Kirjoittanut
Oikeustieteen ja teologian tohtori Pekka Leino analysoi artikkelissaan kirkkolain uudistamisen vaiheita sekä juridisesta että teologisesta näkökulmasta.
Kotimaa -lehdessä kerrottiin 8.5. eduskunnan hallintovaliokunnan lähettäneen 1.4. päivätyn kirjeen kirkkohallitukselle. Hallintovaliokunta esitti siinä, että pitkään valmistellun kirkkolain kokonaisuudistuksen toteuttamiseksi kirkkolakiehdotus pitäisi valmistella kokonaan uudelleen, jotta se olisi tämän päivän lainsäädännön ja perustuslainkin vaatimusten kanssa yhteensopiva. Kirjeeseen sisältyi muutamia kohtia, jotka näyttivät huonosti sopivan perustuslakiin sisältyvään kirkon oikeuteen saada kirkkolakiin sen järjestysmuotoa ja hallintoa koskevia säännöksiä. Hallintovaliokunnan kirjeestä saattoi saada käsityksen, että se edellytti enemmän ja muuta kuin mitä perustuslakivaliokunta oli vaatinut korjattavaksi.
Myöhemmin 15.5. samassa lehdessä kirkkohallituksen taholta kommentoitiin asiaa niin, että ”nyt ollaan kirkon puolella uudessa tilanteessa”. Kotimaa tiesi kertoa edelleen, että pitkään valmistelussa olleen kirkkolain säätämisen ongelmat tulivat kirkossa yllätyksenä. Oli tehty pitkään yhteistyötä valtiovallan kanssa ja huomautuksia annettiin nyt myös moniin sellaisiin ehdotuksen kohtiin, jotka tällä hetkellä ovat eduskunnan jo aikaisemmin hyväksymässä kirkkolaissa. Kirkossa haluttiin siten tulkita asia niin, että eduskunnan hallintovaliokunnan puuttuminen perustuslakivaliokuntaa syvemmin kirkkolain sisällöllisiin ja rakenteellisiin asioihin voitiin ymmärtää myös myönteiseksi mahdollisuudeksi.
Kotimaa-lehden jutussa 15.5. eduskunnan hallintovaliokunnan sihteeri luonnehtikin hallintovaliokunnan kirjettä ”tietynlaiseksi toiveeksi” siitä, että kirkko helpottaisi kirkkolain säätämisjärjestystä. Kyseessä ei siten olisi ollut ”myllykirje”, vaan oli valittu kauniimpi tapa kuin hylätä koko kirkkolakiehdotus. Nykyinen ehdotus hylättäisiin vasta sitten kun kirkolliskokouksesta olisi tullut uusi ehdotus. Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun tällainen menettely on otettu käyttöön.
Hallintovaliokunnan näkemys olisi siten ollut, että kirkkolakiehdotus valmistellaan yhtenä kokonaisuutena uudestaan niin, että se ottaa huomioon perustuslakivaliokunnan säätämisjärjestyshuomautukset. Kotimaassa olleen tiedon mukaan kirkkohallituksessa on jo alkanut työ uuden kirkkolakiehdotuksen aikaansaamiseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoittaisi kokonaan uutta kirkkolakia. Tavoite on, että uusi ehdotus saadaan eduskuntaan nykyisen eduskunnan toimikaudella.
Kotimaassa kerrotun mukaan kirkon puolella on ymmärretty eduskunnan valiokuntien kannan heijastavan sitä, että kirkon sisäinen norminantovalta onkin laajempi kuin tähän asti on ajateltu. Tähän ajatukseen on päädytty, koska perustuslakivaliokunta oli kiinnittänyt huomiota siihen, että perustuslain mukaan kirkkolaissa pitäisi säätää (pelkästään) kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta; eli tällä hetkellä siellä on valiokunnan mukaan myös muita säännöksiä.
Mutta onko asia kirkkolakijärjestelmän kannalta ihan näin yksinkertainen ja suoraviivainen? Kirkkolakijärjestelmällä on sen alusta saakka ollut myös sisällöllistä ja kirkko-oikeudellista merkitystä. Kirkkolain alan ja kirkon järjestysmuodon osalta näiden käsitteiden tulkinta ei ole ollut erityisen suppea. Kysymys ei siten ole pelkästään kirkolle luotavasta hallintolaista eikä järjestysmuotoakaan ole ymmärretty käsitteeksi, johon ei sisältyisi teologista, kirkon oppiin ja kirkon tunnustukseen liittyvää merkitystä. Horjuvuutta näkyy olleen tämän suhteen jo tähänkin mennessä, kun ruotsiksi järjestysmuodon oikea käännös on författning (vrt. KL 2:1,1) eikä organisation niin kuin se virheellisesti on perustuslaissa käännetty.
Tosin kirkon järjestysmuodon ja hallinnon käsitteiden supistavaa tulkintaa on kirkko itsekin edesauttanut esimerkiksi alun perin kirkkolain kokonaisuudistukseen sisällytettäväksi aiotun virkamiesoikeudellisten säännösten laajassa erillisuudistuksessa (2012). Tällöin ei tunnettu huolta esimerkiksi pappisviran teologisen käsitteen virkamiesoikeudellisesta käsittämisestä eikä kirkon tarpeelle ymmärtää oma julkisyhteisöluonteensa muusta julkishallinnosta poikkeavana. Kirkkolakijärjestelmä on sen alusta saakka nimenomaisesti mahdollistanut kirkon teologisesta olemuksesta johtuvat muusta julkisyhteisöhallinnosta poikkeavat säännökset. Pohjoismaisessa valtiokirkkoperinteessä kirkosta muodostui kylläkin julkisyhteisö, mutta kirkkolakijärjestelmän syntyessä ja irtiotossa valtiokirkollisuudesta tapahtui kuitenkin merkittävä kehitys kohti kansankirkkoa ja toisenlaiseen julkisyhteisöön kuin valtio ja kunnat.
