oikeasti kuule heitä. Tarkoitan tätä: Joskus kristitty pyytää Jumalalta jotakin niin kuin on oikein rukoilla Herraa, mutta ei saa juuri sitä, mitä pyytää. Sen sijaan hän saakin sen, minkä takia hän on pyytänyt tuota asiaa. Joskus taas paha, väärämielinen ja roistomainen ihminen pyytää jotakin ja saa juuri sen, koska hän ansaitsee tuomion, ei rukouksen kuulemista. (Saarna 20B, Dolbeau 28)
Augustinus tarkoittaa, että kristityt pyytävät asioita perimmiltään ikuisen elämän ja Jumalan valtakunnan tähden, ja Herra kyllä antaa juuri sen, mutta ei välttämättä niitä pienempiä asioita joita pyydämme, kuten terveyttä. Samassa saarnassa Augustinus selittää tätä vertauksella:
Jos joku on sairaana ja tahtoo parantua, hän pyytää asioita eri tavalla lääkäriltä kuin palvelijaltaan. Palvelijalle hän voi sanoa: ”tuo omena!” ja palvelija tuo sen. Sen sijaan, jos hän pyytää lääkäriltä omenaa, hän luottaa lääkärin näkemykseen siitä, onko omena hänelle hyväksi. Vaikka lääkäri ei antaisikaan sairaalle omenaa, hänen tavoitteenaan on antaa se, mitä sairas pohjimmiltaan pyytää: terveyttä. Näin lääkäri antaa juuri ollessaan antamatta. Lääkäri tahtoo parantaa sinut. Jätä siis lääkärin arvioitavaksi, mitä hän antaa ja mitä ei.
Kärsimyksen tarkoituksesta
Edellä lainatussa saarnassa, samoin kuin teoksessa Jumalan valtio, Augustinus sanoo, että kärsimyksen tehtävä voi olla joko koetella ihmisten uskoa tai rankaista heitä, jotta he tekisivät parannuksen. Jumalan valtio -teoksen ensimmäisessä kirjassa hän toteaa Cyprianuksen tavoin, että sekä hyvät että pahat kohtaavat usein onnettomuuksia ja kärsimyksiä. Samoin Jumala antaa joka päivä aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaille. Ajallisen hyvän ja pahan Jumala on tahtonut olevan heille yhteistä. Mutta hän toteaa: on suunnaton ero siinä, miten ihmiset suhtautuvat myötä- ja vastoinkäymiseen. Augustinus väittää aika optimistisesti, että hyvää ihmistä ei maallinen hyvä tee ylpeäksi eikä paha masenna. Kristityt kääntyvät Jumalan puoleen, ajattelevat syntejään ja katuvat niitä – joka ainoahan jossakin välissä syyllistyy joihinkin synteihin. Hyvät ihmiset, sanoo Augustinus, huutavat Jumalaa avuksi ja ylistävät häntä (Jumalan valtio 1.8–9).
Augustinus antaa esimerkin siitä, että joskus ihmisen pitää menettää jotakin, jonka varaan hän on laittanut turvallisuutensa, oppiakseen luottamaan Jumalaan. Vuoden 410 Rooman hävityksessä moni rikas menetti omaisuutensa, mutta uskoaan he eivät menettäneet. Hän lainaa 1 Tim 6:6–8: ”Suuri rikkauden lähde usko kyllä onkin, kun tyydymme siihen mitä meillä on. Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois. Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.” Näin menetykset ja kärsimys voivat opettaa erottamaan ajalliset lahjat ikuisista.
Kristus tuli kärsimään
Kolmas pääteema, jonka alussa mainitsin, on se, että kärsimyksen mietiskely voi opettaa jotakin Jumalasta. Jumala vastaa ihmisen kärsimiseen tulemalla itse kärsimään ihmisten puolesta. Tällainen käsitys Jumalasta poikkeaa sekä kreikkalais-roomalaisesta jumalakäsityksestä että islamin jumalakäsityksestä. Sen sijaan että selittäisin tätä teemaa nyt sen enempää (koska aihe on hyvin laaja), lainaan vain kolmea tekstiä toiselta vuosisadalta.
Sardeen piispa Meliton kirjoitti pääsiäissaarnassaan näin:
Tämä saapui taivaista maan päälle kärsivän tähden
puki tuon kärsivän ylleen neitsyen kohdussa
ja tuli esiin ihmisenä.
Hän otti kärsivän kärsimykset
kärsimään kykenevän ruumiinsa kannettaviksi. (66)
Antiokian piispa Ignatios kirjoitti kirjeessään Smyrnan piispa Polykarpokselle näin:
Odota häntä, joka on ajan yläpuolella, ajatonta, näkymätöntä, häntä joka meidän tähtemme on tullut näkyväiseksi, häntä joka ei ole kosketeltavissa, joka on kärsimyksen yläpuolella, mutta meidän tähtemme on alistunut kärsimykseen ja joka on kestänyt kaikkea mahdollista meidän tähtemme. (3)
Efesoksen seurakunnalle Ignatios kirjoitti näin:
”Yksi on lääkäri, lihallinen ja hengellinen, syntynyt ja syntymätön, lihaan tullut Jumala, kuolemaan tullut todellinen elämä, sekä Mariasta että Jumalasta syntynyt, ensin kärsimyksen alainen, sitten sen ulkopuolella, Jeesus Kristus, meidän Herramme.” (Ign Ef 7.2.)
Lopuksi
Varhaisen kirkon opettajat käsittelivät saarnoissaan usein kysymystä ”Mitä minun pitää tehdä, kun näen toisten kärsivän?” Edellä jo näimme Cyprianuksen vastauksen. Muina esimerkkeinä voisi mainita Makrinan, joka organisoi nälänhädän aikana ruoan jakelua, ja Fabiolan, joka perusti Roomaan sairaalan. Augustinus saarnasi hyvin usein siitä, että rikkaiden pitää antaa omastaan. Kristityn tehtävänä on auttaa.
Toinen usein käsitelty kysymys on, ”Mitä minun pitää ajatella, kun kärsin?” Kaikissa, hyvin erilaisissakin, tilanteissa resepti on sama: kristitty voi luottaa siihen, että lopulta Jumalalla on kaikki valta ja Kristus-lääkäri tietää, mikä ihmiselle on parasta. Sekä Cyprianus että Augustinus suosittelevat kärsivälle ihmiselle Isä meidän –rukousta, varsinkin kohtia ”tapahtukoon sinun tahtosi” ja ”päästä meidät pahasta”.
Dos. Anni Maria Laato
Kirjoittaja on dogmatiikan dosentti Åbo Akademissa ja patristiikan dosentti Helsingin yliopistossa.
Tärkeimmät lähteet
Cyprianus: Herran rukouksesta, Demetrianukselle, Kuolemantaudista. Suom. Tomi Vuolteenaho. 2008.
Augustinus: Saarnat 20B (Dolbeau 28) ja 299E suom. Anni Maria Laato; Jumalan valtio, suom. Heikki Koskenniemi. 2003.
Apostoliset isät. Kaksi suomennosta: Heikki Koskenniemi (1975) ja Huttunen, Salminen, Tervahauta (toim) vuodelta 2020.
Meliton: Pääsiäisen salaisuus, suom. Jukka Thurén
Tertullianus: Apologeticum. suom Juha Pihkala
