Kirjoittanut
Syvä arvottomuus ja kelpaamattomuus leimaavat ihmistä, jonka minuus on kietoutunut häpeään. Mutta häpeän kahleista voi vapautua, sanoo Outi Lepistö.
”Äiti seisoo kylpyhuoneen peilin edessä meikkaamassa.
Hänellä on kaunis kukallinen paita päällä. Tuntuu siltä, että kukat voisivat milloin vain tipahtaa lattialle, niin aidon näköisiä ne ovat.
Kunpa voisin koskettaa niitä. Haistella. Ottaa käteen ja silittää terälehtiä.
Kangas kahahtaa kauniisti, kun äiti liikahtaa.
Pesukoneen päällä on pieni radio, josta soi musiikki. En ymmärrä sanoja, mutta näen, että äiti naputtaa jalalla tahtia.
Hivutan itseni kynnykselle. – Äiti, sanon ääni värähtäen. – Äiti!
Äiti ei hievahdakaan, jatkaa vain meikkaamista.
Hätäännys valtaa mieleni. Miksi äiti ei vastaa? Olenko niin paha, niin inhottava, niin hirveä? – Äiti. Ääneni on paksu, siinä on alkavaa itkua ja hätää.
Ojennan käteni ja tartun äidin housun lahkeeseen. Haluan tuntea äidin tuoksun, ihon, kosketuksen.
Äiti sävähtää ja vetäisee jalkansa pois. Käännähtää ja vihaa äänessään sanoo: – Älä koske minuun, nämä vaatteet eivät saa mennä pilalle.
Äidin katse on sulkeutunut, välinpitämätön. Tumma. Kylmä.
Kyyneleet tulvahtavat silmiini ja sumentavat näkökentän. Äidin ääriviivat muuttuvat suttuisiksi. Pilalle! Tajuan vain, että minun kosketukseni saa kaiken pilalle.”
Häpeään hylätty
Outi Lepistön kirja Muuri kuvaa persoonaa sitovaa häpeää. Kirjan päähenkilö Emilia kasvaa kodissa, jossa ei tule nähdyksi ja kuulluksi. Kiintymyssuhde äitiin on välttelevä ja koulussa Emiliaa kiusataan.
”Tytöt ovat taitavia.
Kukaan ei kiusaa näkyvästi. Mutta halveksunta näkyy jokaisessa katseessa, joka verhotaan heti, jos joku aikuinen on paikalla. Pilkallisissa ilmeissä, jotka sekunnin murto-osassa vaihtuvat säteilevään hymyyn.
Opettajat eivät huomaa mitään. Tytöt hymyilevät heille aurinkoisesti ja ilmeilevät toisilleen vain selän takana.
Kaikki häpeävät minua.”
Syvä arvottomuus ja kelpaamattomuus kietoutuvat osaksi Emilian identiteettiään. Häpeällinen ihminen. Halveksittava. Tyhjä kuori ja sen alla salaisuus. Sitä salaisuutta on varjeltava kaikin keinoin, jotta ei paljastu olevansa vääränlainen. Ja salailusta alkavat ongelmat.
– Häpeäidentiteetti syntyy hylkäämiskokemuksista. Sen ei tarvitse olla konkreettista hylkäämistä. Lapsi voi kokea hylkäämistä, jos hän ei tule hyväksytyksi ja ihailluksi omana itsenään, Outi Lepistö kertoo.
Lapsen ja vanhemman välistä suhdetta kutsutaan kiintymyssuhteeksi. Kun lapsi voi kiintyä turvallisesti vanhempaansa, hän kokee, että vanhempi on saatavilla ja auttaa ja lohduttaa häntä tarvittaessa. Turvattomassa, välttelevässä tai ristiriitaisessa kiintymyssuhteessa tätä kokemusta ei muodostu.
Epämääräinen ahdistus
Vanhempien alkoholismi tai mielenterveysongelmat ovat tyypillisiä häpeäidentiteetin synnyttäjiä, mutta myös perheissä, joissa esimerkiksi työ menee liiaksi lapsen ja lapsen tarpeiden edelle, lapsi voi kokea olevansa näkymätön. Näkymättömyys synnyttää tunteen, että on vääränlainen ja häpeällinen.
Varhaislapsuus on kehityksellisesti erityisen herkkää aikaa. Silloin koettu hylkääminen on kaikkein haitallisinta, sillä pieni lapsi on suojaton. Hänellä ei ole vielä sanoja käsitellä asiaa, eikä tietoisia muistoja synny. Myöhemmin elämässä turvaton varhaislapsuus voi tuntua epämääräisenä ahdistuksena, josta ei saa kiinni. Ihminen kokee olevansa ulkopuolinen ja väärässä paikassa.
Häpeäidentiteetti on eri asia kuin häpeä tunteena. Häpeä on tärkeä ja suojaava tunne. Kun on tehnyt jotain väärää tai häpeällistä, on luonnollista tuntea häpeää. Häpeä kohdistuu tekoon tai käyttäytymiseen. Kun se kohdistuu minuuteen, on kyse häpeäidentiteetistä.
Sisäinen myllerrys ei näy ulospäin
Muuri on inkoolaisen eläinlääkäri Outi Lepistön, 52, kolmas kirja. Eläinlääkärin työ näkyy kirjassa siinä, että hevonen on tärkeässä turpaterapeutin roolissa. Eläimen pyyteettömän hyväksynnän kautta päähenkilön häpeänmuuri alkaa vähitellen murentua.
