Pohdintoja kirjasta ”Antisemitismin kirous – Kolme kriittistä esseetä”

Tartuin kirjaan ”Antisemitismin kirous – Kolme kriittistä esseetä” (Gaudeamus 2023) ja hämmästyin. Miten ajankohtaisia ovat Jean-Paul Sartren, George Orwellin ja István Bíbón toisen maailmansodan aikana ja pian sen jälkeen kirjaamat huomiot ja analyysit. Vaikka kirjoittajat tarkastelevat yhteiskuntiensa tilannetta 1940-luvulla, pian sen jälkeen, kun kuusi miljoonaa juutalaista surmattiin holokaustissa, heidän esiin nostamat huomionsa Ranskan, Englannin ja Unkarin kansalaisten tunnoista leikkaavat paikoitellen hätkähdyttävän suoran yhteysikkunan tämänhetkiseen ilmapiiriin maailmalla. Tekstit saivat ajatukseni risteämään 1940-luvun historian ja tämän päivän akuuttien tapahtumien välillä.

Antologian tekstit on käännetty ja toimitettu julkaistavaksi alkuvuodesta 2023; siis vajaa vuosi ennen terroristijärjestö Hamasin hyökkäystä Israeliin 7.10.2023 ja sitä seurannutta, käynnissä parhaillaan olevaa Gazan sotaa.

Antisemitismin luonteesta

Antisemitismi määritellään juutalaisiin kohdistuvana vihamielisyytenä, ennakkoluuloina, syrjintänä, vihapuheena ja väkivaltana. Se on eriarvoistavaa kohtelua ja häirintää, joka voi ilmetä juutalaisten omaisuuden vahingoittamisena, julkisina solvauksina esimerkiksi internetissä tai muistomerkkien häpäisynä. Se on lisäksi yksi rasismin ja nationalismin muoto. Antisemiitti on juutalaisvastainen henkilö, joka kannattaa tai harjoittaa juutalaisvastaista toimintaa yksilönä tai ryhmässä.

Holokaustin jälkeen nousi Euroopassa hämmästyttävän pian pintaan ns. ”uusi antisemitismi”.  Eri maissa ilmeni vaikenemisen lisäksi syyllisyyden ja vastuun kieltämistä, epäluuloa ja entisiä antisemitistisiä asenteita. Myöhemmin uusi antisemitismi on saanut vanhasta poikkeavia ilmauksia ja toimintamuotoja lähtien uusnatsismista ja islamistisesta antisemitismistä aina väkivaltaisia tekoja suunnitteleviin ja tekeviin monenkirjaviin ääriliikkeisiin. Kansainvälisesti uusi antisemitismi viittaa erityisesti vuosituhannen vaihteessa kehittyneeseen globaaliin muotoon. Se liittyy Israelin valtion Palestiinan alueella harjoittaman politiikan vastustamiseen ja Israel-kritiikin antisemitistisiin muotoihin, erityisesti Israelin valtion samastamiseen ”kollektiiviseen juutalaiseen”. Internet ja sosiaalinen media ovat olleet tehokkaita antisemitismin kasvualustoja ja juutalaisvastaisten salaliittoteorioiden välittäjiä.

Toissijainen antisemitismi ei vaadi suoraa sosiaalista kosketusta juutalaisiin vaan se pohjautuu ennakkoluuloihin.

”Uuden antisemitismin” lisäksi on holokaustin jälkeisen antisemitismin luonnetta pyritty hahmottamaan myös käsitteellä ”sekundaarinen antisemitismi”. Siinä on pyrkimyksenä säilyttää vanhoja juutalaisvihamielisiä asenteita ja väittää juutalaisia syyllisiksi omaan kohtaloonsa. Toissijainen antisemitismi ei vaadi suoraa sosiaalista kosketusta juutalaisiin vaan se pohjautuu ennakkoluuloihin. Nykyään sitä esiintyy erityisesti Itä-Euroopassa.

