Kirjoittanut
Miksi pahuus kiehtoo ihmisiä? Sveitsissä asuva dekkaristi Helena Väisänen leikkii työkseen sanoilla, ja pohtii kirjoissaan pahuuden rinnalla isoja olemassaolon kysymyksiä, kuten kuolemaa, syyllisyyttä ja armoa.
Pahuus on aina kiinnostanut ihmisiä. Elokuvat, TV-sarjat ja kirjallisuus ovat täynnä tarinoita demoneista, riivaajista ja manaamisesta.
Mistä nousee ihmisten tarve käsitellä pahuuden olemusta populaarikulttuurin keinoin?
Onko paha henkimaailma todella olemassa, vai onko pahuus ihmisten mielensisäinen leikkikenttä, jossa on välillä mukava temmeltää? Väisänen on törmännyt tähän kysymykseen lukuisia kertoja pohtiessaan kirjojensa tematiikkaa.
– Ihmisen pahuus kiehtoo minua. Mitä pahuus on? Asuuko se meissä? Onko se tullut syntymässä mukana? Ehkä olemme aluksi hyviä, jotain tapahtuu ja jokin osa meistä toimii yleisiä moraalikäsityksiä vastaan. Ehkä meissä on pahuus jo syntyessämme? Väisänen pohtii.
Samaa pohtivat myös monet muut. Pahuus, varsinkin persoonallisen pahan olemassaolo, on kovan luokan teologinen kysymys. Raamattu piirtää varsin yksiselitteisesti eteemme kuvan persoonallisesta pahasta, joka on vastakohta Jumalan hyvyydelle ja oikeudenmukaisuudelle. Raamatun mukaan saatana on henkiolento, avaruuden pahojen henkivaltojen hallitsija. Raamattu puhuu saatanasta aina persoonana, ei vain pahana voimana.
Kuitenkin kyselytutkimusten mukaan huomattava osa kirkon jäsenistä ja työntekijöistä ei usko persoonalliseen pahaan. Sen sijaan moderni teologia pyrkii selittämään pahaa ihmisen sisäisenä todellisuutena, tai äärimmillään vietynä hengelliset ja yliluonnolliset ilmiöt psykologisoidaan tai selitetään muulla tavoin pois.
Väisäsen keino käsitellä pahuutta on pyrkiä ymmärtämään sitä.
– En tiedä mitä pahuus pohjimmaltaan lopulta on, eikä se ole itselleni se ydin. Ydin on mitä itse teen ja mitä me yleisesti voimme tehdä, ettei paha saa valtaa, Väisänen sanoo.
Väisäsellä itsellään pahuuteen liittyy enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
– Millainen pahuus tai kosto on sallittua? Kun lapsi sairastuu, miten sallittua on esimerkiksi se, että äiti ostaa pimeitä reittejä pitkin lapselleen sisäelimen? Mielestäni pahan voi nähdä hyvänä tai hyvän pahana. Usein näkökulma ratkaisee, Väisänen toteaa.
Hänen mukaansa dekkareita kirjoittaessa pääsee erilaisiin tunnelmiin ja oivaltaa ihmisten käyttäytymismalleja syvemmin kuin vain ajattelemalla, merkitsemättä niitä muistiin.
– Pahuus kuuluu dekkareihin olennaisena osana. Dekkarin hyvyys lienee siinä, että pahuus saa palkkansa.
Se, että pahuus saa palkkansa, liittyy usein ihmisen tarpeeseen kostaa. Tämä on Väisäsen mukaan osoitettu mielenkiintoisella tavalla myös psykologiassa.
– Osallistuin taannoin Lauri Nummenmaan Pahan psykologia -luentosarjaan. Hän puhui yhdellä
luennolla ihmisen tarpeesta kostaa, ja antoi siitä yksinkertaisen esimerkin: joku varastaa yksityishenkilöltä jotain. Harvalle riittää, että varas palauttaa varastamansa esineen/summan. Hänen tulee saada sen lisäksi rangaistus.
Pahuuden vastakohtana usko hyvään ja rakkaudelliseen Jumalaan
Pahuus ilmenee maailmassa monella tavalla, myös dekkareiden ulkopuolella. Vaikka pahuudelle löytyy edellä mainitun kaltaisia psykologisia selityksiä, ne eivät poista persoonallisen pahan todellisuutta. Pahuudella onkin aina myös tietyllä tavalla myyttinen luonne, jota ei voi tieteessä perata pois.
Väisäselle pahuuden vastakohtaa edustaa usko Jumalaan.