– Minullakin on häpeän kokemuksia. Olen nuoruusiässä kamppaillut häpeän kanssa. Pohjimmillaan se on kohtaamattomuutta, ettei ole tullut riittävästi kohdatuksi ja hoivatuksi juuri sellaisena kuin on. Häpeää syntyy, jos joutuu kokemaan, että jokin muu on ollut aina tärkeämpää tai että pitää olla tietynlainen, Lepistö kertoo.
Vaikka häpeäteema on Lepistölle tuttu, kirja on täysin fiktiivinen kertomus. Häntä ei esimerkiksi ole kirjan päähenkilön tavoin kiusattu koulussa.
Opiskeluaika eläinlääketieteellisessä oli Outi Lepistölle rankkaa aikaa. Sisäinen häpeäidentiteetti oireili väsymyksenä ja erilaisina fyysisinä oireina.
– Jännitin suullisia tenttejä kohtuuttomasti. Itselläni oli usein sellainen olo, että piti kiivetä vuoren yli, muilla tuntui olevan helpompaa.
Pitkään aikaan hän ei ymmärtänyt omia tuntemuksiaan.
– Vasta, kun oli lapsia, aloin saada kiinni omasta häpeästä, alkuvaiheessa etenkin kirjallisuuden kautta. Havahduin myös siihen, että jokin satunnainen lausahdus tai jonkun katse osui hetkessä johonkin ja sai vaipumaan pinnan alle.
Puhutaan häpeänapista. Ihmisen sisäinen reaktio ei välttämättä näy päälle, mutta sisällä saattaa myllertää isosti.
– Ihminen voi joutua shokkitilaan. Se on hyvin hätäännyttävä kokemus. Pahimmillaan ihminen voi päätyä jopa itsemurhaan, jos tunne on niin kokonaisvaltainen kuin tuskauniversumi. Ihminen voi joutua tällaiseen tilanteeseen sanomatta ulospäin sanaakaan. Valheen voima murrettaisiin tuomalla se esiin, puhumalla.
Keinoja selviytyä
Ihminen on taitava rakentamaan erilaisia selviytymismekanismeja, jotta minuuteen sitoutunut häpeä ei paljastuisi.
– Ensimmäisenä on oman sisimmän salaaminen ja salaisuuden varjeleminen. Sen päälle rakennetaan valeminä, sitä ihminen ei tiedosta tekevänsä.
Hylätyksi tulemisen pelko kauhistuttaa.
Hylätyksi tulemisen pelko kauhistuttaa. Muiden hyväksyntä on ansaittava suorittamalla elämää. Yhdestä tulee kaikkien naurattaja. Perfektionisti selviää tekemällä kaiken mahdollisimman täydellisesti, mutta entä jos ei pystykään tai jaksakaan. Kolmas sysää tunteet syrjään ja yrittää selvitä järjen avulla.
– Minuudesta sulkeutuu paljon pois, jos tunteet jätetään sivuun. Alas painetut tunteet saattavat kuitenkin jossain vaiheessa ryöpsähtää esiin hallitsemattomasti.
– Kun häpeä on niin syvällä, ettei sitä tunnista, ihminen kieltää ne osa-alueet, jotka kokee hävettäviksi.
Jollekin häpeämättömyys ja suoranainen röyhkeys ovat keinoja selvitä häpeäidentiteetin kanssa. Myös toisten ihmisten auttaminen voi olla selviytymismekanismi. Kun aina hoitaa muita, ei tarvitse keskittyä omaan kipuun. Elämän täyttäminen kiireellä ja tohinalla on myös tehokas keino suunnata mieli pois omista tuntemuksista.
Muurin murtuminen
Totuus tekee vapaaksi. Eheytyminen on sitä, että aito minuus pääsee esiin.
– Jumalan totuus, että on rakastettu, ei jätä mitään sijaa hylkäämiselle. Kun sen saa sisimpäänsä, sen jälkeen kaikki on mahdollista.
Häpeän muuri voi lähteä murtumaan monella tapaa. Ensin tapahtuu usein jotain, jonka kautta Jumala pääsee vaikuttamaan. Tai toisin päin.
– Minulle uskoontulo oli yksi osatekijä vapautumisessa. Sain kokemuksen Jumalan ihailevasta ja valtavasta rakkaudesta minua kohtaan. Sen jälkeen pystyin käsittelemään oman elämäni kolhuja, Lepistö kertoo.
Hyväksyntä alkaa murtamaan muuria.
– Se voi olla ihmisten hyväksyntää, Jumalan tai eläinten hyväksyntää. Eläin hyväksyy ehdoitta, se ei usko sitä sinun väärää tarinaasi. Se voi olla korjaava kokemus, joka menee syvemmälle kuin ihmisen sanat. Eläimet ovat Jumalan työkaluja.
Outi Lepistön mukaan myös musiikki ja kirjallisuus voivat osaltaan auttaa vapautumaan kahlitsevasta häpeästä. Ammattiapu on myös usein tarpeen.
Lepistö toivoo, että seurakunnissa voisi vallita armollisempi ja hyväksyvämpi ilmapiiri, ettei niin herkästi tuomittaisi toisia ihmisiä.
– Yksi kirjan tavoite, on ymmärryksen lisääminen, että voisimme olla armollisia toisille ihmisille. Seurakunnan pitäisi olla sairaiden majatalo, jossa totuus itsestä voisi tulla esiin.
Lainaukset ovat Outi Lepistön kirjasta Muuri (Aikamedia Oy 2024).
