Nykyisessä virpomiskulttuurissa törmää kaksi perinnettä

Ortodoksinen kristillisyys ja lännestä saapuneet pakanalliset ainekset kohtaavat, kun ovikelloa soittaa noidaksi pukeutunut virpoja vitsa kourassaan.

Suomen lisäksi myös muun muassa Ruotsissa ja Englannissa tuodaan palmusunnuntaiksi kotiin pajunoksia. Venäjän kielessä päivän nimi on ”pajusunnuntai”, ovathan pajut pohjolan versio aasilla ratsastaneen Jeesuksen eteen heitetyistä palmunoksista. Katoliseen pääsiäisperinteeseen pajut ovat kuuluneet jo 500-luvulta alkaen.

Varhain kukkiva paju on luonteva palmunkorvike, sillä pääsiäisenä luonnosta ei useinkaan löydy vielä muita eläviä oksia. Pajunoksat ovat olleet merkityksellisiä jo esikristillisenä aikana. Suomalais-ugrilaiset kansat ajattelivat, että puut ja oksat sisältävät pahat henget pois ajavia ja onnea tuovia voimia. Siksi oksia on heiluteltu ja kotieläimet saateltiin talven jälkeen takaisin laitumelle huiskimalla niitä vitsoilla. Kristinuskon levittyä vitsat alkoivat kuvata palmunoksia.

Siunatut oksat

Palmusunnuntaita edeltävää lauantaita on vietetty idän kristillisyydessä ilmeisesti jo 300-luvuun lopulta lähtien Lasaruksen lauantaina. Ortodoksikirkoissa järjestetään tuolloin iltajumalanpalvelus, joka on samalla palmusunnuntain aattovigilia. Vigilia (latinaksi yövartio) on kolmiosainen tunnin tai kaksi kestävä illalla tai yöllä vietettävä juhlapalvelus, joka edeltää juhlapäivän liturgiaa eli jumalanpalvelusta.

Pääsiäisnoitaperinne sulautui ortodoksiseen virpomisperinteeseen, vaikka noita-asu on huomattavassa ristiriidassa sen kanssa.

Palmusunnuntain vastaisena iltana vietettävässä vigiliassa pappi siunaa virpomisessa käytettävät koristellut pajunoksat, jotka annetaan kirkossa oleville. Vastaava perinne elää myös katolisessa kirkossa, mutta protestanteille se ei ole periytynyt, vaikkakin karjalaisen perinteen mukainen virpominen on ollut tärkeä tapa myös Karjalassa eläneille luterilaisille.

Vaiheittain noin sadan vuoden aikana Ruotsin valtakunnassa toteutunutta reformaatiota edisti osaltaan Örebrossa vuonna 1529 järjestetty kirkolliskokous, joka kielsi pajunoksien siunaamisen Ruotsin hiippakunnissa, joihin Suomikin lukeutui. Oksia ei myöskään saanut enää käyttää siten, että niiden ajateltaisiin antavan erityistä voimaa. Pajunoksien tehtävä oli ainoastaan muistuttaa palmunoksista, joita Jeesuksen eteen heitettiin. Kirkolliskokouksen päätöksissä näkyy laajemminkin pyrkimys irrottautua ajatuksesta, että rituaaleilla tai aineellisilla asioilla olisi sinällään erityisiä yliluonnollisia vaikutuksia.

Opetus- ja kulttuuriministeriö nimesi Ortodoksisen ja karjalaisen perinteen mukaisen virpomisen Elävän perinnön kansalliseen luetteloon vuonna 2017. Luettelon perinteet edustavat aineetonta kulttuuria, joka voi olla suullista perinnettä, esittävää taidetta, juhlia ja tapoja, käsityötaitoja tai luontoa koskevia tietoja ja taitoja. Suomi on allekirjoittanut 179 muun valtion tavoin Unescon Yleissopimuksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta, josta Suomessa vastaa Museovirasto. Kuva: Pixabay

Kolmihaarainen vitsa

Suomalaisen virpomisperinteen juuret ovat Karjalassa, jossa päivän nimi on ollut virbo tai virboi sekä pidemmässä muodossa virbo(i)pyhäpäivä. Itä-Suomessakin on käytetty palmusunnuntaista nimitystä virposunnuntai. Aiemmin tavallisin virpomispäivä tosin oli palmusunnuntain aatto.

Virpojien mielletään usein olleen perinteisesti tyttöjä, mutta esimerkiksi Inkerinmaan varhaisiin asukkaisiin kuuluvien inkerikkojen eli inkeroisten parissa virpojat olivat poikia. Lisäksi Suomessakin on jonkin verran esiintynyt aikuisvirpojia. Nykyisinkin Suomen ortodoksinen kirkko ohjeistaa, että virpoa voivat kaikki kirkon jäsenet, aikuiset ja lapset.

Karjalassa virpominen suoritettiin pyhävaatteissa. Virvottavat olivat sukulaisia ja tuttavia. Nykyisinkin ortodoksilapsia ja -nuoria ohjataan virpomaan ennen kaikkea iäkkäitä läheisiä, kummeja ja ystäviä; ovelta ovelle kulkeminen runsaan palkan toivossa ei kuulu perinteeseen.

Virpojien tapana on perinteisesti ollut lyödä virvottaviaan kevyesti vitsalla. Samalla on toivotettu onnea ja siunausta:

Uudella vitsalla virvoitan
vanhan kuoren kirvoitan
enkä suurta palkkaa vaadi
enkä velkakirjaa laadi.
Jumala sinua siunatkoon.

