”Olen viimein saanut tulla äidiksi” – synnytyspalvelu- ja vertaistukihanke helpottaa liikuntavammaisten naisten elämää Mongoliassa.
Puolitoista vuotiaan pojan ylpeä äiti Bolormaa työskentelee assistenttina Lähetysyhdistys Kylväjän mongolialaisen yhteistyöjärjestön FLOM in Mongolian ja Mongolian pyörätuolinkäyttäjien liiton liikuntavammaisten naisten synnytysterveyspalveluja parantavassa ja vertaistukea tarjoavassa hankkeessa Ulaanbaatarissa. Hän on itse liikuntavammainen ja pyörätuolia käyttävä, ja koki viime vuonna sen, minkälaista liikuntavammaisen naisen oli saada raskauden aikaista terveydenhuoltoa ja synnyttää maassa, jossa liikuntavammaisten oikeudet eivät toteudu.
– Olen iloinen liikuntavammaisten synnystyspalvelu- ja vertaistukihankkeesta. Minun kaltaisten liikuntavammaisten on vaikea saada Mongoliassa terveyspalveluja. Hankkeessa pyrimme työntekijöinä aina puhumaan liikuntavammaisten ihmisten puolesta, mutta oma kokemukseni viime vuonna vahvisti sen, että meidän todella on vaikea synnyttää Mongoliassa, Bolormaa kertoo.
Terveydenhoitohenkilökuntaa ei ollut koulutettu ottamaan Bolormaata huomioon sairaalan synnytyspalveluissa. Vastaanotolle mentäessä Bolormaan piti aina itse keksiä, miten selvitä päivästä.
– Minulla täytyi olla mukana ainakin kaksi ihmistä, jotta pääsimme paikan päälle lääkärin vastaanotolle. Ensin minut piti kantaa toiseen kerrokseen. Sitten tarvitsin nostoapua, jotta pääsin sängylle. Joskus mieheni ei sallittu tulla tutkimushuoneeseen, jolloin jonkun muun piti auttaa minut sängylle. Olen avoin ihminen ja haluaisin pystyä käymään sairaalassa yksin ilman apua, Bolormaa muistelee.
Bolormaa oli omalle synnytyslääkärilleen ensimmäinen lasta odottava liikuntavammainen potilas. Lääkäri ihmetteli, miten liikuntavammaiset voivat synnyttää. Hän myönsi Bolormaalle, ettei tiedä miten antaa tarvittavaa hoitoa. Yhdessä he keskustelivat asiasta ja tarvittavasta avusta ja erityiskohtelusta.
– Läsnäoloni sairaalassa oli koulutusta sairaalan henkilökunnalle. Annoin heille tietoa. Esimerkiksi painon mittaaminen ei onnistunut ja minun piti kertoa, miten liikuntavammaisten painoa voi mitata erilaisella vaa’alla. Halusin osoittaa lääkäreille, että olen kyennyt tulemaan raskaaksi ja että olen kykenevä myös synnyttämään ja pitämään huolta itsestäni ja lapsestani.
Mongolian sairaaloissa ei ole tarvittavia tutkimuslaitteita tai synnytyspalveluita liikuntavammaisille naisille. Viime vuoden lopulla liikuntavammaisten synnytyspalvelu- ja vertaistukihanke yhteistyössä paikallisen julkisen sairaalan kanssa kalusti yhden vastaanottohuoneen liikuntavammaisille odottaville äideille sopivaksi. Ensin huone sijoitettiin äitiyspoliklinikalle, mutta myöhemmin se siirrettiin yleisen klinikan puolelle, jotta huone olisi käytettävissä myös muille kuin raskaana oleville liikuntavammaisille. Nyt lääkärit pystyvät tekemään tarvittavia tutkimuksia ja toimenpiteitä ja huoneeseen on esteetön pääsy. Liikuntavammaisille soveltuvassa sairaalan tutkimushuoneessa on tähän mennessä käynyt vastaanotolla noin sata raskaana olevaa tai raskautta suunnittelevaa liikuntavammaista naista.
– Tämä hanke on yhdistänyt työni ja yksityisen elämäni oman raskauskokemukseni kautta. Toivon, että pian sairaalahenkilökunta Mongoliassa osaa ottaa meidät huomioon ja kohdella kaikkia naisia tasa-arvoisesti. Hankkeen tavoitteena on saada tieto liikuntavammaisten terveydenhuollon tarpeista leviämään ympäri maata. Keskustelujen ja erilaisten esitteiden, videoiden ja koulutusten kautta jaamme tietoa vammoista, niiden hoidosta ja tarvitsemistamme sairaalalaitteistosta ja -palvelusta, Bolormaa selittää.
