Ilma on kuin masentunut morsian. Puut seisovat alasti rivissä, ranta niiden takana on likaisenharmaa. Taivaalta sataa nenäliinan kokoisia räntäriekaleita.

Tähän aikaan vuodesta moniin meistä iskee suunnaton väsymys, ja tekee mieli vain maata peiton alla kuin haavoittunut eläin luolassaan. Koko talvi tuntuu olevan pelkkää kylmää, sohjoista, toivotonta pimeiden päivien jonoa.

Miten itseään voisi kehittää kaamoksenkestäväksi? Jotkut tuntuvat olevan kuin luonnostaan suomalaisia sisupakkauksia, jotka menevät kestohymy kasvoillaan läpi harmaan kiven, tai ainakin talvikuukausien. Kuinka he tekevät sen?

Vaali toivoa. Pako etelän aurinkoon kaamoksen keskeltä on monien ratkaisu. Astelu valkoisella hiekkarannalla tuntuu siltä kuin kävelisi kuumalla paistinpannulla, mutta kaikilla meillä ei ole mahdollisuutta siihen. Silti pakkasen ja pimeänkin keskellä mielialaa ja tulevaisuudenuskoa kannattaa viedä myönteiseen suuntaan tietoisesti, sillä ihmisen toimintakyvyn säilymisen perusta on toiveikkuus. Myös Raamatussa kehotetaan ajattelemaan sitä, mikä on hyvää (Fil. 4:8).

Pessimistit masentuvat tutkitusti useammin, kun taas optimistit tietävät, että synkkyys saa vierailla ajoittain, mutta hulppeaa kahvipöytää sille ei tarvitse jatkuvasti kattaa. Räntäsateessakin voi ainakin yrittää ajatella myönteisesti, että eri vuodenajat ovat meille valtava rikkaus. Ihan kohta aurinko taas paistaa ja orvokit riehuvat amppelissa.

Pysy liikkeessä. Kun jokin ahdistaa, pysy sopivasti liikkeessä, toimi ja vaikuta. Tietysti asioiden äärelle tulee uskaltaa myös pysähtyä, kohdata ongelmat ja käsitellä ne. Mutta jos halvaantuu elämälle täysin ja jauhaa sementinraskasta melankoliaa, siitä seuraa harvoin hyvää. Saman havainnon voi tehdä eläinmaailmasta: talvesta selviävät ne, jotka pysyvät toiminnassa eivätkä passivoidu.

Toimintakykynsä säilyttävät ihmiset eivät pidä itseään kamalan kohtalon uhreina ja vaivu apatiaan. He kohtaavat asiat ja pyrkivät vaikuttamaan niihin sen sijaan, että olisivat avuttomia ja toivottomia.

Pidä suunta. Pitkäjänteinen ja sitoutuva ihminen pyrkii pitämään vastoinkäymistenkin keskellä kiinni elämänsä suunnasta. Henkinen selviytyvyys ja jopa pitkäikäisyys voivat osittain selittyä sillä, että ihminen on sisäistänyt vahvat arvot. Sitoutuneisuus siihen, että pidetään huolta läheisistä ihmissuhteista, tehdään parhaamme mukaan töitä ja laitetaan kaiken keskellä täysi toivomme Jumalaan, voi olla avain siihen, että henkinen toivo säilyy.

Kristittyinä turvamme on siinä, että olemme elämän kaamoksenkin keskellä Jumalan käsissä, hänen huolenpidossaan ja johdatuksessaan. Hänellä on suunta hallussa silloinkin, kun itse olemme kadottaneet tien.

Valitse viisaasti. Elämme aikaa, jolloin klikkiotsikot, valeuutiset ja maailman murheet vyöryvät ruuduilta. Klikeistä kilpailevat mediat tietävät, että uutisten on nykypäivänä ennen kaikkea vedottava tunteisiin: herätettävä pelkoa, shokkia, raivoa, tuohtumusta. Onneksi jokainen voi valita, kuinka herkällä korvalla seuraa esimerkiksi ikäviä uutisia. Siitäkin on nimittäin hyötyä, että ei ime kaikkea itseensä.

Jotkut ihmiset pystyvät paremmin sulkemaan asioita pois, kun taas toiset ahdistuvat herkemmin. Tasapainoisen mielen kannalta totaalisten ääripäiden sijaan useissa asioissa toimii yleensä paremmin harkittu balanssi. Jo antiikin filosofit puhuivat kultaisesta keskitiestä, eli samat asiat on kyllä tiedetty jo vuosituhansien ajan.

Vedä yhtä köyttä. Haasteista, kaamosaika mukaan lukien, selviytyy edes hiukan vähemmällä ahdistuksella, jos saa kokea, että ympäröivä yhteisö tai yhteiskunta vetää ”yhtä köyttä”. Jos ympäriltä välittyvät turvallisuus, huolenpito ja empatia, se lisää myös ihmisten keskinäistä auttamishalua.

Tartu pieniin hetkiin. Kaamoksen masentama mieli haparoi pimeässä löytämättä ovea ulos. Silti silloinkin, kun ei voi saada ovea sepposen selälleen, kannattaa tarttua hetkiin, joissa ovi raottuu edes hiukan. Voi pysähtyä, kun joku hymyilee. Juoda ystävän kanssa sympatiateetä. Huokaista onnesta, kun unenlämmin kissa kääriytyy vapaapäivän aamuna kerälle sängyn jalkopäähän. Ehkä juuri sellaisten mitättömän pieniltä tuntuvien asioiden kautta arjesta tulee juhlaa ja elämästä kuin alituiset pidot (vrt. Sananlaskut 15:15).

Kun elämäniloa lähestyy eri kulmista, yhä uudelleen ja tarpeeksi monta kertaa, saattaakin käydä niin, että maisema alkaa lopulta vapautua ja musta aukko pienentyä.

Yhtäkkiä kuulee jälleen talitiaisen maaliskuisen metelöinnin pihapihlajassa ja peilistä pölykerroksen alta alkaa hahmottua, kuinka koko talven kalpeina pysyneisiin poskiin palaa haalea elinvoiman puna. Me selvisimme.