Kirjoittanut
Pauliina Rauhalan Synninkantajat -romaani tuo päivänvaloon lestadiolaisyhteisössä 1970-luvun lopulla järjestetyt hoitokokoukset, jotka ovat jättäneet haavoja sekä niissä osallisina olleisiin että heidän jälkeläisiinsä.
Vuonna 2013 ilmestyneessä palkitussa esikoisromaanissaan, Taivaslaulu, Pauliina Rauhala käsitteli lestadiolaisyhteisössä elävän äidin uupumista ja yhteisön ehkäisykieltoa. Myös keväällä ilmestyneessä Synninkantajat -romaanissaan Rauhala pureutuu lestadiolaisuuden ongelmiin – Tällä kertaa hän kirjoittaa hoitokokouksista. Rauhala vieraili Helsingin Kirjamessuilla kertomassa kirjastaan.
Tiivis hengellinen yhteisö kohtaa muuttuvan maailman käpertymällä sisäänpäin
Kirjan tapahtumapaikkana on pohjoispohjalainen pieni Kylä, isolla koolla. Se sijaitsee jokisuistossa, suojassa suurelta maailmalta. Sen asukkaat elättävät itsensä viljelemällä maata ja kalastamalla. Näennäisen hiljaisen ja uneliaan kylän lestadiolaisyhteisössä tapahtuu kuitenkin paljon.
– Kuvaan tässä romaanissa sitä, miten tiivis hengellinen yhteisö kohtaa muuttuvan maailman käpertymällä sisäänpäin ja koittamalla kontrolloida loppuun asti sitä, ettei maailma tule sen omien rajojen sisäpuolelle, Rauhala kuvailee.
Hoitokokoukset olivat Rauhalan mukaan 1970-luvun loppupuolella laajalle levinnyt käytäntö lestadiolaisten piirissä. Nykyisin niitä ei enää järjestetä.
– Hoitokokoukset olivat julkisia, pakotettuja sielunhoitotilaisuuksia. Niiden kautta yritettiin ratkaista muuttuvan maailman ongelma – Joka ihmiseen, rakennukseen ja asiaan tuli kannanotto, ja jos siitä poikkesi, joutui tekemään tiliä seurakunnan kanssa.
Pauliina Rauhala on tutustunut kirjan aihepiiriin perusteellisesti, monien eri lähteiden kautta.
– Olen lukenut kirjastojen kautta saatavia lestadiolaisyhteisön Päivämies-lehden vuosikertoja 1970-luvun loppupuolelta. Yksityisten verkostojen kautta olen saanut haltuuni myös hoitokokouspöytäkirjoja. Yksi tärkeä lähteeni oli Aini Linjakummun väitöstutkimus, joka ilmestyi 2010-luvun alkupuolella. Ja tietysti, kun itse tulen näistä piireistä ja taustoista, keskustelut ihmisten kanssa ovat olleet lähteenä myös.
Nykyihmisen näkökulmasta kirjassa kuvaillut lestadiolaisyhteisön kiellot – esimerkiksi television katselun, maatalous- tai metsästysseuran jäsenyyden, kirkkokuorossa laulamisen ja hempeän hengen kieltäminen – tuntuvat käsittämättömiltä ja absurdeilta.
– Olen pyrkinyt kuvaamaan kirjaan yhteisön vilpittömän hädän ja huolen uusien asioiden edessä. Vaikka ne olivat hyvin viattomia asioita, siinä historiallisessa hetkessä ja siinä agraarisessa miljöössä ne tuntuivat uhkaavilta. Taustalla olivat yhteiskunnalliset muutokset ja uudet innovaatiot. Lisäksi tiiviissä hengellisessä yhteisössä tapahtui pappien ja maallikkosaarnaajien valtataistelu, jonka tuloksena liike jäi maallikkojen käsiin ja opin tulkinta kärjistyi äärimmilleen sen suhteen, kuinka konkreettisesti Jumalan tahdon voi tulkita.