Bolormaalle on tärkeää, että liikuntavammaisilla olisi samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin muilla kansalaisilla.
– Meillä on naisina oikeus olla vaimo ja äiti samalla tavalla kuin muilla. Tämä on uusi asia Mongoliassa. Loppujen lopuksi suurin toiveeni on olla hyvä äiti lapselleni ja hyvä vaimo miehelleni. Haluan pystyä tekemään tavallisia asioita. Haluan tehdä ruokaa perheelleni aamuisin ja iltaisin. Lapsen saaminen on ollut suuri unelma, joka on toteutunut.
Liikuntavammaisten oikeuksia viedään eteenpäin Mongoliassa viranomainen ja lääkäri kerrallaan
Viime vuonna liikuntavammaisille kalustetun tutkimushuoneen avaamisen jälkeen hankkeessa ei ole hiljennetty tahtia.
– Meillä on paljon palavereja ja kokouksia. Olen vastuussa vertaistukitoiminnasta. Minulla on päivittäinen yhteys vertaisryhmien kanssa, joita on vastuullani kahdeksan. Jokaisessa ryhmässä on 8–10 liikuntavammaista. Yhteensä vertaistukiryhmissä on sata osallistujaa, Bolormaa jatkaa.
Vertaisryhmien toimintaan kuuluu muun muassa psykologista ja lainopillista koulutusta, koulutusta tietokoneen ja sosiaalisen median käytöstä ja ohjeistusta siitä, miten viranomaisiin voidaan vaikuttaa, ja kuinka heidän kanssaan voi tehdä yhteistyötä liikuntavammaisten palvelujen ja oikeuksien toteutumisen edistämiseksi.
Vertaisryhmissä on naisten lisäksi myös muutamia miehiä. Neljä ryhmistä kokoontuu pääkaupungissa Ulaanbaatarissa, muut maaseutukeskuksissa. Yksi ryhmistä on ainoastaan miehiä varten, yksi sokeille, yksi kuuroille ja loput liikuntavammaisille.
– Annamme ryhmille koulutusta ja pientä rahoitusta kokoontumista ja toimintaa varten. Haluamme, että liikuntavammaiset ovat itse vaikuttamassa ympäristöönsä ja viranomaisiin. Vertaistuen kautta pyrimme tarjoamaan heille itsevarmuutta ja yhteyksiä. Monet Mongolian liikuntavammaisista eivät halua puhua ihmisille ja he pysyttelevät kotona eristäytyneinä. Heillä on heikot sosiaaliset taidot, he eivät usko itseensä ja siihen, että he voivat olla hyödyllisiä. He tarvitsevat tukea ja apua, koska ovat haavoittuvaisia.
Mahdollisen liikuntavammaan johtaneen onnettomuuden jälkeen liikuntavammaisten on vaikea sopeutua uuteen elämään, eivätkä he selviä arjestaan yksin. Hankkeen vertaisryhmätoiminta tuo heitä yhteen niin, että he voivat ryhmässä keskustella toipumisesta, ongelmista ja mielenterveydestä. Toiminnan aluksi keskitytään toisiinsa tutustumiseen ja ongelmista kertomiseen. Hiljalleen ryhmän jäsenet tuntevat olevansa osa yhteisöä. Sen jälkeen heitä koulutetaan psykologisissa taidoissa ja liikuntavammaisten asioiden puolesta puhumisessa.
– Haluamme, että he oppivat puhumaan itsensä puolesta ja vaatimaan oikeuksia ja palveluita viranomaisilta. Hankkeessa opetamme heille, miten he voivat alkaa vaikuttamaan yhteiskuntaan. Olemme yhdessä tutustuneet viranomaisiin ja tehneet itseämme tunnetuksi. Viranomaiset ovat hiljalleen alkaneet ottaa vastuuta esteettömän liikkumisen takaamisesta, Bolormaa kertoo.
Lähetysyhdistys Kylväjän ja Suomen ulkoministeriön tukema hanke on erilainen kuin aikaisemmat samankaltaiset liikuntavammaisille suunnatut hankkeet Mongoliassa, sillä hanketta vetävät ja toteuttavat liikuntavammaiset itse. He ovat aktiivisesti mukana ja toisin kuin monissa muissa kansainvälisissä hankkeissa, ulkopuoliset ihmiset eivät päätä siitä, mitä paikallisissa yhteisöissä tulisi tehdä.
