Kirjoittanut
Petteri Järvinen yritti pitkään karkottaa tyhjyyden tunnetta sisältään. Sillä tiellä hän otti askeleita myös harhaan. Herättyään sairaalasta hän ymmärsi, mitä elämästä oli puuttunut.
Kun Petteri Järvinen sulkee silmänsä, hän muistaa yhä sen tunteen. Lähes vuosikymmen on kulunut käänteentekevästä hetkestä, mutta ihmeellinen kokemus ei ole haihtunut hänen mielestään.
Elettiin vuotta 2015. Petteri istui kotonaan ruokapöydän ääressä, kun täysin odottamatta häneltä lähti taju. Hän rojahti lattialle ja löi kaatuessaan silmäkulmansa pöytään. Paikalle hälytettiin ambulanssi ja lääkintähelikopteri. Ensihoitajat koettivat saada häntä hereille, mutta mies ei reagoinut mihinkään.
Vasta sairaalassa hän heräsi syvästä tajuttomuudesta. Se, mistä hän alkoi ensimmäiseksi puhua, yllätti kuulijat: Petteri oli kohdannut Jeesuksen.
– Tajuttomana kuljin tunnelissa kohti kirkasta valoa. Tunnelin päästä huokui valtava rakkaus. Se oli sanoinkuvaamaton kokemus. Tiesin, että siellä odotti Jeesus. Se oli täysin selvää, vaikkei minulla ollut mitään pohjaa uskoa häneen.
Vähättelevät äänet sanovat hänelle, että tajuttomana ihminen voi kokea kaikenlaista. Tapahtunutta onkin haastavaa kuvailla toisille. Mutta kun Jumala ilmentää itsensä, ei jää epäselvyyttä, Petteri vakuuttaa.
– Se tapahtuma muutti elämäni.
Sairaalan sängyllä Petteri ymmärsi, että Jumala oli puuttunut hänen elämästään. Sen takia häntä oli myös kalvanut pitkään tyhjyyden tunne ja levottomuus. Mikään, mitä hän oli kokeillut, ei ollut karkottanut niitä.
Mutta olisiko hänellä enää aikaa tutustua Jumalaan? Palaisiko hän terveenä kotiin?
Rippikoulu tuntui elämän pisimmältä viikolta
Välinpitämättömyys. Se sana kiteyttää Petteri Järvisen suhteen Jumalaan hänen elämänsä alkulehdillä. Onnellinen lapsuus täyttyi ihan muusta: jääkiekkoa hän pelasi viidentoista vuoden ajan. Levolle lasken, Luojani saatteli hänet ja pikkuveljen iltaisin unille, mutta iltarukous oli vain perinne. Kotikulmilta löytyi myös seurakunnan nuorisotila, jossa Petteri kävi pelailemassa, mutta paineli ulos hartauden ajaksi.
– En tuntenut uskovia, eikä uskosta puhuttu kenenkään kanssa. Se ei vain kuulunut elämään. Rippikoulukin tuntui elämäni pisimmältä viikolta, hän myöntää.
Samoin kuin lätkäkaukalossa, myös koulussa riitti puhtia. Petteri valmistui lukiosta, hankki sen jälkeen ammatin ja rakensi omakotitaloja. Hän hoiti hyvin sovitut työt ja vietti viikonloput baareissa kavereiden kanssa.
– Elämä oli viikosta toiseen samanlaista. Se alkoi tuntua merkityksettömältä.
Suomen vastarintaliikkeen riveissä
Meine Ehre heißt Treue. Uskollisuus on kunniani. Tämä SS-joukkojen motto on tatuoitu Petteri Järvisen jalkaan. Hänen ihollaan on kymmenen muistutusta vastarintaliikkeen vuosista, jolloin hän erehtyi elämässään väärille urille.
– Kannattaa tarkkaan miettiä, mitä tatuointeja ottaa, Petteri varoitteleekin.
Ennen Petteri kulki pitkähihaisessa jopa kesähelteillä. Nykyään hän ei enää välitä kuvien paljastumisesta. Menneisyys näkyy meissä kaikissa, tavalla tai toisella.
– Kukin pyrkii löytämään merkitystä eri asioista. Kun elämäni tuntui tyhjältä ja ettei siinä ollut järkeä, vastarintaliikkeessä olinkin tärkeä osa porukkaa, hän pohtii.
