Kirjoittanut
Hyksin psykiatriakeskuksen sairaalapappi Kai Ojala ei ole millään päässyt eroon kyynärsauvastaan. Se on hänen siunattu ristinsä.
Kahdeksan leikkausta ja kaksi sairaalabakteeria. Niiden vuoksi Kai Ojala tarvitsee kävelyynsä tukea. Kaille liikuntarajoitteisuus on ollut kova pala. Ehkä se on ollut nöyryyttävääkin. Hän oli suuren osan elämästään urheilija. Lahjakkaan tenniksenpelaajan tavoitteena oli ammattilaisura.
– Kasvoin Ylivieskassa, josta muutin harjoituskavereiden perässä Kokkolaan. Olin silloin 15-vuotias, Kai kertoo.
Täysi-ikäisyyden kynnyksellä Kai nousi tenniksessä a-luokkaan eli kovimmalle tasolle Suomessa.
– Tennis ei kuitenkaan enää kiinnostanut tarpeeksi. En ehkä ollut sittenkään riittävän hyvä, Kai Pohtii.
Körttiläisessä perheessä kasvanut poika koki 17-vuotiaana uskoontulon. Hän alleviivaa ajattelevansa nykyään kuitenkin, että usko tuli häneen. Tapahtumaympäristöinä olivat Kansanlähetyksen ja helluntaiherätyksen nuortenillat. Kai kävi kasteella ja liittyi helluntaiseurakuntaan.
– Sen on täytynyt olla vanhemmilleni kova paikka. He edustivat Kalajokilaakson juurevaa herännäisyyttä, Kai Kertoo.
Hän koki löytäneensä jotakin, jota halusi jakaa muillekin. Hän meni helluntailiikkeen Isoon Kirjaan opiskelemaan ja kiersi jo opiskeluaikoina liikkeen työntekijöiden kanssa kouluvierailuilla. 22-vuotiaana Kai valittiin Pyhäjärven helluntaiseurakunnan nuorisopastoriksi. Välillä hän oli töissä Hämeenlinnassa, kunnes vuosituhannen vaihteessa avautui paikka Helsingin Lähetysseurakunnan pastorina.
Kymmenen vuotta myöhemmin Kai lähti Lähetysseurakunnasta, käveli saman tien kirkkoherranvirastoon ja liittyi takaisin luterilaiseen kirkkoon.
Hän oli teologisessa kriisissä.
Ylistyksen loppu
Kain vaimolla Anulla ilmeni vuonna 2007 silmän ympäristössä muutos, jonka lääkäri arveli olevan ”meikki-ihottumaa”. Ojalat eivät tyytyneet tähän arvioon, vaan menivät yksityiselle puolelle tutkimuksiin. Pariskunta oli Ikaalisten kylpylässä rentoutumassa, kun Meilahdesta tuli soitto, että seuraavana aamuna pitää tulla sairaalaan. Löydettiin syöpä, Anu leikattiin. Lapset Miika ja Mirella olivat alle 10-vuotiaita.
– Anu sairasti kymmenen vuotta. Pari vuotta ennen kuolemaa tuli tieto, että syöpä on levinnyt, eikä sitä voida parantaa.
– Vaimoni sairastuminen tuntui kohtuuttomalta, Kai sanoo.
Se tuntui epäreilulta muun muassa sen vuoksi, että Kai koki panneensa itsensä likoon Jumalan työssä. Kun vaimo oli vakavasti sairas, ei tuntunut enää luontevalta johtaa ylistystä Lähetysseurakunnassa.
– Minusta tuli ristinteologi, Kai kertoo.
Ristinteologiaa voi kuvailla niin, että kristityn elämään kuuluvat vaikeudet, joiden keskellä, ja oikeastaan niiden kautta, Jumala salatulla tavalla johdattaa. Ristinteologian vastakohtaa kutsutaan kunnian teologiaksi tai menestysteologiaksi, joka tarkoittaa suurin piirtein sitä, että mitä enemmän rukoilet ja mitä enemmän uskot, sitä enemmän saat myös maallista menestystä.
– Saatetaan ajatella, että kun olet antanut elämäsi Jumalalle, mitään vaikeuksia ei tule.