– Liikuntavammaiset eivät ole hankkeessamme vain osallistujia vaan hankkeen omistajia. Tämän kaltainen hanke on hyvä, koska vaikka se ei jatkuisi, olemme kouluttaneet liikuntavammaiset toimimaan aktiivisesti itse omien asioiden ajajina. Aikaisemmat hankkeet ovat myös keskittyneet vain yleisiin ongelmiin liikuntavammaisten kohdalla. Nyt olemme tarttuneet spesifiin ongelmaan: synnytyspalvelujen parantamiseen. Monet ovat yllättyneet siitä, että ongelma on olemassa ja aihe ylipäätään on tärkeä. Hankkeemme auttaa kuitenkin sairaaloiden hoitohenkilökuntaa ja viranomaisia saamaan tietoa siitä, minkälaisia hoitomuotoja tarvitsemme. Tarvittavia palveluja ei ole tällä hetkellä juuri saatavilla.
Hankkeen neljä palkattua työntekijää on iloisia työnsä tämänhetkisistä tuloksista. Hanke on ollut käynnissä puolitoista vuotta. Vaikka viranomaistasolla tai lainsäädännössä suurta muutosta ei ole vielä nähty, työntekijät ovat varmoja siitä, että he ovat jo muuttaneet asenteita. Hankkeen johtaja Chuluundolgor toivoo, että pitkällä aikavälillä saavutamme muutosta ja näkyviä tuloksia.
– Olemme olleet myös keräämässä tutkimusaineistoa liikuntavammaisten synnytyspalveluja tarkastelevassa tutkimuksessa. Tuloksissa on selvinnyt paljon tapauksia, joissa rikotaan liikuntavammaisten naisten oikeuksia. Tutkimustulosten kautta pystymme yhä tehokkaammin vaikuttamaan viranomaisten toimintaan ja asenteisiin.
Monet liikuntavammaiset naiset eivät tiedä oikeuksistaan tai että niitä rikotaan Mongoliassa. Yllättäen perheenjäsenet ovat usein niitä, jotka rikkovat oikeuksia. Mongoliassa liikuntavammaisen naisen ei usein sallita menevän ulos, ja heidän puolestaan tehdään päätöksiä ilman lupaa. Perheenjäsenet haluavat tehdä kaiken liikuntavammaisen puolesta.
– Liikuntavammaiset saavat rahallista tukea valtiolta, mutta monet eivät saa rahaa omaan käyttöönsä omaa elämäänsä helpottaakseen. Meidän pitäisi muuttaa myös perheenjäsenten asenteita. Naisten tulisi tietää heidän oikeuksistaan. Tähän tarvitsemme myös mediaa. Lainsäädäntöä tulisi muuttaa. Toivomme, että hanke jatkuisi, sillä meillä on paljon ideoita jatkoa ajatellen, Chuluundolgor selittää.
Yksi tänä vuonna alkava hankkeen uusi osa-alue on liikuntavammaisten naisten ”kuuma linja” -puhelinlinja, johon naiset voivat ottaa halutessaan yhteyttä. Mahdollisuus soittaa puhelinlinjaan ja pyytää apua myös lainopillisissa ja turvallisuuskysymyksissä on tärkeää etenkin maaseudulla, jossa palveluita on pääkaupunkia vähemmän. Puhelinlinja aukeaa syyskuussa ja on aluksi auki työaikaan arkipäivisin.
– Haluamme myöhemmin pidentää linjan aukioloaikaa. Olisi tärkeää, että linjaan voisi soittaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Haluamme tarjota psykologisia tukipalveluita liikuntavammaisille naisille. Useimmat heistä kärsivät mielenterveydellisistä ongelmista. He eivät usein halua puhua perheenjäsenilleen ongelmistaan tai toiveistaan ja vaikeuksistaan saada lapsia. Haluamme tarjota heille apua, informaatiota ja tukea matalalla kynnyksellä, Chuluundolgor kertoo.
Vuoden 2017 alussa Lähetysyhdistys Kylväjän ja Suomen valtion kehitysyhteistyömäärärahojen tuella alkaneelle hankkeen on haettu jatkoa Suomen ulkoministeriöstä vuosille 2019–2020. Päätös rahoituksen myöntämisestä saadaan joulukuussa.