Tämä virpoluku muistuttaa myös Kristuksesta, joka kumosi sovitustyöllään ”meitä rasittavan velkakirjan” (Kol. 2:14). Sisällöltään ja pituudeltaan vaihtelevia virpomisloruja on kerätty etenkin Karjalasta kymmeniä. Vakiintuneiden lorujen lisäksi niitä on keksitty myös itse.

Ortodoksisen perinteen näkökulmasta paras virpovitsa on kolmella paperikukalla koristettu kolmihaarainen pajunoksa, symboloihan kolme lukuna kolmiyhteistä Jumalaa. Koristekukkien materiaali voi olla mikä tahansa paperi, mutta nykyisin käytetään yleensä silkki- ja kreppipaperia. Höyhenet eivät kuulu perinteiseen ortodoksiseen virpo-oksaan. Ortodoksiseurakunnissa valmistaudutaan palmusunnuntaihin virpovitsojen tekotalkoilla, joissa eri-ikäiset valmistavat suuret määrät koristeltuja oksia kirkossa siunattaviksi ja palmusunnuntaiaamuna käytettäväksi.

Virpomaan lähdetään yleensä varhain. Virpomisen jälkeen vitsan saava kiinnittää sen kunniapaikalle esimerkiksi kotialttarinsa ikonin taakse, missä sitä pidetään aina helatorstaihin, joka on 40. päivä pääsiäissunnuntaista. Sen jälkeen vitsa kuuluisi hävittää polttamalla, eikä laittaa roskakoriin.

Pääsiäismunien maalaaminen on ollut yleistä sekä idän että lännen kristillisissä perinteissä. Pajunoksien tavoin pääsiäismunienkin historia ulottuu esikristilliseen aikaan. Muna on ollut luomisen, hedelmällisyyden sekä kasvun vertauskuva, joka liittyi etenkin kevätjuhliin, kuvaahan se luonnon heräämistä eloon. Munakin näyttää luonnon tavoin kuolleelta, mutta siinä on uuden elämän alku. Jo varhaiskristityt tunsivat munan symbolina, joka kuvaa vankilastaan ajallaan esiin murtautuvaa ikuista elämää. Sellaisena se sopiikin hyvin ylösnousemuksen juhlaan. Kuva: Pixabay

Ristiriitainen hybridi

1970-luvulta alkaen virpominen on levinnyt muidenkin kuin ortodoksien pariin, vaikkakin virpovitsojen koristelua ja niillä tervehtimistä on esiintynyt ilmeisesti opettajien aloitteesta eri puolilla Suomea jo ennen 1940-lukua ja siirtokarjalaisten saapumista. Samalla ortodoksisen perinteen mukaiseen virpomiseen on liittynyt kokonaan toisenlainen perinne, jonka mukaisesti virpovat lapset puetaan noidiksi eli trulleiksi. Tavan tausta on länsieurooppalaisessa vanhassa uskomuksessa, jonka mukaan pahat voimat pääsevät riehumaan Kristuksen levätessä haudassaan. Trullit tekevät tuolloin kiusojaan esimerkiksi sotkien ja varastaen.

Muun muassa ruotsalaiskirjailija Selma Lagerlöf (1858–1940) on kuvannut, miten pikkutytöt kiertelivät kaupungissa pitkissä hameissa, huivit päässä, kasvot maalattuina ja kahvipannut käsissään toivottamassa hyvää pääsiäistä. He eivät kuitenkaan virponeet vaan kyseessä oli vanhojen noitauskomusten jäänne.

Jos noita-asuisten lasten karkinkeruukiertuetta ei näe kannatettavana kulttuuri-ilmiönä, perinne tarjoaa aineksia muuhunkin.

Ruotsalainen pääsiäisnoitaperinne levisi varsin nopeasti Suomen rannikkoseutujen ruotsinkielisille alueille. Kielirajan ylitettyään se sulautui ortodoksiseen virpomisperinteeseen, vaikka noita-asu onkin huomattavassa ristiriidassa ortodoksiperinteen kanssa, virpojathan ovat siunanneet ja toivottaneet ihmisille hyvää. Ortodoksisen tapakulttuurin mukaisesti virpoessa pukeudutaan siisteihin vaatteisiin, ei tietyksi hahmoksi.

Virpominen on muuttunut yleistyessään muiltakin osin, vaikkakin ortodoksiset seurakunnat ja karjalaisseurat edistävät yhä monin tavoin ortodoksisen ja karjalaisen virpomaperinteen säilymistä. Nykyvirpoja tekee yleensä vain yhden kierroksen, kun taas ortodoksivirpojat ovat käyneet ensin virpomassa viikkoa ennen pääsiäistä ja palanneet vasta pääsiäisenä hakemaan palkkionsa. Palkkiokin oli makeisten sijaan pääsiäismunaksi maalattu kananmuna, ateria tai rahaa. Joillain alueilla vähävaraisten on ollut aikanaan mahdollista saada virpomalla syötävää juhlapyhiksi.

Mikäli noita-asuisten lasten karkinkeruukiertuetta on vaikea nähdä yksiselitteisen kannatettavana kulttuuri-ilmiönä, suomalainen perinne tarjoaa aineksia muuhunkin. Entä jos virpominen merkitsisikin läheisten ja naapuruston ilahduttamista kauniisti koristellulla pajunoksalla ja huolella valikoiduilla tai itse ideoiduilla siunauksen sanoilla? Sanat voisi kenties kirjoittaa myös pieneen kartonkikorttiin virpomavitsaan kiinnitettäväksi.

Tekstissä käytetyt lähteet: