Fyysinen nälkä ei lähde rukouksella; se lähtee eteen tuodulla höyryävän kuumalla ja sakealla keittolautasella voileivän kera. Näitä lautasellisia on tarjoiltu Helsingin vapaaseurakunnan Soppakirkossa likimain 120 000 annosta.
Torstaiaamuisin Soppakirkon tiimi taivaltaa Annankadulle aamuseitsemäksi eri puolilta pääkaupunkiseutua valmistelemaan päivän menua. Lihat ruskistetaan ja haudutellaan, leipiä voidellaan ja lisäpöytiä järjestellään Helsingin vapaakirkon alasaliin. Edeltävinä päivinä Soppakirkon tiimin vetäjäpariskunta Reijo Helameri ja Pirjo Seppälä ovat jo käyneet tukussa ja tarjousten perässä eri liikkeissä hankkimassa tarvittavat raaka-aineet.
Helameren maustama soppa ei ole mitään laihaa lientä, siinä on potkua vaativampaankin suuhun. Menu on vaihdellut monenlaisista makkarakeitoista pekoni-juureskeittoon, hernekeittoon ja jopa lohikeittoon.
– Kerran kävi Hesarin NYT-liitteen toimittaja maistelemassa lohikeittoamme soluttautuneena asiakkaittemme joukkoon. Hän oli käynyt kymmenessä kolmannen sektorin ruokatarjoilussa ja antoi ainoastaan meille täydet 10 pistettä! Helameri muistelee.
Tärkein mauste on kuitenkin rakkaus.
Ruuan kallistumisen vuoksi lohikeittoa tarjoillaan enää hyvin harvoin. Lokakuisen 30-vuotisjuhlaviikon 150-litraiseen hernekeittoon upposi herneitä ja possunniskaa kumpaakin parikymmentä kiloa, kymmenen kiloa porkkanaa ja viisi kiloa sekä savupotkaa että sipulia.
– Mausteitakin laitetaan paljon. Tärkein niistä on kuitenkin rakkaus, Helameri hymyilee.
Eläkeläisten huipputiimi!
Soppakirkkoväen laulunjohtajana toimii tiimin jäsenistä koostuva kolmen kitaristivokalistin trio, jota kutsutaan tilanteesta riippuen Kitaraveljiksi, Los Amigoksi tai Muskettisotureiksi. Yhteisen laulun ja hartauden jälkeen täydet lautaset tarjoillaan istujille pöytiin valmiiksi päällystetyn voileivän kaveriksi. Soppaa jää aina niin paljon yli, että asiakkaat saavat kiikuttaa sitä kannellisissa purkeissaan kotiin.
Alkuvuosina tilaisuuksissa oli joitakin järjestyshäiriöitä, mutta nykyisin väki tietää käyttäytyä. Hartauksista huolehti pitkään seurakunnan eläköitynyt lähetystyöntekijä, Soppakirkon ”rovasti” Urho Räsänen. Nykyisin hengellistä ravintoa tarjoavat vuoroillaan vapaaseurakunnan työntekijät ja muutamat tiimin jäsenet.
– Me rakastetaan toisiamme niin että sielu vinkuu, totesi Räsänen ollessaan vielä tiimivahvuudessa mukana.
– Sen lisäksi, että hengitys vinkuu, lohkaisi siihen Helameri.
Olen varoittanut mukaan pyrkiviä, että tähän voi jäädä koukkuun.
Yli 80-vuotias Reijo Helameri ei ole toistaiseksi kuunnellut ehdotuksia eläköitymisestä vaapaaehtoisjohtajan pestistään; hänellä on vaimonsa kanssa vauhti päällä ja vähävaraiset sydämellä. Hyvää kuntoa selittää vuosikymmenten koripalloharrastus.