Rauhala tuo esiin, että hoitokokoukset jättivät syviä jälkiä lestadiolaisyhteisöön. Toisin ajattelevat suljettiin yhteisön ulkopuolelle. Haavat ovat siirtyneet jälkipolville, kun asioita ei ole uskallettu käsitellä.
– Koska hoitokokouksista on puhuttu vähän ja se on ollut laajalle levinnyt toimintatapa, vaikeitakin jälkiä on jäänyt niiden ihmisten kannettavaksi, jotka ovat olleet asiaan osallisia – joko aktiivisia toimijoita, kohteita, sivustaseuraajia, hiljaisia hyväksyjiä tai salaisia paheksujia. Vaikuttavat mekanismit eivät kokonaan katoa ennen kuin niitä uskalletaan katsoa päin, kirjailija toteaa.
Yksi kirja – viisi näkökulmaa
Rauhala kirjoittaa vaikeista aiheista tarkasti ja suoraan, mutta samalla kauniisti ja lempeästi.
– Olen kaunosielu. Haluan etsiä monia sävyjä ja tuoda kielen kautta useampia ulottuvuuksia teoksiin. Minua kiehtoo se kontrasti, että kieli on kaunista tai herkkää, vaikka aiheet saattavat ollae vaikeita ja raskaita.
Romaanissa keskeinen teema on usko. Siinä pääsevät ääneen neljä henkilöä, joiden uskonkäsitykset poikkeavat toisistaan: alakouluikäinen Aaron, hänen isänpuoleinen isoisänsä, maallikkosaarnaajana toimiva Taisto, Aaronin äidinpuoleinen isoäiti, Aliisa, sekä Auroora, joka on Aaronin täti ja Aliisan tytär.
– Aaronin kautta kuvaan lapsen vilpitöntä ja lujaa uskoa. Lapsi haluaa selittää kaiken parhain päin, puolustaa viimeiseen asti läheisiään ja toivoa heidän parastaan. Joitakin asioita hän ymmärtää ja joitakin ei ja pyrkii täydentämään aukkoja, selittämään asioita. Välillä hän osuu hämmästyttävän oikeaan tulkinnoissaan ymäpäristönsä tapahtumista, mutta välillä tulkinta saattaa mennä pahasti pieleen.
Rauhala on rakentanut romaaniin kaksi vastakkaista uskontulkintaa, joita edustavat Aaronin isovanhemmat.
– Taistolla on hallintaa, järjestystä, konkreettista oikeaa ja väärää sekä uskonyhteisön ja maailman rajaa korostava uskontulkinta. Aliisalla puolestaan on yhteyttä etsivä, avarampi uskonkäsitys. Hän etsii yhteyttä ihmisten, ihmisryhmien ja luomakunnan kanssa. Aliisa on sekä ihmisenä että uskossaan vapaa sielu ja saa olla yhteisössä omanlaisensa siihen asti, kunnes tulevat kiristyvän uskontulkinnan ajat ja hän joutuu vaikeuksiin.
Auroora on rakastunut mieheen, joka ei ole lestadiolaisyhteisön jäsen. Tämä rajat ylittävä rakkaus määrittelee pitkälti hänen näkökulmaansa uskoon.
– Auroora on jollain tavalla rajalla. Maailmassa, jossa hän elää, on pelto ja aitaus. Hän miettii, voiko hän avata pellon portin, joka on samalla kuva hengellisestä yhteisöstä.
Rauhala haluaa tuoda tarinaan myös toisen ajallisen ulottuvuuden – nykypäivään sijoittuvan kertojahahmon, joka lähtee matkalle historiaan ja samalla kirjoittaa yhteisön tarinaa.
– Mietin, onko tämän yhteisön tarinalla samastumispintaa muihin tarinoihin muissa yhteisöissä, hengellisissä tai maallisissa. Luomani kirjoittajahahmo pohtii, mikä tarinan merkitys hänelle itselleen on ja, voiko siitä vetää johtopäätöksiä ihmisen ryhmäkäyttäytymisestä, totuuden omistamisen himosta, valtasuhteista ja toiveesta pitää itsellään oikea maailma tai oikea kieli.