Tänä päivänä Suomessakin on havahduttu siihen, että varsinkin nuoret miehet muuttuvat konservatiivisemmiksi. He kaipaavat vankempaa arvopohjaa ja etsivät itseään sekä omaa paikkaansa. Petteri näkee, että etsiessään osa innostuu liikaa ja lipsahtaa liian pitkälle johonkin ääripäähän. Hänellekin tavallaan kävi niin.
Kaikki alkoi harmittomasta historian harrastuksesta, kun hän luki kirjallisuutta natsi-Saksan historiasta ja kansallissosialismista. Vaikka toisen maailman sodan julmuuksia ei päässyt pakoon, Petteri löysi kansallissosialismin aatteesta hyviäkin puolia. Niitä Suomen vastarintaliike hänen mielestään korosti eli perhearvoja, luonnon kunnioittamista ja omasta kunnostaan huolehtimista.
Vastarintaliikkeen porukan kanssa viikot kuluivat treenatessa, kerhotiloilla, leireillä ja liimaillessa tarroja valotolppiin. ”Monikulttuurisuus on haitallista lapsillesi ja lastenlapsillesi” -tekstillä varustetut tarrat muistuttivat tupakka-askien terveysvaroituksia. Yhteenkuuluvuus näkyi vaatetusta myöten, vaikkei Petteristä metrohousuissa kävelevää skinheadia koskaan tullutkaan.
Kerran liikkeen jäseniä kokoontui Petterin perheen mökillä, minkä selviäminen hänen vanhemmilleen oli vähällä katkaista välit.
– Vanhempani eivät koskaan hyväksyneet, että olin mukana vastarintaliikkeessä. Kotona välteltiin aihetta. Monet lapsuuden kaveritkaan eivät sitä ymmärtäneet, hän kertoo.
”En ole ikinä ollut väkivallan kannattaja”
Suomen vastarintaliike toimi yhteistyössä Ruotsin, Tanskan ja Norjan vastaavien järjestöjen kanssa, joista koostuu edelleen toiminnassa oleva Pohjoismainen vastarintaliike. Ruotsissa oli Petterin aikoinakin ”päämaja”, jossa hän myös tapasi silloisen liikkeen johtajan. Petteri Järvinen itse toimi myös jonkin aikaa vastarintaliikkeen rekrytointivastaavana Suomessa. Vähitellen kuitenkin väkivallan hyväksyminen ja rasismi alkoivat tuntua luotaantyöntäviltä.
Vuonna 2012 tapahtui kirjastoisku Jyväskylässä. Vastarintaliikkeen jäsenet häiriköivät vasemmiston tapahtumaa ja heittelivät pulloja.
– En ole ikinä ollut väkivallan kannattaja, joten se oli viimeinen niitti. Tein päätöksen, etten olisi enää liikkeessä mukana.
Myöhemmin, vuonna 2018, vastarintaliike määrättiin toimintakieltoon Suomessa. Sen monia jäseniä on tuomittu vakavista väkivallanteoista.
Rippipappi soitti kesken baari-illan
Vastarintaliikkeestä eroamisen jälkeen kului vain muutama vuosi, kun Petteri Järvinen joutui sairaalaan ja odotti lääkäreiltä selitystä tajun lähtemiseen. Tutkimusten jälkeen aivoista paljastui kananmunankokoinen pahanlaatuinen kasvain, joka oli alkanut painaa hermoja ja aiheuttanut epileptisen kohtauksen.
Leikkaus suunniteltiin kuukauden päähän. Ennen sitä Petteri halusi ehdottomasti päästä käymään lapsuuden kotikirkossaan Tampereen Aitolahdessa. Oli saatava tavata oma rippipappi Mauri.
Tämä sama pappi oli yllättäen soittanut hänelle vain muutamaa kuukautta aiemmin. Siihen aikaan kirkon uusille jäsenille soitettiin henkilökohtaisesti. Luterilaisesta kirkosta jo kerran eronnut Petteri oli äskettäin liittynyt takaisin kirkkoon, koska ystävä oli pyytänyt häntä lapsensa kummiksi.
– Kun Maukka soitti, oli lauantai-ilta, istuin baarissa ja mietin, että en jaksaisi olla täällä. Maukka ehdotti, että tulisin käymään joskus kirkossa, vaikka en ollutkaan uskossa.
***
Lue lisää Petterin vaiheista Uuden Tien verkkolehdessä. (ILMAINEN)
