Kirjoittanut
Tampereen yliopistossa väitellyt FM Jyrki Nissi osoitti tutkimuksessaan, että keskiaikaisten kuolemisen taito -oppaiden käsitys kuolinhetken yhteisöllisyydestä ei vastannut aikalaisten arkitodellisuutta.
Katolisen kirkon teologien 1400-luvulla kirjoittamissa oppaissa kuolema ohjeistettiin kohtaamaan yhden uskotun ystävän seurassa. Nissin tutkimat kuolleistaheräämisihmeet kuitenkin todistavat, että kuolinhetken yhteisöllisyyttä luotiin moninaisin keinoin mustan surman jälkeisessä Euroopassa.
1400-luvun Euroopassa kirjoitettiin oppaita, jotka opettivat kuolemaan oikein. Intensiivisen kuolemankulttuurin taustalla oli musta surma ja sitä seuranneet ruttoepidemiat. Papit eivät välttämättä ehtineet jokaisen kuolevan äärelle, joten ihmisten piti tietää, kuinka käyttäytyä kuolinvuoteellaan. Näin he halusivat vaikuttaa sielunsa kuolemanjälkeiseen kohtaloon.
– Kuolema porttina tuonpuoleiseen on ollut keskeinen kristillinen oppi antiikista lähtien, mutta mustan surman jälkeen kuolinhetken teologinen ja kulttuurillinen merkitys kasvoi. Ruttoepidemiat vahvistivat jo olemassa olevia kuolemaan liitettyjä merkityksiä, Jyrki Nissi kertoo.
1400-luvun Euroopassa kirjoitettiin oppaita, jotka opettivat kuolemaan oikein.
Kuolemisen taito -oppaiden ohjeissa perheenjäsenet ja ystävät nähtiin kuolevan keskittymiskykyä häiritsevinä tekijöinä. Oppaiden mukaan paholaisen uskottiin asettavan kuolevalle kiusauksiaan, ja läheisten läsnä ollessa kuoleva saattoi helposti sortua ahneuden syntiin. Paholaisen uskottiin houkuttelevan kuolevaa pitämään kiinni kaikesta maallisesta, niin omaisuudestaan kuin läheisistä ihmisistäänkin. Jotta tältä viettelykseltä selvittiin, oli läheiset syytä jättää aivan viimeisten hetkien ulkopuolelle. Näin kuoleva ei surisi läheistensä menetystä, vaan keskittyisi Jumalan armoon ja syntien katumiseen.
– Voisi sanoa, että ohjeissa on kyse eräänlaisesta sosiaalisesta eristäytymisestä. Toisin kuin meidän nykyisissä koronaohjeissamme, keskiaikaisessa sosiaalisessa eristäytymisessä ei ollut kyse fyysisestä terveydestä, vaan sielun hyvinvoinnista, Nissi sanoo.
Aivan yksin kuolevaa ei kuitenkaan ohjeistettu jättämään, vaan toivottu tilanne oli, että yksi uskottu hengenmies tai -nainen piti huolen siitä, että kuolevan fokus oli olennaisessa, eli tuonpuoleisessa.
Nissi peilasi kuolemisen taito -oppaiden ohjeita kuolleista heräämisiä kuvaaviin ihmekertomuksiin. Tutkija huomasi, että oppaiden ohjeet yhteisöllisyydestä ovat ristiriidassa sen kanssa, miten ihmekertomusten todistajat kuvaavat kuolinhetken yhteisöllisyyttä. Aikaisempikin tutkimus on osoittanut, että ihmisillä oli keskiajalla tapana kokoontua kuolinvuoteen äärelle, mutta Nissin väitöstutkimus tarjoaa uutta tietoa siitä, minkälaisin toimin ja teoin yhteisöllisyyttä luotiin kuolinhetken koittaessa.
Nissin mukaan keskiajalla neuvoteltiin ja tehtiin päätöksiä kuolevan ympärillä.
Yhteisölliset toimet olivat keskiajalla osa kuolinhetkeen liittyvää elettyä uskoa.
– Esimerkiksi pyhimysten rukoilu, papin oikea-aikainen kutsuminen, kuolinhetken määrittäminen ja hautaukseen valmistautuminen olivat toimia, joissa ihmisten oli kyettävä tekemään yhteistyötä, Nissi luettelee.
Yhteisölliset teot lisäsivät ihmisten välistä yhteenkuuluvuudentunnetta, millä oli tärkeä merkitys heidän pyrkiessä selviämään kuoleman aiheuttamasta kriisistä. Nissin mukaan yhteisöllisyys ei ollut keskiajalla kuitenkaan ainoastaan sosiaalinen selviytymiskeino, vaan sillä oli myös tärkeä uskonnollinen merkitys. Yhteisölliset toimet olivat keskiajalla osa kuolinhetkeen liittyvää elettyä uskoa.
– Sielun kuolemanjälkeisellä kohtalolla ja siihen liittyvällä pohdiskelulla oli valtavan suuri merkitys ihmisille keskiajalla. Tämän johdosta keskiaikaisen kuolemankulttuurin tutkiminen tuo meidät aikakauden uskonnollisten ja sosiaalisten ydinkysymysten äärelle, Nissi muistuttaa.
Vaikka kuoleman rituaalit ja yhteisölliset toimet ovat nykyään monella tapaa erilaisia kuin 1400-luvulla, on ainakin yksi asia Nissin mukaan edelleen samalla tavalla kuin keskiajalla.
– Kuolevalle yksilölle ja häntä suremaan jäävälle yhteisölle on tärkeää, että he voivat kokoontua yhteen kuoleman lähestyessä. Kuolinvuoteen äärelle haluttiin kerääntyä keskiajalla, ja samoin koetaan yhä nykyäänkin. Koronapandemian seurauksena monet ovat joutuneet kuolemaan ilman läheistensä läsnäoloa, mikä on luonnollisesti aiheuttanut suurta ahdistusta niin kuoleville kuin läheisillekin.
Filosofian maisteri Jyrki Nissin historian alaan kuuluva väitöskirja The Communality of Death and Dying in 15th Century Europe: Evidence of Miracle Narratives and ars moriendi Guidebooks tarkastettiin Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa 4.9.2021.
