Kirjoittanut
Tiiu Raid-Ala ja Lauri Ala ostivat kodin, joka täytti kaikki perheen toiveet. Pian unelmien talosta paljastui kuitenkin asioita, jotka veivät parisuhteen äärirajoille.
Tiiu Raid-Ala ja Lauri Ala tapasivat toisensa opintojen merkeissä Mikkelissä tammikuussa 2001. Tiiu oli saapunut Virosta vaihto-oppilaaksi Suomeen puoleksi vuodeksi ja piti opiskelija-asunnossaan tupaantuliaiset.
– Unohdin Tiiun luokse lapasen, ja samana iltana aloimme seurustella, Lauri kertoo.
Pari seurusteli koko kevään ja kesän. Laurin osaaminen kehitysvammaisten lastenleirillä teki Tiiuun erityisen vaikutuksen:
– Kesällä ajattelin ensimmäistä kertaa, että meillä voisi olla yhteinen tulevaisuus.
Opiskelu päättyi, ja Tiiun oli aika lähteä maasta pois. Virolaiset tarvitsivat vielä tuolloin Suomessa oleskeluluvan, joten tuli ratkaisujen aika.
– Oli kaksi vaihtoehtoa: joko se, että tämä oli tässä, tai sitten ollaan yhdessä koko loppuelämä, Lauri summaa.
Lauri kosi. Tiiu vastasi myöntävästi, ja elokuussa 2001 pariskunta kihlautui. Saman vuoden marraskuussa vietettiin häitä. Suunnitteilla oli isot häät, mutta ensimmäinen lapsi oli tuloillaan ja ilmassa oli keskenmenon vaara.
– Se oli ensimmäinen iso kriisimme. Kutsut oli lähetty, ja jouduimme perumaan suuret häät. Soitimme kaikille vieraille, että häät on peruttu, Lauri toteaa.
Pariskunta avioitui maistraatissa vain muutaman todistajan läsnä ollessa. Kaspar syntyi toukokuussa 2002, ja samana vuonna pariskunta meni perhekotiin lomittamaan. Kokemus synnytti halun perustaa oma perhekoti. Tiiu ja Lauri aloittivat perhekotitoiminnan ensin Mäntyharjulla, mutta tahto toimia yhä itsenäisemmin vahvistui, ja siihen tarvittaisiin iso talo.
Unelmien kyläkoulu
Perhekotitoimintaan soveltuvaa kotia etsittiin kaikkialta Itä-Suomesta. Lopulta kriteerit täyttävä rakennus löytyi Pieksämäeltä. Pariskunta ihastui Väisälän kyläkouluun ensinäkemältä.
– Se oli aivan mahtava paikka. Talo oli jo muutettu yksityiskäyttöön, ja sen ympärillä oli kaunis puutarha, Lauri kuvaa.
Rakennuksessa oli paljon mahdollisuuksia. Muun muassa isompia tiloja saattoi muuttaa useiksi huoneiksi. Kuntotutkimukset suoritettiin ja rakennus todettiin terveeksi. Kaupat tehtiin kesällä 2006, mutta ongelmat 400 neliön talossa alkoivat heti.
– Koko lattia olikin laho. Kyseessä oli piilevä ongelma. Asuminen talossa alkoi niin, että purimme 160 neliötä lattiaa, Lauri kertoo.
Remontit seurasivat toisiaan, uudistettiin kattoa ja sitten ilmanvaihtoa.
”Viulu on aivan homeessa”
Lapset aikoivat reagoida pian muuton jälkeen. Oli migreeniä, astma- ja halvausoireita. Tiiu ja Lauri epäilivät lasten koulua, ehkä siellä oli huono sisäilma. Omassa kodissa ei haissut mikään. Kukaan vierailijakaan ei sanonut, että talossa tuoksuisi oudolta.
