Kun seurakunnan varhaiskasvatukselle järjestämä ohjelma ei ole yhdenvertaisuusvaltuutetun mielestä yleissivistävää, ollaan ison periaatteen äärellä. Se on isompi asia kuin Suvivirsi-keskustelu, Oulun piispa Jukka Keskitalo sanoo.
Radio Dein ja Kotimaa-lehden Piispan kyselytunnilla 7.12.2022 Oulun hiippakunnan piispa Jukka Keskitaloa olivat haastattelemassa Kari Pyrhönen MTV:ltä, Elämä-lehden päätoimittaja Juha Vähäsarja sekä Kotimaan uusi päätoimittaja Freija Özcan. Kyselytunnin tuottaja-toimittajana toimi Radio Deistä Ariel Neulaniemi.
Kari Pyrhönen nosti keskustelussa esiin äskeisten seurakuntavaalien laskeneen äänestysprosentin. Häntä suretti, että ihmisiä niin vähän kiinnostaa kirkon asioista päättäminen. Mitä piispa ajattelee laskeneista prosenteista?
– Olen monissa vaaleissa tehnyt hartiavoimin töitä, että prosentti saataisiin nousemaan. Kyllähän se harmittaa. En yllättynyt laskusta, koska siihen on isoja trendejä. Mutta toivoin, että se pysyisi suurin piirtein positiivisen puolella, Jukka Keskitalo sanoo.
– Voi olla tunteita ”kuplaantumisesta”. Asia ei nouse ihmisten arjen agendalla niin korkealle, että saisi lähdettyä liikkeelle. Voi myös tulkita, että kun suomalaisista on kirkon jäseniä ihmisistä suurin piirtein kaksi kolmasosaa, he eivät koe äänestämistä tapana olla kirkon jäsen. On se demokratian kannalta iso ongelma.
Pohjoisessa rahapula on tosi iso juttu. Se ei kysy, oletko liberaali vai konservatiivi, jos kirkon katto vuotaa.
Kari Pyrhönen ehdotti, että hallinnollisten asioiden ja kiinteistöistä päättämisen sijaan seurakunnissa olisi lautakuntia, joissa päätettäisiin vaikkapa siitä, miten seurakunta voisi paremmin lähestyä ihmisiä ja millaisia tapahtumia olisi.
– Varsinkin pienessä seurakunnassa kirkkoneuvostossa mietitään kyllä toiminnallisia asioita ja toimintaan pääsee vaikuttamaan. Kirkkovaltuustossa päätetään enemmän kirkon katon korjauksesta ja muusta, piispa toteaa.
Juha Vähäsarja on nähnyt, että elämä kirkossa on polarisoitumassa. ”Hirviporukkakirkolliset”, jotka kuuluvat periaatteesta kirkkoon ja eivät sieltä lähde, vähentyy ja toisaalta kirkosta erotaan paljon. Kun tästä aiheutuu kitkaa, heijastuuko se piispan työhön ykseyden vaalimisessa?
Jukka Keskitalo on huomannut polarisoitumisesta merkkejä pitkään, mutta se on näkynyt enemmän valtakunnallisessa katsannossa ja mediassa kuin paikallisseurakunnassa, missä ollaan enemmän kädet savessa.
– Pohjoisessa rahapula on tosi iso juttu. Se ei kysy, oletko liberaali vai konservatiivi, jos kirkon katto vuotaa. Mutta kirkolliskokouksessa polarisoituminen näkyy hyvin paljon. Asia haastaa piispan työtä, sillä kirkon ykseyden vaaliminen on mainittu ensimmäisenä tehtävänä, Keskitalo tunnustaa.
Yleissivistävää vai uskonnonharjoitusta?
Kotimaan Freija Özcan kysyi ajankohtaisesti joulujuhlista: mitä niissä voi tehdä ja kuka voi niitä järjestää? Miten keskustelu katsomuskasvatuksen asemasta päiväkodeissa ja kouluissa näkyy Oulun hiippakunnan alueella?
– Kyllä se näkyy. Kun teen piispantarkastuksia, mukana on aina kunnan ja sivistystoimen johtoa, ja silloin usein keskustellaan näistä. Siellä on kirkon kannalta aika positiivinen henki eli ei ole mitään porttikieltoja tullut seurakunnalle. Mutta ollaan kuitenkin noudatettu niitä ohjeita, joita opetushallitus on antanut, Piispa kertoo.
Nyt yhdenvertaisuusvaltuutettu sanoi, että tässä (joulupolussa) ei ollut mitään yleissivistävää vaan se oli uskonnonharjoitusta. Moni ei ehkä havainnut, kuinka isosta periaatteesta tässä nyt keskustellaan. Se on isompi asia kuin Suvivirsi-keskustelu
Keskustelu ryöpsähti voimakkaasti esiin syksyllä, kun eräs perhe kanteli siitä, ettei heidän lapselleen järjestetty korvaavaa toimintaa seurakunnan pääsiäispolun ajaksi.
Tapaus sattui Oulun alueella ja on piispa Keskitalolle tuttu. Hän pitää sen seurauksia huolestuttavana. Hän kertoo, että joulupolkua, jossa lapset näyttelevät raamatunkertomusta, on ennen opetushallituksen mukaan pidetty yleissivistävänä katsomuskasvatuksena. On katsottu, että se ei ole uskonnonharjoitusta.