Meidän ajassamme esimerkiksi Ranskassa antisemitismi on ollut nousussa jo ennen viime lokakuun Hamasin hyökkäystä ja Israelin vastatoimia: vuonna 2018 raportoitiin, että juutalaisväestö, joka on Ranskan kokonaisväestöstä prosentin, on kohdannut 40 % kaikista rotu- tai uskonnolliseen motiiviin viittaavista hyökkäyksistä. Tilanne kehittyi sellaiseksi, että maan hallitus ja presidentti Emmanuel Macron puuttuivat asiaan. Macron mm. sanoi antisionismin olevan eräs antisemitismin muoto.

YLE uutisoi 1.11.2023, että Gazan sodan ensimmäisen kolmen viikon aikana antisemitistinen toiminta Ranskassa oli lisääntynyt räjähdysmäisesti ja kuuden viikon aikana sodan alusta tehtiin yli 1500 antisemitististä hyökkäystä (Seurakuntalainen 10.1.2024).

Olemme nähneet viime aikoina ympäri maailman laajat ihmismassat osoittamassa mieltään kaduilla vaatimassa lievemmästä päästä Gazan sodan lopettamista aina Israelin tuhoamiseen ja jopa ”juutalaisten kaasuttamiseen” asti.

Sartren pohdintoja juutalaiskysymyksestä

Sartre piirtää esseessään muotokuvaa antisemiitistä: ”Jos joku panee kaikki tai osan omista tai maansa onnettomuuksista yhteisönsä juutalaisten syyksi, jos hän ehdottaa tämän asiantilan parantamiseksi juutalaisten tiettyjen oikeuksien poistamista pitämällä heidät tiettyjen taloudellisten ja sosiaalisten toimintojen ulkopuolella, karkottamalla heidät maasta, hävittämällä heidät kaikki, sanomme hänellä olevan juutalaisvastaisia mielipiteitä – – Mutta kieltäydyn luonnehtimasta mielipiteeksi sellaista oppia, joka suuntautuu suoraan erityisiä henkilöitä vastaan ja pyrkii polkemaan heidän oikeuksiaan tai hävittämään heidät. – – Antisemitismi ei kuulu niiden aatteiden kategoriaan, joita oikeus vapaaseen ilmaisuun suojelee.” Sartren mukaan antisemitismi on antisemiitille muuta kuin aate. Se on irrationaalinen tunne tai intohimo, johon ei tarvitse liittyä provokaatiota. Sen perustelut ovat usein absurdeja.

Sartre käsittelee myös juutalaisten pyrkimystä assimilaatioon, sulautumiseen Ranskan yhteiskuntaan. Huolimatta yrityksestään sulautua, juutalainen on hänen mukaansa juutalaisen tilanteessa, erottuneena. Juutalainen tunkeilija ranskalaisessa yhteiskunnassa on pakotettu jäämään eristyksiin, häntä siedetään eikä häneen luoteta, mikä ajaa hänet joka tilanteessa ”todistamaan itsensä” ranskalaiseksi. Jos hän ei joka tilanteessa tee enemmän kuin kaikki muut, hän on syyllinen. Sartre kysyy: ”Kuinka moni ranskalainen olisi juutalaisen veroinen omassa maassaan, jos häneltä vaadittaisiin samoja ominaisuuksia, joita vaadimme juutalaiselta, jotta hän assimiloituisi ’tosiranskalaiseksi’”.

Sartren kysymystä mukaillen voidaan ajankohtaisessa ympäristössä, Gazan sodassa, esittää sama myös tänään – vain eri sanoin. Mitä ”enemmän kuin kaikilta muilta” vaaditaan Israelilta? Ainakin sodankäyntiä, jossa ei saisi syntyä lainkaan uhreja. Melkoinen vaatimus, kun vastassa on Hamasin ihmiskilpiä käyttävä ”näkymätön armeija” hyökkäystunneleissa ja siviilivaatteissa eikä taistelun jälkeen erotella onko kuollut taistelija vai sivullinen siviili. Miten taistella ”näkymätöntä” vihollista vastaan, jolle sekä sodassa että sen ulkopuolella kaikki on luvallista.