– Vein yhden lapsen viulun korjattavaksi. Se tuli bumerangina takaisin. Jousisoitinkorjaaja sanoi, ettei viulua voi korjata, koska se on aivan homeessa, Tiiu kuvaa.
Taloon kutsuttiin homekoirat, jotka merkkasivat 70 neliötä. Nuo alueet remontoitiin pohjia myöten. Taloon asennetiin myös maalämpöjärjestelmä. Perhe asui talossa erilaisten remonttien aikana.
Aloin reagoida remontin keskellä voimakkaasti. Sain sydämen rytmihäiriöitä, leposykkeeni oli 120 ja päätä särki. Oli jatkuvasti oksettava, paha olo. Kävelystäkin tuli kivuliasta, Tiiu toteaa.
Laurilla taas oli astmaoireita ja rinnassa tuntui jatkuva raskas olo.
Tiiu ja Lauri vetivät kesällä 2017 ParAvin Levin avioliittotapahtuman lastenleiriä. Siellä kaikki vanhempien ja lasten oudot oireet yllättäen katosivat.
– Kun palasimme Leviltä, koko perheen oireet palasivat. Silloin tajusimme, ettemme voi enää asua tässä talossa. Kotiin oli juuri valmistunut uusi keittiö. Emme voineet muuta kuin rukoilla, mitä voisimme tehdä. Meillä oli vastuu kaikista meille annetuista lapsista, emmekä voineet lupienkaan vuoksi muuttaa millaiseen taloon tahansa, Tiiu sanoo.
Rukouksesta seuraavana aamuna Tiiu soitti tutulle, joka omisti ison talon Pieksämäellä, ja tämä antoi kuin antoikin sen perheelle vuokralle. Uuteen kotiin muutettiin Ikean kautta, sillä hometalosta ei voinut ottaa mitään mukaan, ei yhtään vaatetta eikä lelua. Ainoastaan kännykät matkasivat uuteen kotiin Minigrip-pusseissa, sillä uusia ei ollut varaa heti ostaa.
Parisuhde prässissä
Tiiu ja Lauri korostavat, että hometalokriisistä selviämiseen pariskuntana auttoi se, että he olivat menneet jo vuonna 2006 HNMKY:n parisuhdeleirille.
– Olemme aina ajatelleet, että parisuhde on lastemme koti ja meidän tulee tulla toimeen keskenämme. Olemme olleet vastaanottavaisia uuden oppimiselle. Kriisissä saimme soveltaa kaikkea parisuhdekursseilla oppimaamme käytäntöön, Tiiu toteaa.
Aikaisempiin parisuhdekriiseihin saatu apu kantoi yhteisen taloudellisen ja terveydellisen katastrofin keskellä. Ymmärtämispalautteen käyttö ja kunnioittava asenne auttoivat.
– Minulle tärkeintä oli koko ajan ymmärtää, että olen sitoutunut tähän parisuhteeseen. Tämä ei ole meidän välinen kriisi vaan ulkopuolelta tuleva kriisi, jonka kohtaamme yhdessä. Minun tehtäväni on ollut olla Tiiun rinnalla, eikä kyseessä ole vain oma taisteluni, Lauri sanoo.
Lauri koki tärkeänä myös sen, että Tiiu rohkaisi puolisoa kertomaan tunteistaan:
– Muuten se olisi voinut jäädä minun puoleltani vain selviytymiseksi. Muistan niitä hetkiä, kun olemme yhdessä surreet sitä, mitä meille tapahtui. Kriisissä on aina vaarana se, että vetäydytään puolisoina omiin juttuihin ja suljetaan toinen ulkopuolelle.
Kriisi voi nostaa asioita myös omasta traumataustasta esille. Hometalon myötä Tiiulla nousi pinnalle voimakas pärjäämisen tarve lapsuudesta. Pariskunta korostaa kriisissä myös tilan antamisen tärkeyttä ja selkeää tehtävänjakoa käytännön asioissa.
