Kirjoittanut
Sanansaattaja-lehti kysyi viideltä Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispalta eutanasiasta. Kaikki heistä suhtautuvat ”kuolinpiikkiin” ehdottoman kielteisesti. Sen sijaan saattohoidon kehittämiseen tulisi piispojen mielestä panostaa.
Teksti: Petri Vähäsarja/Sanansaattaja
Kysymykset piispoille:
1. Miten te suhtaudutte eutanasiaan teologisesti?
2. Onko tilanteita, joissa voisitte hyväksyä eutanasian?
3. Miten kirkko reagoi, jos eutanasia laillistetaan Suomessa? Miten te henkilökohtaisesti reagoisitte asiaan piispana?
Samuel Salmi, Oulun piispa:
”En hyväksy missään muodossa”
1. Elämä on Jumalan lahja. Hänellä on yksin oikeus ottaa se pois. Eutanasian ”teologia” kuuluu kategoriaan ”Onko Jumala todella sanonut?” Eli se on puuttumista Jumalan maailman perustekijöihin epäilemällä Luojan kaikkivaltiutta ja viisautta. Ihminen saattaa epäillessään Jumalan töitä ottaa haltuunsa sellaista, jota ei lopulta hallitse. Viimekädessä on kysymys elämän mielekkyydestä.
2. En hyväksy missään muodossa. Lääketieteellinen apu on siinä määrin kehittynyttä, että näen sen olevan mukana silloinkin, kun tilanteet ovat kestämättömän tuntuiset.
3. Vaikea sanoa, miten kirkko ottaisi kantaa asiaan esimerkiksi kirkolliskokoustasolla. Itse asettuisin puolustamaan elämää sen viime hetkiin asti.
Matti Repo, Tampereen piispa:
”Eutanasia vääristäisi lääkärin roolin”
1. Eutanasia nostaa syvempiä kysymyksiä kuin vain tuskien lopettamisen. Sen alla on piilossa kysymyksiä ihmisarvon loukkaamattomuudesta, elämän tarkoituksesta, lähimmäisen elämän suojelemisesta jne. Kaiken takana on uskon kysymyksiä elämästä Jumalan lahjana sekä ihmisen vastuusta Jumalan luomistyöstä.
Eutanasiaa ei voida pitää hoitokeinona, jolla kärsimystä vähennetään. Se johtaa elämän arvon suhteellistamiseen, vääristää lääkärin roolia elämän varjelijasta kuoleman asiamieheksi sekä voi saattaa potilaan kokemaan velvollisuudekseen väistyä pois vaivaamasta.
2. En tunne riittävästi kuolevien ihmisten kivunlievitykseen tai sedaatioon liittyviä mahdollisia rajoituksia voidakseni tyhjentävästi kuvitella vaikeimpia mahdollisia tilanteita. En tiedä, millaisia tunteita itsessäni liikkuisi, jos joutuisin neuvottomana seuraamaan jonkun läheisen kärsimyksiä vailla mahdollisuuksia häntä auttaa. Toivon, etten joutuisi tilanteeseen, jossa pitäisin surmaamista laupeutena.
3. Kirkko tukee hyvän saattohoidon kehittämistä. Eutanasian laillistaminen vaikuttaa oikopolulta kärsimyksen ratkaisemiseksi, mutta muuttaessaan asennoitumista itse elämään se tuo mukanaan uusia, vaikeampia ongelmia.
Simo Peura, Lapuan piispa:
”Elämää keinotekoisesti ylläpitäviä hoitoja ei pidä jatkaa”
1. Jokaisella ihmisellä on luovuttamaton ihmisarvo. Se on lahja Jumalalta ja sitä tulee kunnioittaa. Minusta on hyvin vaikea löytää teologisia perusteluja eutanasialle.
Ymmärrän ihmisten huolen, joka koskee elämän loppuvaiheita. Kukapa meistä ei haluaisi välttyä kivulta ja lähteä tästä elämästä rauhallisesti. Eutanasia ei ole kuitenkaan ratkaisu pelkoihimme. Saattohoidon ja kipujen poistamisen suhteen on edelleen paljon tehtävissä. Elämää keinotekoisesti ylläpitäviä hoitoja ei pidä jatkaa.
2. En lähde spekuloimaan. Kiinnitän huomiota siihen, kuinka Belgiassa ja Hollannissa on käynyt. Alkuvaiheen jälkeen eutanasian reunaehtoja on helpotettu. Nyt perusteena voi olla elämän merkityksettömäksi kokeminen ja pelko siitä, että on taakaksi läheisilleen. Jos eutanasia avataan, porttia ei pystytä enää sulkemaan. Joudutaan kaltevalle pinnalle. Suomessa tehdyssä aloitteessa ehtona on muun muassa kivun sietämättömyys. Sen mittaaminen on kuitenkin vaikeaa, koska kokemus kärsimyksestä ja kivusta on hyvin henkilökohtainen.