– Lähetysseurakunta ei ollut tässä mielessä kovin ongelmallinen, mutta jotkut helluntaiseurakunnat ovat, Kai toteaa.
Hän koki vuoteen 2010 mennessä etääntyneensä helluntailiikkeestä, jossa vallitsi hänen mukaansa ”liian mustavalkoinen ajattelu”.
– Minä en enää ajattele, että kaikkiin kysymyksiin on vastaus.
Esimerkiksi kärsimyksen ongelmaa ei voida lopullisesti selittää pois.
– Siihen ei tarvitsekaan löytää tyydyttävää vastausta.
– En lähtenyt helluntaiherätyksestä ovet paukkuen, mutta olen kyllä saanut kokea ulos sulkemista ja jopa hengellistä väkivaltaa.
– Mutta minä kestän sen, Kai toteaa.
Kuolema syntymäpäivänä
Helluntailiikkeestä lähtemisen jälkeen Kai opiskeli teologian maisteriksi yliopistossa, ja hänet vihittiin papiksi 2012. Hän tunsi suomalaisen sielunhoidon kärkinimen Kirsti Aallon, joka auttoi alkuun sairaalapapin uralla. Anun Sairauden loppuvaiheessa Kai työskenteli Kellokosken psykiatrisessa sairaalassa.
– Se auttoi luopumisprosessissa. Osasin antaa ja hakea meille apua, mutta jouduin kyllä paljon myös itse kannattelemaan. Lapset kiukuttelivat minulle, koska halusivat säästää äitiään. Elämäni vaikein työtehtävä oli Anun pyynnöstä kertoa lapsille, että äiti kuolee sairauteensa.
– Se oli tosi traagista, Kai huokaa.
– Loppuvaiheessa Anulla oli paljon kipuja, ja hän halusi jo pois. Kuolema oli tavallaan helpotus.
– Hän muuten sanoi kuolevansa syntymäpäivänään. Sanoin, että älä hulluja puhu.
Anun viimeisinä elinpäivinä Kai oli itsekin sairaalassa tiputuksessa. Polveen oli tullut sairaalabakteeri. Kai makasi Töölössä ja Anu Meilahdessa.
– Ei ehkä uskoisi, mutta osaan olla vaativa ja tiukka. Olen ylpeä siitä, että minusta löytyi voimia vaatia itselleni sairaalakuljetus Meilahteen.
Niinpä Anun syntymäpäivänä 10.5. 2017 Kai oli vaimonsa luona. Tuntia ennen Anun kuolemaa oli pakko lähteä Töölöön tiputukseen. Anun äiti jäi tyttärensä vierelle.
– Lapset ovat kyllä joutuneet käymään tosi syvällä. Heidän nuoruutensa meni sairauden varjossa. Kun Anu Kuoli, he asuivat vielä kotona. Mirella ja Miika ovat nyt fiksuja nuoria aikuisia, eikä heillekään mene enää läpi helppouskoinen kristillisyys, jossa aina tiedetään, mistä mikäkin johtuu.
Meinaa usko loppua
Kailla ei ole tietoa, milloin hän pääsee kyynärsauvastaan eroon, vai pääseekö milloinkaan.
– Polvi on löysä, mikä vaikuttaa kaikkeen, muun muassa tasapainoon. Hermotus on osittain tuhoutunut. Kovasti yritetään kuntouttaa, ja minulle on sanottu, että saatan päästä kepistä, mutta meinaa usko loppua.
– Kyynärsauva antaa väärän kuvan, koska olen oikeasti hyvässä kunnossa. Käyn salilla ja poljen kuntopyörällä.
– Tämä keppi on tosi kipeä asia, Kai myöntää.
Kipeydelle on syynsä, jonka paljasti Kaille eräs kollega.
– Hän sanoi, että näin minua on helpompi lähestyä.
Sängyssä makaavalle tulee intuitio, että tämä pappi tietää myös, mitä on olla potilas.
– Kärsimyksen teologia ei ole minulle pelkkää teoriaa.
– Kepin kanssa kulkeminen on myös henkilökunnalle voimakas saarna. Olen iloinen siitä, että olen ylipäänsä selvinnyt henkisesti työkykyiseksi, Kai toteaa.
