Olemme näinä päivinä nähneet ihmisen pahimmillaan ja parhaimmillaan, oslolainen tohtori Terje Hegertun toteaa.
Norjassa 22. heinäkuuta tapahtunut massamurha on kriisi, joka on ajanut ihmiset hakemaan turvaa kirkoista. Mielenilmaukset terrorismia vastaan ovat koonneet satojatuhansia kaduille.
– Olemme näinä päivinä nähneet ihmisen pahimmillaan ja parhaimmillaan, teologian tohtori Terje Hegertun toteaa.
Kirkot surutyön paikkoja
Hegertun on Norjan teologisen tiedekunnan Menighetsfakultetenin opettaja ja entinen helluntailaisen Korset Seierin päätoimittaja. Hän opettaa Oslossa teologiaa tuleville papeille.
Ovatko Norjan kirkot olleet valmistautuneita tällaiseen katastrofiin? Vai onko niin kuin Utöyan alueen pappi Kristin Moe Saxegaard sanoi, ettei tällaiseen voi koskaan kyllin valmistautua?
– Olen samaa mieltä. Koskaan ei voi olla kyllin valmistautunut. Kuitenkaan missään muualla kuin kirkossa ei tiedetä yhtä hyvin, miten paha ihminen voi olla ja toisaalta miten paljon hyvää ihmisessä on. Olen sitä mieltä, että näinä päivinä olemme nähneet ihmisen pahimmillaan ja parhaimmillaan.
– On ollut erittäin koskettavaa seurata, miten kansa on löytänyt kirkot luonnollisimpana paikkana surutyölle. Ja edessä on vielä lukuisia hautajaisia, joista useimmat pidetään kirkossa.
– Kun tällaista hirvittävää tapahtuu, se näyttää laukaisevan toimintaa, joka on sekä kulttuurista nousevaa, toisaalta inhimillistä sekä aidosti kristillistä huolenpitoa, joka pohjautuu näkemykseemme korkeasta ihmisarvosta. Tämä on ollut erittäin koskettavaa. Aivan uskomaton kukkameri on norjalaisten vastaus tähän käsittämättömään tragediaan.
Kirkolla läheinen yhteys kansaan
Näyttää, että norjalaiset tukeutuvat kristilliseen perinteeseen hädän hetkellä?
– Kriisiaikoina, kuten toisen maailmansodan aikana, Norjan kirkko teki vastarintaa natsimielistä hallitusta vastaan. Kirkon johtajat sanoivat mielipiteensä hyvin selkeästi. Nyt olemme nähneet jotain samankaltaista. Kansan syvissä riveissä on olemassa syvä usko Jumalaan. Eri elämänvaiheissa kirkollisten toimitusten kautta kirkko on läsnä ihmisten elämässä, vaikka tietysti toivoisin, että kirkkotie sunnuntaisin olisi enemmän kansoitettu.
– Monet arvostelevat kirkkoa ja osin aivan syystä. Mutta Norjan kir-kolla on kuitenkin läheinen yhteys kansaan, mikä voidaan sanoa olevan parasta siinä. Tämän näkeminen on ollut voimakas kokemus. Se inspiroi vapaita suuntia, joilla ei ole samaa laajaa yhteyttä kansaan.
– Arvelen, että muissa Pohjoismaissa tilanne on samansuuntainen.
Kansa lähti kaduille
Sureminen näyttää olevan julkisempaa kuin ennen. Miten se ilmenee?
– Sen sijaan että ihmiset olisivat vain passiivisesti istuneet television ääressä ja lamautuneet, he lähtivät kaduille ja toivat kukkia mukanaan.
– On kuin koko Norja sanoisi, tämä koskee meitä kaikkia. Me osallistumme suruun, meidän on tehtävä enemmän kuin vain istua tv:n ääressä. Meidän on lähdettävä liikkeelle, tuotava kukkia, kirjoitettava jotain paperille, oltava mukana. Tämä on kollektiivista surutyötä, joka on tietysti vasta alussa.
Miekka ei ole ratkaisu
Massamurhaaja Breivikin terroriteologiasta on esitetty monenlaisia arvioita. Miten kommentoisit näitä?
– Hänellä oli jonkinlainen sotilaallinen eli väkivaltainen ratkaisu ongelmaan, jonka kanssa monet kristityt painiskelevat, nimittäin us-kontojen välinen jännite. Toivoisin aiheesta asiallista keskustelua, eli että miten Pohjoismaissa opittaisiin elämään monien kulttuurien keskellä.
– Tämä on myös haaste kirkoille. Kristityillä on aina ollut toisenlainen vastaus: käännä toinenkin poski. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. On olemassa monia painavia Uuden testamentin rakkauden sanoman mukaisia teologisia perusteluita ’miekka kädessä teologialle’. Se on selvä.