– Ymmärsin, etten voi ratkaista Tiiun pahaa oloa ja surua, mutta voin tukea ja lohduttaa. Liika symbioottisuuskaan ei ole hyvästä, vaan toiselle on myös annettava omaa tilaa. Sovimme selkeästä tehtävänjaosta. Minä esimerkiksi hävitin tavaroita hometalosta, koska se oli Tiiulle henkisesti liian rankkaa, Lauri tiivistää.
Syyllisyys epäonnistuneesta talohankkeesta tuntui molemmista välillä musertavalta. Kriisin keskellä auttoi kuitenkin se, että päätökset oli tehty yhdessä ja sen hetkisellä parhaalla tiedolla ja ymmärryksellä. Toisen syyttämiselle ei ollut sijaa. Arjessa kantoi myös se, että pariskunta oli jo ennen kriisiä tehnyt päätöksen, etteivät he ota enää alkoholia.
– Se valtava henkinen ja taloudellinen paine olisi voinut houkutella tissuttelemaan, Tiiu sanoo.
Hautajaiset pihamaalla
Tiiu painottaa sitä, että oli hyvä, että myös Lauri sai hometalossa oireita:
– Tiedän todella paljon pariskuntia, joista vain toinen on altistunut. Tällainen puoliso jää helposti yksin oireiden ja tuntemustensa kanssa. Olemme saaneet tukea parisuhdetyössä myös sisäilmasta sairastuneita pariskuntia. Meille oli siunaus, että molemmat ymmärsimme, ettemme voi enää asua homeisessa kyläkoulussa tai ottaa sieltä mitään mukaamme.
Toivo eli vielä hetken muuton jälkeen, kunnes talosta otettiin lisää näytteitä ja ne paljastivat ruman totuuden talon rakenteista: hometta oli kaikkialla. Perhe vietti unelmatalolleen hautajaiset, jossa talon edustalle sytytettiin kynttilät.
– Koti näytti siltä kuin sieltä olisi lähdetty sota-ajan evakkoon, leikit olivat jääneet kesken. Kun lähdimme talosta, emme tienneet, että kotia ei voida enää korjata, Tiiu sanoo.
Hometalossa tuhoutuivat myös Laurin taideteokset. Maalaaminen ei ole jäänyt, vaan se on jatkunut uudessa kodissa.
– Ihmiset ympärillä ajattelivat, että olemme aivan hulluja, kun laitamme kaiken hometalosta roskiin. Uudessa talossa koko perheen terveys alkoi kuitenkin nopeasti palautua, mikä oli yksi iso osa kriisistä selviämistä, Tiiu toteaa.
Kriisissä pariskuntaa auttoi se, että heillä oli yhteinen tehtävä ja vastuu lapsista. Perhe sai ihmeellisesti hankittua vuokraamansa talon itselleen. Hometaloonhan ei enää ollut paluuta.
Voiko pahasta seurata hyvää?
Sisäilmasta sairastuminen rajasi monia asioita terveempään suuntaan.
– Meille oli aiemmin hankalaa sanoa monille asioille ei. Tämä kokemus on pakottanut rajaamaan asioita niin parisuhteen kuin perheenkin kannalta, Lauri sanoo.
Tiiu ja Lauri painottavat, että elämässä kaiken aineellisen ja jopa oman terveyden voi menettää. Kuitenkin kaikkea sitä pääomaa, jonka he olivat satsanneet parisuhdetaitoihin ja suhteen hyvinvointiin, ei kukaan voi ottaa pois. Pariskunnalla on vahva kokemus siitä, että hometalokriisi lujitti parisuhdetta ja teki avunantajista sen vastaanottajia.
– Myös ParAvista tutut tulivat avuksi. Olimme aivan ihmeissämme, kun saimme heiltä konkreettista apua ja tukea. On ollut koskettavaa nähdä, että olemme ParAvissa yhtä perhettä. On hyvä olla välillä avunsaajan osassa, Tiiu toteaa.