Kai työskentelee Helsingin yliopistollisen keskussairaalan psykiatriakeskuksen sairaalapappina. Koronan vuoksi työ tehdään nyt osittain etänä.
– Voin joutua tästäkin lähtemään milloin tahansa, jos vaikka tapahtuu itsemurha. Silloin tarvitaan tilanteen purkua.
– Osa työstäni on työnohjausta. Koulutan kirkon ja sairaalan henkilökuntaa. Nuorisopsykiatriassa pidän peliryhmää, jotta nuoret oppisivat kunnioittamaan toisiaan ja sääntöjä, Kai kertoo.
Hän jatkaa, että psykiatrian alalla jotkut lääkärit väheksyvät hengellistä työtä, koska psykoosipotilaiden joukossa on yleistä niin sanottu messiaskompleksi, jolloin potilas luulee olevansa suuri profeetta tai pahimmillaan itse messias.
– Silti koen, että henkilökuntani arvostaa minua. Sairaalapappi on joka tapauksessa näiden hengellisten kysymysten tulkki. Työni on monesti näkymätöntä, koska suuri osa siitä kuuluu rippisalaisuuden piiriin.
– Näkymättömyys on vähän kurja juttu minulle, koska teen paljon työtä.
Sairaalapappia tarvitaan moneen: jotkut haluavat ehtoollisen, toiset haluavat kuntoutua työelämään, toiset haluavat jutella, jos vaikka läheinen on kuollut.
– Osa yksinkertaisesti kaipaa ihmistä vierelleen.
Kai on huolissaan siitä, että sairaalapappien määrä on vähentynyt radikaalisti. Tyypillistä on, että kun sairaalapappi jää eläkkeelle, ketään ei palkata tilalle.
– Tulevaisuudessa sairaalapapit varmaan yhä enemmän kouluttavat sairaalan ja kirkon henkilökuntaa.
– Minusta on hienoa, että kirkko vielä maksaa palkkaa papeille, jotka kulkevat kärsivän ihmisen rinnalla.
Kristiinan kanssa
Viime kesänä oli onnenpäivä, kun Kai meni naimisiin Kristiina Erelän kanssa.
– Jaamme yhteisen kutsumuksen ja spiritualiteetin.
– Olen nyt 47-vuotias, ja työelämää on jäljellä. Aion opiskella vielä psykoterapeutiksi. Ennen kaikkea olen kuitenkin pappi. Katsotaan miten Jumala meitä johtaa.
Kristiina adoptoi yksin eläessään kiinalaisen orpotytön Naomin, joka on nyt 9-vuotias.
– Miika ja Mirella tykkäävät Naomista ja Kristiinasta kovasti.
Kai kertoo, että silloin kun Anu kuoli, hän olisi itsekin halunnut kuolla pois.
– Mutta Anu oli sanonut minulle monta kertaa, että et sitten jää yksin. Koen, että Jumala antoi Kristiinan minulle taivaan lahjana.
– Kun Anu sairastui, kävimme Raamattuopistolla messussa. Saarnat olivat siellä parempia kuin missään muualla.
– Kristiinan kanssa olemme käyneet Verkosto-seurakunnassa. Ehtoollisesta on tullut meille tavattoman tärkeä. Saan mennä sinne vajavaisena syntisenä ja palata armahdettuna, Kai kertoo.
Hän jatkaa oppineensa kärsimyksen koulussa paljon.
– Olen syntinen ja kurja, mutta Jumala antaa Kristuksessa minulle puhtauden, ja kelpaan hänen takiaan. Siitä on tullut minulle ydin. Sen sielunhoidollinen sanoma on valtavan hieno: ihminen kelpaa uskomalla Jeesukseen Kristukseen.
– Minun mielestäni ihmisestä välittyy, jos hän uskoo tämän todeksi.
Jumala käyttää ihmisten vaikeuksia työssään, jonka päämäärä on aina hyvä.
– Paavalinkin elämässä asia oli näin. Kuolemanpelkoakin Jumala käyttää. Kärsimykset voivat olla niin suuria, ettei niistä edes haluaisi puhua. Mutta juuri niitä Jumala saattaa käyttää.
– Näitä asioita ei opita yliopiston penkillä.
Juttu on julkaistu Elämä-lehdessä 4/2021