Esseensä lopuksi Sartre kysyy, mitä teemme antisemitismille. ”Tavalliset toimenpiteet, erityisesti propaganda ja valistus, ovat ilman muuta tärkeitä. Meidän ei pidä myöskään pelätä kieltää lailla sellaisia mielipiteitä ja tekoja, joilla on taipumus halventaa – – Antisemitismi ei ole juutalaisten ongelma, se on meidän ongelmamme. Meidän tehtävämme on muodostaa liittoja antisemitismiä vastaan. Juutalaisten asia olisi puoleksi voitettu, jos vain heidän ystävänsä puolustaisivat heitä yhtä tunteellisesti ja sitkeästi kuin heidän vihollisensa heitä jahtaavat – -Yksikään ranskalainen ei ole turvassa niin kauan kuin yhdenkin juutalaisen – Ranskassa tai koko maailmassa – pitää pelätä henkensä puolesta”, Sartre sanoo.

Maailmassa on useita valtioita ja ideologioita, jotka pyrkivät tuottamaan epävakautta. Terrorilla ja terroristeilla ei ole sääntöjä. Pelon ja turvattomuuden levittäminen antisemitistisen vihan ja siitä kumpuavien tekojen kautta luo pelkoa ja turvattomuutta koko yhteiskuntaan.

Kirjailija George Orwellin kannanotto sodanjälkeisessä Englannissa

Orwell toteaa, että aiempi juutalaisväestö Englannissa ja sodan aikana pakolaisina tulleet ovat melko pieni joukko. Englannissa ei siten ole mitään todellista ”juutalaisongelmaa”. Silti hänen mukaansa, kirjoituksen aikoihin vuonna 1945, yleisesti myönnetään, että antisemitismi on lisääntymässä ja että sodan vuoksi se on suuresti kärjistynyt eivätkä humaanit ja valistuneet ihmisetkään ole sille immuuneja. Väkivaltaisia muotoja ei juuri ollut, koska Orwellin mukaan ”englantilaiset ovat melkein poikkeuksetta lempeitä ja lainkuuliaisia”

Orwell huomioi, että ennakkoluulot juutalaisia vastaan ovat aina olleet melko laajalle levinneitä Englannissa. Hän luettelee monia kirjailijoita, joiden tuotannossa on ollut antisemitistinen sävy. Hän sanoo: ”Varmasti voin sanoa vain sen, että antisemitismi on osa laajempaa nationalismin ongelmaa, jota ei ole vakavasti tutkittu, ja että juutalainen on selvästi syntipukki, vaikka emme tiedä mihin.” Tutkimusta on hänen mielestään tehtävä, mutta sen lähtökohtana ei pitäisi olla kysymys ”Miksi tuo ilmeisen irrationaalinen uskomus vetoaa toisiin ihmisiin? vaan Miksi antisemitismi vetoaa minuun?”

”Juutalaiskysymys Unkarissa vuoden 1944 jälkeen”

Unkarilaisen István Bíbón laaja kirjoitus juutalaiskysymyksestä julkaistiin vuonna 1948. Se on analyysi, joka on paitsi kuvaus holokaustiin johtaneista historiallisista prosesseista, myös sosiaalipsykologinen analyysi antisemitismin ja ennakkoluulojen sosiaalisesta rakentumisesta. Tässä hän toisin kuin Sartre ei korosta juutalaisvastaisten stereotypioiden tunnepitoista irrationaalisuutta. Bíbón käsittelemä Unkarin osuus juutalaisten kansanmurhaan on moraalinen syväluotaus, joka nostaa esiin muun muassa hankalia vastuun ja syyllisyyden kysymyksiä ja se haluttiinkin monella suunnalla vaieta liian kipeänä.

Unkarissa oli ennen toista maailmansotaa noin 750 000 juutalaista, joista yli 500 000 menetti henkensä joko keskitysleireillä tai unkarilaisten surmaamina.

1930-luvulta lähtien säädettiin ns. juutalaislait, jotka syrjivät juutalaisia, lisäsivät juutalaisvastaisuutta ja saivat aikaan paikallisia, vähäisempiä vainoja. Mutta vasta Saksan miehitettyä Unkarin 1944 alkoivat laajamittaiset kuljetukset keskitysleireille, joissa suuri osa Unkarin juutalaisista menehtyi.

