Kirjoittanut
Teemu Laajasalo, 44, aloitti Helsingin hiippakunnan piispana marraskuun alussa. Hänen mielestään kirkon ja lähetystyön tärkein tehtävä on kertoa Jeesuksesta.
Siitä, että on hyvä Jumala, joka tulee ihmisen luo ja haluaa kantaa arjen huolet, surut, sairaudet, synnit ja antaa anteeksi, vapauttaa kuolemasta ja viimeisenä päivänä vielä taluttaa taivaaseen.
Teemu Laajasalon mukaan meillä on missionaarinen uskonto, jonka yksiselitteinen lähtökohta on kertoa evankeliumi, jotta koko maailma voisi kääntyä ja pelastua. Jeesuksen halu ei ole vain joidenkin, vaan kaikkien pelastaminen.
Kun lähetystyön sanotaan olevan kirkon tärkein tehtävä, Laajasalo pohtii, näkyykö se seurakunnan työntekijöiden ajankäytössä, voimavaroissa tai asenteissa. Hän ensin kysyy ja kommentoi sitten tilannetta ulkomailla:
− Onko lähetys- ja evankeliointinäyn puute syynä siihen, että seurakunnat kuihtuvat? Kasvavissa seurakunnissa maailmalla on hyvä opetus ja hyvä musiikki, ja ne ovat tappiin asti kiinnostuneita uusista ihmisistä. Ne madaltavat kynnystä, saavat ihmiset kokemaan olonsa mukavaksi ja helpoksi. Ne tarvitsevat ihmisiä, antavat vastuuta ja omistajuuden kokemuksen.
Medialähetyksen laajuus on ainutlaatuinen
− Myös meillä on mahdollisuuksia hyvään opetukseen ja hyvään musiikkiin. Meillä on paremmin hoidetut tilat kuin millään maailman kirkoista. Mutta lähetys- ja evankeliointinäyn puute on johtanut siihen, ettemme ole kiinnostuneita ihmisistä, emmekä halua kasvaa. Paikallinen evankeliointi ja maailmanlaaja lähetys ovat saman kolikon kaksi puolta ja tukevat toinen toistaan, piispa sanoo.
Laajasalon mielestä medialähetystyö on aivan olennainen osa tätä. Ensinnäkin medialähetyksen laajuus on ainutlaatuinen. Toiseksi, se tavoittaa vaikeissa paikoissa yksinäiset ja eri tavoin piilossa olevat ihmiset.
− Raamatun lähetystekstit puhuvat liikkeellä olemisesta. Meneminen voi olla fyysistä tai välineellistä, niin kuin Sansa tekee erinomaisesti uusin välinein. Se voi koskea myös kieltä, tapoja ja paikkoja.
− Olemmeko tehneet sellaisia mullistuksia kuin Martti Luther, kun kaikki käännettiin latinasta kansankielelle. Puhummeko Jeesuksesta niin, että ihminen voi kokea samanlaisen ahaa-elämyksen.
Voisinkohan joskus palvella kirkossa?
Kesällä 1993 Teemu Laajasalo pyöräili Itä-Helsingissä ja ajatteli, että tarkoittaisikohan hyväksymiskirje Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan sitä, että hän voisi joskus palvella kirkossa. Hän oli jo lapsena Vartiokylän seurakunnan pyhäkoululaisena ja Kansan Raamattuseuran rippikoululaisena miettinyt kirkon työtä.
Myös teatterista ja filosofiasta kiinnostuneen nuoren päätökseen opiskella teologiaa vaikutti yläasteen erinomainen uskonnonopetus. Entinen merimiespappi ja pitkän linjan opettaja, reservin majuri Risto Hemminki teki sen kiinnostavasti ja karismaattisesti. Syntyi käsitys hyvän uskonnonopetuksen voimasta.
Lapsenusko ei sittemmin tullut teologisessa tiedekunnassa millään tavalla haastetuksi, vaan opetus antoi ajatuksia ja käsitteitä. Laajasalon yli 20 vuoden uraan on sisältynyt työ Agricola-liikkeen vetäjänä, Kallion seurakunnan kirkkoherrana ja Helsingin seurakuntayhtymän johtajana. Tuona aikana pappisidentiteetti on muuttunut.