3. Kirkon kanta on ollut kriittinen eutanasiaa kohtaan, ja uskon sen sellaisena säilyvän. On tärkeää, että luterilainen kirkko ja kirkot yhdessä ilmaisevat torjuvan kantansa eutanasiaan, kun asiasta ryhdytään keskustelemaan eduskunnassa. Muutama vuosi sitten Yhteisvastuukeräyksellä koottiin varoja saattohoidon kehittämiseen. Nytkin voisimme tehdä jotain vastaavaa. Viestimme on: eutanasialle on vaihtoehto.
Seppo Häkkinen, Mikkelin piispa:
”Kirkko joutuu kulkemaan vastavirtaan”
1. Kristillinen usko korostaa elämää lahjana. Katekismuksen mukaan ”Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan lahja ja sellaisena arvokas. Elämä on pyhä syntymästä kuolemaan. Rajan vetäminen arvokkaan ja arvottoman elämän välille on mahdotonta.
”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni”, sanoi Jeesus ristillä vähän ennen kuolemaansa (Luuk. 23:46). Näissä sanoissa kuuluu luottamus siihen, että Jumalan käsiin on turvallista kuolla.
Elämän pyhyyteen ja ainutkertaisuuteen kuuluu sen kunnioittaminen, että jokainen ihminen tulee väistämättä elämänsä loppuun. Siksi kuolemiselle on annettava tilaa ja aikaa.
Monille ihmisarvoiseen elämään liittyy halu hallita myös kuolemaa. Aktiivisesta kuolinavusta odotetaan pelastajaa pahalta kuolemalta. Kuitenkaan elämää ja kuolemaa ei voi hallita. Päiviemme määrä on Jumalan hallussa. Sairaan surmaaminen olisi ihmisyyden haaksirikko.
2. Ihmiset on kutsuttu armahtamaan toisiaan ja lieventämään lähimmäistensä kärsimyksiä. Kuolevan todelliseen auttamiseen kuuluu, ettei sairaan tarvitse kivuissaan, ahdistuksessaan ja hädässään tuntea jäävänsä yksin. Juuri siksi on tärkeää löytää keinoja ja resursseja kehittää saattohoitoa koko terveydenhuollossa. Palliatiivinen sedaatio eli potilaan vaivuttaminen uneen saattohoidon viimeisessä vaiheessa, voisi poistaa eutanasian tarpeen.
Lääkäreille eutanasian toteuttamisvastuu olisi kohtuuton tehtävä ja vastoin heidän etiikkaansa. Aktiivisen kuolinavun laillistamisen kautta syntyisi ajan myötä kohtalokas seurannaisvaikutus: jos jokin on oikeudellisesti mahdollista, se on myös moraalisesti sallittua. Vaarana on, että eutanasian hyväksyminen laajentaisi sallitun rajoja yhä pidemmälle.
Eutanasian laillistaminen muuttaisi yhteiskuntaa ja suhtautumista elämään ja kuolemaan radikaalilla, ongelmallisella tavalla. Kuolevat eivät tarvitse armokuolemaa, vaan kärsivällistä, armeliasta ja luotettavaa saattamista.
3. Kirkon tulee osallistua aktiivisesti eutanasiasta käytävään keskusteluun, jotta voitaisiin yhtäältä kehittää hyvää saattohoitoa ja sen saatavuutta kaikkialla maassa sekä toisaalta puolustaa elämää ja nostaa esille eutanasian ongelmat.
Kirkko joutuu monessa asiassa kulkemaan vastavirtaan yleisen mielipiteen ja yhteiskunnallisen kehityksen keskellä. Avioliittolain muutos on tästä tuore esimerkki.
Tapio Luoma, Espoon piispa:
”Raadollinenkin elämä on lahja”
1. Eutanasia tarkoituksellisena elämän lopettamisena ei minusta ole teologisesti perusteltavissa, koska kristillisen ihmiskäsityksen mukaan elämä on aina – kaikessa raadollisuudessankin – Jumalan suuri lahja. Emme ole voineet ratkaista, milloin ja mihin ja millaisiin oloihin olemme syntyneet. Elämän kunnioituksen Jumalan lahjana tulee koskea myös elämän loppuvaihetta. Tässä yhteydessä puhutaan paljon ”arvokkaasta” kuolemasta ja annetaan ymmärtää, että kivun ja kärsimyksen leimaama kuolema on vähemmän arvokasta. Tällainen kuolemien arvottaminen tuntuu minusta vieraalta.
2. En saa mieleeni tilanteita, joissa voisin hyväksyä eutanasian.
3. Kirkko on jo pitkään eri puheenvuoroissa osallistunut keskusteluun eutanasiasta ja tekee niin nytkin, kun kansalaisaloite on tehnyt teemasta erityisen ajankohtaisen. Jos eutanasia maassamme laillistettaisiin, kirkko puhuisi – ja minä puhuisin – edelleen sen puolesta, että eutanasialle tulee löytää toinen vaihtoehto, joina asiantuntijat pitävät ennen kaikkea tasokasta saattohoitoa ja ns. palliatiivista hoitoa.
Teksti on julkaistu Sanansaattaja-lehdessä.