Ei ole ihme, että Hamasin lokakuun 7. päivän raaka hyökkäys, jossa sai surmansa 1200, lähinnä siviiliä, tuli niin suurena shokkina Israelissa ja jätti koko kansan hämmennyksen ja epäuskon valtaan. Olihan Hamasin julmuuksissa Isisin toiminnasta tuttua, mutta ne ikään kuin myös repäisivät unohduksen verhon takaa esiin niitä toimintatapoja, joilla kuusi miljoonaa juutalaista surmattiin. Bíbóa lainatakseni: ”Uhreiksi joutuivat yhtä lailla miehet kuin naiset, lapset ja vanhukset. Keskuudessamme elää ihmisiä, jotka joutuivat todistamaan äitinsä tai vaimonsa täydellistä häpäisyä, kiduttamista ja ajamista alastomana kuolemaan; ihmisiä, jotka näkivät lapsensa heitettävän tuleen poltettavaksi; ihmisiä, jotka ajavat itseään lakkaamatta hulluuden partaalle hautomalla sisällään kysymystä siitä, miksi he antoivat rakkaidensa kuolla.”

Puolustautuminen tuntui olleen yhtä aikaa sekä oikeutettu toimi että ärtymystä aiheuttava provokaatio.

Tähän hämmennyksen päälle laskeutui pian syvä – vaikkakin monen ennakoima – pettymys siitä, että hyökkäyksen uhrista tuli jälleen syytetty, ”rodullistettu, poliittinen syntipukki”, kun Israel aloitti Hamasin hyökkäyksen vastatoimet Gazassa. Puolustautuminen tuntui olleen yhtä aikaa sekä oikeutettu toimi että ärtymystä aiheuttava provokaatio.

Analyysissään antisemitismin nousuun liittyvistä olosuhteista Bíbó nostaa esille ”yhteiskuntakehityksen häiriön”. Unkarin silloisissa olosuhteissa oli jouduttu umpikujaan, kun feodaaliaikainen valtajärjestelmä oli romahtanut, mutta edelleen köyhyydessä elävälle laajalle maatalousväestölle ei kyetty järjestämään parempia olosuhteita. Tämä aiheutti katkeruutta, joka kohdistettiin juutalaisiin. Katkeruus on tehokasta käyttövoimaa ennakkoluuloille ja vihalle. Valtaapitäville vihan kohdistaminen ulkoiseen viholliseen on hyödyllistä.

Lähi-idässä omien rajojensa ulkopuolella olevaa ”syntipukkia” tarvitsevat monet maat ”yhteiskuntakehityksen häiriön” kourissa: sisällissodan runtelema Syyria, omia kansalaisiaan sortava ja tukahduttava Iran, itsevaltaisesti hallittu Turkki, taloudellisesti ja poliittisesti ”selvitystilassa” oleva Libanon. Palestiinalaisten asiaa aidosti tai muodollisesti ajaville valtioille Israel on varsin sopiva syntipukki. Myös huomion kääntyminen toisaalle kauempana käynnissä olevasta Ukrainan sodasta on joillekin toimijoille tervetullutta.

Bíbó arvostelee myös virkamiesten ja kirkon toimintaa. ”Usko valtiovallan oikeutukseen ja sokeus hitlerismin edessä tekivät myös kirkosta toimintakyvyttömän. Kirkko perusteli tukeaan [syrjiville] juutalaislaeille samaan tapaan kuin hallituksen konservatiiviset ja eurooppalaisittain ajattelevat tahot. Yksittäiset papit, luostarit ja kirkot kyllä toimivat paikoin poikkeuksellisen sankarillisesti, mutta kokonaisuutena kirkko esiintyi yhtä lailla ambivalentisti ja epämääräisesti kuin unkarilainen yhteiskunta yleensä, välillä sympatiansa ilmaisten mutta toisinaan täysin ajattelemattomasti, pahansuovasti ja vihamielisesti esiintyen.”