Soppakirkkotiimissä hyörii toistakymmentä seurakunnan eläkeläistä, joiden iloiseen yhteisöön on miellyttävää kenen tahansa solahtaa mukaan. Jokainen tietää tehtävänsä ensijärjestelyistä loppusiivouksiin: rutiini on syntynyt vuosien saatossa, ja uusia opastetaan ystävällisesti.
– Olen varoittanut mukaan pyrkiviä, että tähän voi jäädä koukkuun, Helameri nauraa.
Tonnin painosta perunaa
Alkuvuosina Soppakirkosta oli artikkeli ruotsinkielisessä Kyrkpressenissä. Ahvenanmaalaiset maanviljelijäveljekset huomasivat jutun ja pistivät perunaa tulemaan.
– Saimme puhelun Kaukokiidosta, että tuhat kiloa perunaa pitäisi hakea kahden päivän sisällä heidän varastostaan, muuten alkavat laskuttaa vuokraa! Siinä meinasivat housut kastua, että mitäs nyt tehdään! Helameri muistelee.
Pian Mauri Pulkkinen, Seppo Merilä ja Reijo Helameri astelivat tomerasti Kaukokiidon terminaaliin kantamaan perunasäkkejä. Niille löytyi kuin löytyikin säilytyspaikka seurakuntalaisen maatilalta Vantaan Seutulasta.
Alkuaikoina Soppakirkkoon kuorittiin viikoittain 40 kiloa multaisia perunoita. Nykyisin perunat sentään haetaan valmiiksi kuorittuina tukusta, ja osa määrästä korvataan keittojuureksilla. Fazerilta on saatu leipää lahjoituksena. Tukkuostosten lisäksi vähittäisliikkeiden tarjoukset hyödynnetään tarkkaan. Parasta ennen -päiväyksen ylittäneitä tuotteita ei käytetä vaan tuoretta tavaraa.
Suurin osa käyttövaroista tulee yksityisten seurakuntalaisten lompakoista.
Soppakirkko on vuosien varrella saanut tukea Helsingin kaupungilta ja sosiaali- ja terveysministeriöstä sekä jäsenjärjestöavustusta ViaDia ry:ltä ja Sininauhaliitolta.
– Näiden turvin on voitu uusia kylmäkalusteita ja liesiä ja järjestää vaikkapa virkistystä vapaaehtoisille, kertoo ViaDia Helsinki ry:n puheenjohtaja, monitoiminainen Marjatta Selkäinaho.
Ruokaostot on kuitenkin rajattu avustusten ulkopuolelle, joten suurin osa käyttövaroista tulee yksityisten seurakuntalaisten lompakoista. Soppakirkko siirtyi ViaDia Helsinki ry:n vastuulle, kun yhdistys perustettiin kymmenen vuotta sitten.
Yrittäjän tarjous taustalla
Soppakirkon alkuaikoina osallistujamäärä pyöri 40 lusikoijan tienoilla, huippuvaiheessa samana päivänä ruokittiin miltei 150 nälkäistä! Nykyisin ruokailijoita käy keskimäärin 70. Ovet ovat olleet säpissä vain loma-aikoina ja koronapandemian kokoontumisrajoitusten vuoksi.
Alkusysäyksen keittojakeluun antoi aikanaan Hotelli Annan tiloissa toiminut marokkolainen yrittäjä. Hän tarjoutui tekemään edullista ruokaa, jos seurakunta huolehtii jakelusta. Pastori Tapio Henrikssonin siunauksella toiminta lähti käyntiin vuonna 1994. Mukana olivat tuolloin Anna-Maija Waismaa, Raakel Siivonen ja Mauri Pulkkinen, jotka kukitettiin Soppakirkon 30-vuotisjuhlassa. Krista Ihaksinenkin johti toimintaa lähes vuoden.
Soppakirkkotiimiä pisimpään luotsannut Reijo Helameri tuli mukaan jo muutaman kuukauden päästä toiminnan alkamisesta — hänet passitettiin aluksi siivoamaan vessoja!
Teksti ja kuvat: Mirkka Salmensaari
