Elämästä puuttuisi juoni, jos kaikki menisi aina hyvin. Jokaisella on joskus vaikeaa, vaikka kriisin keskellä tuntuisikin, että olen maailman ainoa ihminen, jolle kävi näin.
Jokainen meistä kohtaa elämänsä aikana haasteita, vastoinkäymisiä ja kriisejä. Toiset niistä hyökkäävät kimppuun äkkiarvaamatta kuin vauhkoontunut sarvikuono, toiset hivuttautuvat vierelle vähitellen. Osa on tavoiteltuja haasteita, kuten uravaihdos, joka sysää tavoittelemaan uusia ammatillisia unelmia. Osa taas yllättäviä ja ahdistavia kokemuksia, kuten avioero, sairastuminen tai läheisen kuolema.
Kukaan ei ole teflonia. Ihminen on särkyvää tavaraa. Kriisit raastavat ja saavatkin tehdä kipeää, koska kenenkään sydän ei ole teflonia, johon mikään ei tarttuisi. Jumala loi meistä tuntevia, ja juuri se tekee ihmisestä inhimillisen. Kun kriisi sysää syövereihinsä, ei ehkä voi muuta kuin hengittää vuoron perään sisään ja ulos. Saa pysähtyä. Saa surra. Maailma ei mene sillä välin sijoiltaan.
Ihminen on särkyvää tavaraa.
Älä tavoittele kiiltokuvaa. Vaikeista elämänmuutoksista selviytymistä voi auttaa maanläheinen elämänasenne. Pärjää paremmin, kun ei tavoittele kiiltokuvaelämää.
Elämästä puuttuisi juoni, jos kaikki menisi aina hyvin. Jokaisella on joskus vaikeaa, vaikka kriisin keskellä tuntuisikin, että olen maailman ainoa ihminen, jolle kävi näin. Edes Raamatun sankarit eivät selvinneet ilman kolhuja ja kärsimystä. Kenenkään ei tarvitse olla virheetön.
Epätäydellisyyden ja epäonnistumisten piilottelu lisää haurautta vaikeuksien edessä ja vie hurjasti voimia. Ehkä vahvuutta onkin juuri se, että uskaltaa näyttää heikkoutensa ja kriisin synnyttämät hankalat tunteet. Uskaltaa katsoa silmästä silmään epävarmaa tilannettaan, joka hymyilee raatelijan hymyä. Uskaltaa sanoa ääneen toisille, että kyllä, näin minulle kävi ja tältä se minusta tuntui.
Vellomisella on aikansa. Äkilliseen kriisiin joutunut voi etsiä pitkään syitä ja selityksiä tapahtumille. Syyllisyys ja itsesääli ujuttautuvat helposti oman puseron alle: kun minä nyt olen tällainen tai olisi pitänyt osata tehdä toisin.
Aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia. Jopa itsesäälille on aikansa. Se on tunteiden käsittelyä. Velloa täytyy, jotta voi taas ryhdistäytyä ajallaan.
Tärkeintä on, ettei jää pyörimään yksin tuskaansa ja ajattele loputtomasti, että kaikki on omaa syytäni. Silloin lamaantuu eikä tule rakentaneeksi henkistä vastustuskykyään.
Kriisin keskellä useimpien tekee mieli puhua. Yksi purkautuu puolisolle, toinen luottoystävälle, kolmas sielunhoitajalle. Joku hakeutuu terapiaan, toinen tekee tiliä elämästään sosiaalisessa mediassa tai työpaikan kahvihuoneessa.
Kriisi saa meidät hämillemme. Tulee suossa rämpimistä ja tarvetta jäsentää kaikkea, laittaa palikoita paikalleen, etsiä puuttuvia palasia. Miten tässä näin kävi?
Ääneen ajatteleminen ja toisen ihmisen kautta itsensä ja tilanteensa peilaaminen voi olla kuin pelastusrengas jossakin kriisin vaiheessa. Jokainen tarvitsee vierelleen kannustavia mutta riittävän suorapuheisia tukijoita. He tuuppaavat eteenpäin, kun jäämme välillä jumiin murheisiin.
On lupa romahtaa. Akuutissa kriisissä mielemme suojelee meitä tarjoamalla puolustusmekanismeja. On aika sulatella. Kaikki eivät pysty puhumaan vaikeuksistaan, eikä tarvitsekaan. Pääasia, että löytää jonkin tavan purkaa oloaan. Joku istuu pilkillä tai tuijottaa takkatuleen. Yksi hakkaa halkoja, toinen juoksee, kolmas lukee kaikki aihetta käsittelevät kirjat tai huudattaa musiikkia ja muuttuu mörökölliksi.
Kriisin jälkeinen romahdus voi tulla vasta pitkänkin ajan päästä. Tunteet vyöryvät yli laidan ja huutavat käsittelyä. Pysähdys on tärkeää, koska suuren kriisin jälkeen emme voi jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kaikesta huolimatta meitä kannattelevat iankaikkiset käsivarret.
Huomaa valonpilkahdukset. Vaikeimpina aikoina on tärkeää huomata pienet asiat ja tunnistaa ne voittoina: Tästäkin päivästä selvisin! Kaikesta huolimatta uusi aamu valkenee, elämä jatkuu hetki kerrallaan ja meitä kannattelevat iankaikkiset käsivarret.
Kurkota uusiin unelmiin. Kun joutuu katsomaan kriisiä silmästä silmään, tulee väistämättä pohtineeksi omaa elämäänsä ennen ja jälkeen. Kriisit laittavat meidät kasvokkain arvojemme kanssa. Olenko elänyt oikein? Pitäisikö minun muuttaa jotakin? Mikä on nyt mahdollista?
Kriisissä voi palata perusasioiden äärelle ja miettiä, mikä on itselle tärkeää. Mistä olen haaveillut? Vieläkö tuo haave olisi mahdollinen? Kun alkaa taas unelmoida, kriisin tuoma tuska helpottuu vähitellen. Särkynyt saviruukku on tullut aiempaa vahvemmaksi.
Uskalla kukoistaa. Hivuttautuvan kriisin tunnistaa usein apeasta ja harmaasta olosta. On kuin eläisi alituista marraskuuta, jossa valokin on harmaata. Näin ei voi jatkua. Ehkä ihmissuhde hiertää tai työtilanne rassaa. Kenties kaikki tympii ja elämästä tuntuu puuttuvan jotakin.
Ehkä tämä tästä, ajattelemme ja sysäämme asiaa mielen peräkammariin. Kriisin vaatima muutos voi tuntua raskaalta ja pelottaakin. Silti eniten pelottaa se, jos mikään ei muutukaan. Mitä jos alan kuolla hitaasti, ellen rohkene muuttaa elämääni tai uskalla käyttää sen värejä?
Kurjaa oloa voi paeta pitkäänkin. Sitten eräänä päivänä tulee taitekohta tai lakipiste, että on pakko tehdä jotain. Mikä tahansa tuntuu olevan parempaa kuin nykytilanne.
Kun sitten tekee asialle jotain, tapahtuu käänne. Joskus heti, joskus pikkuhiljaa. Apaattisesta nurisijasta tulee määrätietoinen ja aikaansaava. Ongelman sijaan alkaa nähdä ratkaisuja ja ehkä valaa toivoa toisiinkin. Ihminen alkaa kukoistaa.
Hyvä kierre kiihtyy ja ruokkii itseään. Sama logiikka pätee yhtä lailla isoihin kuin arkipäiväisiin asioihin. Toivomme on siinä, että Jumalan avulla ja toistemme tuella pimeimmänkin laakson jälkeen vanhurskaan polku kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään saakka.
