Kirjoittanut
Srilankalainen Praba menetti kahdeksanvuotiaan poikansa pääsiäissunnuntain pommi-iskuissa vuonna 2019. Zion-kirkon pyhäkoulunopettaja kertoo nyt avoimesti perheensä suruprosessista.
Praba tekee vierailuista mieleenpainuvia.
Kyyneltensä läpi hän hymyilee jokaiselle vierailijalle. Surusta huolimatta hänen lämmin luonteensa näkyy ulospäin. Hänellä on vahva usko – kysymyksiä hänellä on edelleen, mutta hän on pysynyt uskossaan.
Kun aviomies on aamuisin lähtenyt töihin ja tytär kouluun, Praba osallistuu Zion-kirkon rukoushetkeen. Muun jäljelle jäävän ajan hän viettää kotonaan. Oman kotinsa sisustamisen ohella Praba on tarjonnut suunnittelutaitojaan myös muille.
Kysyttäessä, kuinka hänellä ja hänen perheineen nyt menee, hän vastaa: ”Meillä menee hyvin, koska Jeesus on auttanut meitä.”
”Emme pystyneet rukoilemaan yhdessä”
Praba kallistaa päätään, katsahtaa ylöspäin ja ihmettelee ääneen, kuinka hän on selvinnyt menneistä vuosista. ”Rehellisesti sanoen en tiedä, miten pystyin elämään kaksi vuotta ilman poikaani”, hän aloittaa. ”Kahteen vuoteen emme juhlineet mitään emmekä pystyneet rukoilemaan yhdessä. Rukoileminen perheenä oli hyvin vaikeaa, koska jos yksi meistä alkoi itkeä, muutkin alkoivat.”
”En halunnut, että tästä vuodesta tulee samanlainen. Peterin syntymäpäivän aamuna rukoilimme yhdessä. Hän ei ole kanssamme enää, mutta emme voi unohtaa sitä lahjaa, jonka Jeesus meille Peterissä antoi.”
Praba on ollut erityisen huolissaan 14-vuotiaasta tyttärestään Annesta. Ilman pikkuveljeään Anne on tuntenut itsensä usein yksinäiseksi. Kaivatessaan veljeään hänellä on ollut tapana pyytää äidiltään lupaa käydä katsomassa naapurin poikavauvaa.
”Joka päivä hän pyytää: ’Amma, saanko mennä leikkimään vauvan kanssa viideksitoista minuutiksi?’ Annen opinnot eivät sujuneet kovin hyvin viime vuonna. Joissakin aineissa arvosanat eivät olleet hyviä, mutta en sanonut hänelle siitä mitään. Hän kertoi minulle yrittävänsä kovemmin tänä vuonna ja saavansa parempia arvosanoja.”
”Asetan nyt Jumalan etusijalle”
Praba on sitoutunut auttamaan perhettään pääsemään tämän vaikean ajan yli, mutta hän on myös yrittänyt saada suhteensa Jumalaan kohdalleen.
”Ennen avioitumistani tammikuun alussa vuonna 2001 minut kastettiin, ja eräs pastori vieraili luonani sinä päivänä”, hän muistelee. ”Hän sanoi minulle, että jonain päivänä tulisin palvelemaan Jumalaa. Vastasin leikillisesti, ettei minulla ollut minkäänlaista aikomusta hengelliseen työhön.”
”Emme voi unohtaa sitä lahjaa, jonka Jeesus meille Peterissä antoi.”
”Tänä vuonna muistin, mitä tuo pastori oli minulle sanonut. Vasta Peterin kuoleman jälkeen annoin elämäni täysin Jeesukselle. Minulla oli ollut tapana mennä kirkkoon vain sunnuntaisin ja käyttää suurin osa ajastani perheestä huolehtimiseen.”
Peterin kuolema auttoi Prabaa laittamaan asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. ”Nyt Jumala on etusijalla, ja kaikki muu tulee vasta sen jälkeen. Näin meidät on kutsuttu tekemään. Olen aloittanut seurakuntatyöni uudelleen ja opetan pyhäkoulussa. Suhteeni Jeesukseen on syventynyt.”
Sanattomatkin rukoukset kantavat
Praban silmät täyttyvät kyynelistä hänen ajatellessaan huhtikuuta 2019. ”Peterin hautajaisten jälkeisenä päivänä istuin kotona itkien ja ajatellen häntä. Tunsiko hän tuskaa? Huusiko hän minua: ’Amma!’ Minulla oli paljon kysymyksiä, mutta itkiessäni Jumala antoi minulle näyn. Siinä Jeesus piti Peteriä käsivarsillaan siellä, missä hän nyt on. Sinne myös minä menen jonain päivänä. Se on minun toivoni, ja tämä toivo saa minut jatkamaan.”
Kyynelten jälkeen Praba hymyilee jälleen. ”Meillä menee nyt hyvin”, hän sanoo rauhoittavasti. ”Olemme onnellisia ja nauramme, mutta emme koskaan unohda Peteriä. Emme voi korvata häntä, emme edes toisella omalla lapsellamme. Muistamme häntä ja itkemme joka päivä. Itkusta on tullut osa elämäämme.”
”Peterin menettämisen jälkeen en voinut rukoilla noin kuuteen kuukauteen. Milloin tahansa istuin rukoilemaan, kykenin sanomaan ainoastaan: ’Jeesus.’ Saatoin vain itkeä”, Praba muistelee.
”Mutta ihmiset, jotka eivät olleet koskaan edes nähneet meitä, rukoilivat puolestamme, kun emme itse pystyneet. Heidän rukoustensa ansiosta olemme voineet pysyä vahvoina uskossamme.”