Sekä vuoden 1979 Kirkkojärjestyskomitean että vuoden 1988 Kirkkolain uudistamiskomitean mukaan kirkkolaissa on mainittava kirkon tunnustus, joka antaa kirkolle sen identiteetin. Kirkkolain piti lisäksi sisältää yleiset säännökset kirkon tehtävistä pääpiirteissäin, kirkon jäsenyyden perusteista, jäsenten oikeuksista ja velvollisuuksista, kirkon järjestysmuodon perusteista, kirkon virasta ja virkojen perustamisesta, kirkkolain säätämisjärjestyksestä ja alasta sekä kirkon jäsenten, sen viranhaltijoiden, kirkon itsensä ja sen seurakuntien oikeussuojasta.
Vaikka eduskunnan perustuslakivaliokunta kyselikin kirkon tunnustuspykälän sijainnista, ei sekään edellyttänyt säännöksen siirtämistä kirkkolaista. Kun kirkon tunnustus identifioi kirkon, voidaan kirkkolain tunnustuspykälän myös vastaavasti sanoa identifioivan kirkon. Kirkon tunnustuksen muuttaminen teologisesti arvioiden ei ole mahdollista ilman, että kirkko muuttuu toiseksi kirkoksi. Kun näin on, kirkolla ei myöskään voi olla todellista tarvetta tunnuspykälän muuttamiseen.
Olen kirkko-oikeudellisissa julkaisuissani (viimeksi kirjassa Kirkkolakijärjestelmän ongelmat 2019) tarkastellut kahdessa valtiosäännössämme hyväksytyn kirkkolakijärjestelmämme hyviä ja huonoja puolia, myös sitä miten kirkon järjestysmuoto ja kirkkolain ala on ymmärretty. Syntyessään 150 vuotta sitten tämän uniikin lakijärjestelmän luomisella pyrittiin turvaamaan evankelis-luterilaista uskoa tunnustavan kansan vapautta saada tunnustaa kirkkonsa tunnustuksen mukaista uskoa. Tämä vapaus on haluttu kiinnittää ja pitää myös osana yhteiskunnan oikeusjärjestystä. Vanhassa valtiokirkkoperinteessä luterilaisuus oli osa yhteiskunnankin identiteettiä.
Kansankirkon muuttumiskehityksessä tapahtuu sellaista irtautumista kirkon tunnustuspohjasta, jossa kirkon ja valtion välisiä suhteita sääntelevän kirkkolain sisällössä ”kirkon järjestysmuoto ja hallinto” käsitteinä haluttaisiin tulkita yleishallinto-oikeudellisesti ilman kiinnittymistä kirkon oppi- ja tunnustuspohjaan. Se on samalla irtautumista kirkon teologiasta uusvaltiokirkollisuuteen. Siinä kirkkolaki on tyhjennetty kirkon tunnustuksen kirkon hallinnolle edellyttämästä sääntelystä. Kirkon järjestysmuodon ja hallinnon käsitteiden ymmärtäminen suppeasti vain hallinto- ja virkamiesoikeudellisesti merkitsisi sellaista kirkkolakia, jolla ei olisi kytkentää kirkon tunnustukseen. Kirkko julkisyhteisönä palautuisi valtiokirkoksi siten, että tosiasiallisesti sen järjestysmuoto määräytyisi ja ohjautuisi moniarvoisessa yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevan ideologian mukaan. Tämä tulisi kirkkolain kokonaisuudistajien tiedostaa ja kirkkolain sisällön perusteellisessa arvioinnissa tyytyä vaihtoehtona välttämättömien osittaisuudistusten tekemiseen.
Mutta mitä sitten olisi ”kirkon sisäisen vapauden” toteuttaminen jos kirkkolaki tyhjennettäisiin juuri kirkon omaleimaisen julkisyhteisön tarpeista johtuvasta yhteiskunnan ja kirkon välisiin suhteisiin liittyvästä lainsäädännöstä? Kirkko voisi tietenkin sisäisessä kirkkojärjestyksessään säännellä ”seurakunnallista puuhastelua”, mutta valtion yksipuolisesti säätämät lait asettaisivat tarkat rajat kirkon tunnustuksesta riippumatta sille, mitä kirkossa saa tehdä ja ehkä sanoakin. Näitä uskonnonvapauden rajojahan on viime aikoinakin jo pyritty käymään myös tuomioistuimissa kirkon tunnustuksen ollessa säädettynä kirkkolaissa.
Vuoden 1964 kirkkolaki merkitsi kirkkolain kokonaisuudistusta vuoden 1869 kirkkolakiin. Vuoden 1993 kirkkolaissa toteutetussa suuressa remontissa oltiin kaiken lisäksi ”lakitasoisuuden ytimessä”, kun kirkkolaista siirrettiin huomattava määrä säännöksiä kirkon sisäisiin säädöksiin, kirkkojärjestykseen ja kirkon vaalijärjestykseen. Tämän voisi ajatella tyydyttäneen kokonaisuudistamistarpeen huomattavan pitkäksi ajaksi?
Pekka Leino
Pekka Leinon kirjoittamaa Iustitia-julkaisusarjan kirjaa ”Kirkkolakijärjestelmä ongelmat – kirkko-oikeudellinen vierailu kirkon lainsäädäntöautonomian perustuksilla” on saatavilla Suomen teologisesta instituutista
Kirjoittaja on OTT, TT, hallinto-oikeuden ja kirkko-oikeuden dosentti