Oikeus uskonnon opettamiseen
− Nuorena meni muutama vuosi ennen kuin alkoi kirkastua, että papin tehtävä on kertoa Jeesuksesta eikä itsestään. Alkuvaiheen saarnoissani oli paljon pyrkimystä ja oivaltamisen ja vaikuttamisen ajatusta, mutta kyllä ne samalla olivat tyhjiä, Laajasalo muistelee.
− Myös maailma ja kirkko ovat muuttuneet. Yhä oleellisempaa on kysyä, millä tavalla saisimme kanavan ilosanomalle auki. Seurakuntapapin näkökulmasta ajattelen esimerkiksi koulu- ja päiväkotiyhteistyössä tapahtunutta dramaattista muutosta, jonka heijastevaikutuksia pidemmän päälle on syytä tarkkailla.
− Myönteisen uskonnonvapauden hengessä oman uskonnon opetuksella on kotipaikkaoikeus. Rehtorit ja opettajat kyllä ymmärtävät tilanteen kasvatuksellisesti, historiallisesti, moraalisesti ja psykologisesti.
Toiseksi Laajasalon mielestä pitäisi – kuten kirkkojärjestys käskee – rohkaista kirkkoherroja kehottamaan vanhempia kastamaan lapsensa. Myös vanhemmat tarvitsevat rohkaisua ja parhaat välineet. Kirkkoon kuuluminen oikeuttaa vaikka vajavaisestikin puhumaan lapselle uskonasioista odottelematta, että tämä 18-vuotiaana saa itse valita. Sehän olisi sama kuin sanottaisiin, että ei puhuta sinulle mitään, mutta valitse kielesi sitten kun olet täysi-ikäinen.
Lapsetkin kasvattavat, myöntää kolmen lapsen isä. Laajasalo näkee työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen haasteellisena, mutta hän korostaa, että johtajan on myös osattava johtaa itseään ja kalenteriaan. Hän onkin luopunut muista luottamustoimista paitsi Helsingin piispan virkaan alusta alkaen kuuluneesta Diakonissalaitoksen valtuuskunnan puheenjohtajuudesta.
Piispanristi painaa fyysisesti ja teologisesti
Helsingin hiippakunnan seitsemäs piispa kuvaa tehtäväänsä ”ihanaksi viraksi”, josta kokee nöyrää kiitollisuutta, ja johon suhtautuu hyvin vakavasti. Vuodet eri tehtävissä saman työnantajan palveluksessa kertovat siitä, että hän haluaa olla kuuliainen kirkon poika.
− Piispanristi painaa fyysisesti ja teologisesti. Se painaa siinäkin mielessä, että sama risti on roikkunut jokaisen Helsingin piispan kaulassa. Se on koskettava ja samalla voimakkaasti velvoittava risti, johon sisältyy myös ajatus, että tulee aika, jolloin joku muu kantaa sitä kaulassaan.
Laajasalo sanoo, että hänen on parhaan osaamisensa ja vajavaisten kykyjensä mukaisesti hoidettava piispan virkaa eli edistettävä kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa ja vaalittava kirkon ykseyttä.
− Jeesuksen kirkolleen antama ohje ei ole strateginen konsultin ohje, että ”olkaa yhdessä niin segmentit on helpompi saavuttaa”, vaan jäähyväisrukous ”jotta te olisitte yhtä”.
− Koko kirkon historia on ollut nahistelua, riitaa ja erilaisia painotuksia, mutta toisaalta myös halua pysyä yhdessä. Toisien nimiensä mukaan Jeesus paitsi vapauttaa, myös sovittaa. Vaikka se on Jumalan ja ihmisen välistä sovittamista, kyllä Kristuksen seuraaminen on myös sovinnon hengen etsimistä. Sen takia olen tässä suhteessa hyvin toiveikas.
Haastattelu on julkaistu helmikuun Lähde-lehdessä 1/2018.