Bíbólla on Unkarista myös meille suomalaisille vuoden 2015 turvapaikanhakijatulvan kokeneille tutun kuuloinen esimerkki: ”Otetaanpa esimerkiksi yksi paljonpuhuva ilmiö: kirkon kanta kasteeseen. Aina kun uusi juutalaislaki säädettiin, nousi kääntymisen tarkka ajankohta tärkeään osaan, koska se tarjosi viimeiseen asti pakoreittejä tietyille rajatapauksille, kuten puoliverisille ja seka-avioliiton solmineille. Vainojen kehittyessä kuolemanvakaviksi tärkein kysymys nimittäin kuului: saiko henkilölle antaa kasteen ja kastetodistuksen, vaikka hänellä ei olisi ollut aikaa tai mahdollisuuksia todelliseen kääntymykseen – siis vain siksi, että näin tälle henkilölle voitiin välittömässä hengenvaarassa tarjota edes jonkinlaista suojaa.” Kirkon piirissä närkästystä aiheutti se, että kastetta käytettiin tällä tavalla välineellisesti. Kristityksi kääntyminen, kaste ja kastetodistus kun olivat osalle juutalaisista mahdollisuus välttää kuljetus keskitysleirille.

Myös meillä Suomessa on joidenkin turvapaikanhakijoiden kohdalla kastetta ja kääntymyksen aitoutta mittailtu ja hengenvaaraa arvioitu turvapaikan myöntämisen kohdalla. Tosin arvioivana tahona on ollut lähinnä maallinen virkamieskunta.

Viime kädessä me kaikki olemme osa yhteiskunnassa vallitsevaa ilmapiiriä. Olimmepa kristittyjä tai emme, olemme vaikuttajia kodeissa, työpaikoilla, medioissa. Tuottavatko tai lisäävätkö kannanottomme yhteiskuntaan ilmapiiriä, joka ruokkii antisemitismiä? Jokainen varmasti vastustaa nykytilanteessakin sotaa ja ihmishenkien menetystä. Mutta mikä on se tapa, jolla nyt puhumme? Mitä painotamme? Mitä jätämme tarkoituksella sanomatta? Keitä syyttelemme?

Bíbó tunnustaa nöyrästi pitkän kirjoituksensa lopuksi oman osallisuutensa tapahtumiin Unkarissa: ”… kaikki ankarasti kritisoimani ennakkoluulot, ärtymys, ylemmyydentunto, kylmäkiskoisuus sekä teot ja tekemättä jättämiset ovat olleet myös minussa läsnä tavalla tai toisella, ja siksi myös minä olen niistä vastuussa.”

Joitakin aikoja sitten keskustelin aikuisen tyttäreni kanssa holokaustista. Huolimatta siitä, että kuulumme eri sukupolveen, totesimme jakavamme saman kokemuksen. Nuorena koululaisena, kuultuamme juutalaisten kansanmurhan ennennäkemättömästä laajuudesta, olimme valvoneet iltaisin ihmetellen, miten kaikki oli mahdollista ja miksi kukaan ei tehnyt mitään. Kun seuraan nyt meidän aikojemme tapahtumia – päivittäin monista eri uutislähteistä Suomessa ja maailmalla – olen lakannut ihmettelemästä.

*

Antologian tekstit ovat suomentaneet ja toimittaneet Anssi Halmesvirta (Ph.D, aatehistorioitsija) ja Tuomas Laine-Frigren (FT, yleisen historian tutkijatohtori, Tampereen yliopisto). He myös valaisevat antisemitismiä ilmiönä ja sen historiaa Ranskassa, Britanniassa ja Unkarissa. Johdannoissaan he asemoivat kunkin tekstin ja sen kirjoittajan historiallisiin yhteyksiinsä: Jean-Paul Sartre (1905–1980) oli ranskalainen eksistentialismifilosofi, kirjailija, ja poliittinen aktivisti,

George Orwell (1903–1950) oli brittiläinen kirjailija, esseisti ja kriitikko ja

István Bibó (1911–1979) oli unkarilainen juristi, poliitikko ja yhteiskuntafilosofi.

Teksti:

Pirjo Hynninen

VTM