– Nyt yhdenvertaisuusvaltuutettu sanoi, että tässä ei ollut mitään yleissivistävää vaan se oli uskonnonharjoitusta. Moni ei ehkä havainnut, kuinka isosta periaatteesta tässä nyt keskustellaan. Se on isompi asia kuin Suvivirsi-keskustelu, piispa vertaa.
Özcan kysyi, pitäisikö perheiden ottaa enemmän vastuuta kristillisestä kasvatuksesta, kun kristillinen usko ei enää siirry perheissä eteenpäin? Miten perheet voisivat myönteisesti ja mielekkäästi siirtää kristillistä uskoa jälkikasvulle ja miten kirkko voisi siinä tukea?
– Iltarukousta ei enää tulla opettaneeksi kodeissa. Vanhemmille se voisi olla ihan positiivinen asia, mutta he kokevat olevansa kädettömiä. Ei ole rohkeutta, taitoa tai sanoja, joita välittää lapselle. Siinä matalan kynnyksen asiat voivat olla isona apuna. Meidän täytyy seurakunnissa satsata vanhempien tukemiseen, että he rohkaistuisivat pieniä askeleita ottamaan. Iltarukous voisi olla tällainen asia – mallinnetaan sitä, Keskitalo ehdottaa.
Saamenkielen asemaa vakiinnutetaan kirkossa
Yksi syksyn puheenaiheista ja hallitusta repineistä kiistoista on ollut laki saamelaiskäräjistä. Freija Özcan kysyi pohjoisen piispan kantaa lakiin.
– En ole halunnut painottua poliittiseen puoleen, vaan olen halunnut työskennellä saamelaisen kirkollisen työn edellytyksien eteen, jotta meillä olisi kielitaitoisia pappeja ja nuorisotyön ohjaajia. Otin aika tiiviisti kantaa lakiesityksen ympärillä käytyyn keskusteluun ja siinä olevaan vihapuheeseen yhdessä arkkipiispa Tapio Luoman kanssa. Mutta tämä on pohjoisessa avoin haava, piispa tunnustaa.
– Tässä laissahan ei määriteltäisi sitä, kuka on saamelainen, vaan kuka on äänioikeutettu saamelaiskäräjien vaaleissa. Mielestäni jos jonkun identiteetti on saamelainen ja on suvussa saamelaisia juuria, mikä minä olen sanomaan, että sinä et ole saamelainen. Ihmisen omaa identiteettiä on hyvä kunnioittaa, Keskitalo sanoo.
Edelleenkään saamelaiset eivät saa kirkollisia peruspalveluita omalla äidinkielellään useimmissa tapauksissa Suomessa.
Hän kertoo, että kirkossa ja sen rakenteissa pyritään vakiinnuttamaan saamenkielen ja kulttuurin asemaa. Eikä se tapahdu pelkästään pohjoisessa, sillä esimerkiksi Helsinki on suurin saamelaiskylä Suomessa.
– Jokaisessa hiippakunnassa pitäisi olla jonkinlainen työryhmä, joka miettisi sen alueella saamelaisasioita. Esimerkiksi Helsingin hiippakunta ottaisi vastuulleen, että alueella olisi joku saamenkielen taitoinen pappi ja diakoni. Edelleenkään saamelaiset eivät saa kirkollisia peruspalveluita omalla äidinkielellään useimmissa tapauksissa Suomessa.
Herätysliikkeissä positiivisia tuloksia
Elämä-lehden päätoimittaja Juha Vähäsarja kysyi Oulun piispalta herätysliikkeistä, joilla on hiippakunnassa suuri vaikutus. Miten yhteyttä vaalitaan ja ovatko piispan ja herätysliikkeiden suhteet hyvät?
– Keskusteluyhteys on kaikkiin herätysliikkeisiin, ja tapaan johtoa sekä paikallisia edustajia säännöllisesti. Pystymme ottamaan myös vaikeita kysymyksiä esiin. Kun tapaan vuosittain esimerkiksi vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen johtoa, kumma kyllä, he pystyvät ottamaan minulta aika kriittisiä kysymyksiä vastaan. Olen kysynyt seurakuntaopista ja Jumalan valtakunnan määrittelemisestä ja ollaan puhuttu hoitokokousten perinteestä, piispa vastaa.
Hänen mukaansa vanhoillislestadiolaisille näyttää olevan tärkeätä, että he ottavat kriittisiä kysymyksiä ja kritiikkiäkin vastaan, kun se tulee solidaarisesti ja heidän historiaansa ymmärtäen. Keskitalo on omien sanojensa mukaan näkevinään kehityksessä pieniä positiivisia tuloksia.
– Keski-Pohjanmaan alueella on evankelisuutta. Ja siellä muutamassa seurakunnassa Kokkolan ympäristössä naispappeus- ja virkakysymys elävät edelleen, Keskitalo toteaa.
Piispa haluaa käydä kärsivällistä dialogia.
– Kun taakse päin katsoo, herätysliikkeet ovat myös muuttuneet. Ne ovat reagoineet aikaan.
Piispan kyselytunnin voit kuunnella kokonaan Dei Plussasta.