– Kristillisyys on arkielämääni kuuluva elämäntapa. Se on myös teologiaa ja sen takia tiede, jota pohdin moniin asioihin liittyen. Oleelliseksi omalla kohdallani on noussut körttien painottama Jumalan armo; Ansaitsematon Rakkaus Minun Osakseni. Tuo lause luo lohdullisen kuvan elämästä. Armossa korostuu myös sanaleikki: armo ja amor, joissa samat kirjaimet ovat vain eri järjestyksessä, kuvaavat yhdistettynä omaa käsitystäni Jumalasta, Väisänen toteaa.
Sveitsissä asuva Väisänen näkee Suomen evankelisluterilaisen kirkon tekemän ulkosuomalaistyön tärkeänä osana oman uskonelämänsä hoitamista.
– Kirkon tekemä työ Sveitsissä tarjoaa minulle mahdollisuuden osallistua erilaisiin suomenkielisiin kirkollisiin tapahtumiin ja olemaan yhteydessä suomalaisiin, seurakunnassa mukana oleviin ja toimiviin ihmisiin. Ulkosuomalaistyö mahdollistaa pyhän, yhteisen seurakunnan ja pyhäin yhteyden myös ulkomailla, Väisänen toteaa.
Armon ja yhteyden lisäksi kristillisyys on tarjonnut Väisäselle myös tietynlaisen tuuppauksen kohti kirjoittamista.
– Kasvoin perheessä, jossa uskottiin Jumalaan. Sain kasvatuksessa kuvan rankaisevasta ja kostavasta Jumalasta. En kuitenkaan suostunut uskomaan siihen, että Jumala olisi luonut meidät vain siksi, että saisi kontrolloida ja käyttää valtaansa meihin. Sen sijaan minua kiinnostivat Raamatun kertomukset. Orjaksi myydyn Joosefin tarina kuvineen ja käänteineen vei lapsenmieleni seikkailuihin ja avasi ovet kertomusten maailmaan, Väisänen sanoo.
Kristillinen elämänkatsomus ja sen mukanaan tuomat pohdinnat näkyvät myös Väisäsen tuotannossa dekkareiden ulkopuolella. Hänen toimittamansa antologia Välitiloja fokusoi siihen, mitä tapahtuu ennen syntymää ja kuoleman jälkeen. Väisänen näkeekin kirjoittamisen tärkeänä vaikuttamisen keinona.
– Kirjoittamisen kautta ihmisiä tavoitetaan helposti. Yhdyn myös vastikään Finlandia-palkinnon voittaneen Iida Rauman puheeseen, jossa hän kommentoi, että lukutaidoton ihminen on huijattavissa. Lisäksi toivoisin ihmisten miettivän tarkemmin sitäkin, mitä he itse tai toiset kirjoittavat somessa. Luetun tulkitseminen lähtee usein omista ideologioista ja ehkä myös omista odotuksista. Kun jonkun sanoma ymmärretään väärin, voi hyvinkin kyse olla siitä, että lukija on eri mielentilassa kuin kirjoittaja. Minusta tämäkin on mielenkiintoista, Väisänen summaa.
Mutta entä sitten se pahuus, joka siirtyy eletystä elämästä myös Väisäsen dekkareihin, joissa tapahtuu raakoja murhia ja ihmisiä katoaa.
– Uskon, että tosielämässä aivotutkimus tulee selittämään jossain vaiheessa tarkemmin pahuutta. Sieltä on esimerkki, jossa mies, joka oli tappanut useita ihmisiä, sai salaman iskun. Vasta tuon jälkeen hän itse ymmärsi tekojensa pahuuden, Väisänen kertoo.
Aivotutkimukset ovatkin jo nyt todentaneet, että antisosiaaliseen persoonallisuuteen ja psykopatiaan liittyy aivojen rakenteen ja toiminnan poikkeavuuksia, ja että tietyt geneettiset polymorfismit yhdistyneenä epäsuotuisiin kasvuolosuhteisiin altistavat myöhemmälle väkivaltaiselle käyttäytymiselle. Lisäksi aivojen vähäisen serotoniinimetabolian on katsottu olevan paras indikaattori väkivaltataipumuksesta.
Omassa elämässään Väisänen pyrkii pitämään pahuuden dekkareissa, ja hyvyyden oman käden ulottuvilla.
– Yritän pitää mielessä, ettei hyvyyttä ole liikaa maailmassa. Hyvyyden puuta kastelemalla maailmasta tulee parempi paikka elää.
