Kirjoittanut
Professori Lea Pulkkinen toivoo, että poliittisessa päätöksenteossa kuunneltaisiin enemmän tutkijoita. Nyt yhteiskunnassa tehdään päätöksiä, joissa lapsen tarpeet sivuutetaan.
Psykologian emeritaprofessori Lea Pulkkinen on tehnyt Jyväskylän yliopistossa vuosikymmeniä kestäneen uran lasten psyykkisestä kehityksestä. Vuonna 2022 häneltä ilmestyi kaksi kirjaa: oma elämäkerta Tutkijan omakuva (Teos) ja Lapsen hyvinvointi alkaa kotoa (Santalahti).
Jälkimmäinen on ajantasaistettu laitos vuonna 1977 ilmestyneestä kirjasta Kotikasvatuksen psykologia (Gummerus).
– Tarkoitus on ollut nostaa esille kodin keskeistä merkitystä lapsen kasvuun ja kehitykseen.
Viime vuosina kasvatusta koskevan tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun painopiste on ollut julkisessa kasvatuksessa. Lapsen ongelmien syyt on kyllä helposti löydetty kodista, mutta kodin tarjoamaa myönteistä vaikutusta kehitykseen on Pulkkisen mukaan käsitelty vähän.
– Vanhemmuuteen liittyvät ongelmat, kuten vaikeudet suoriutua monista perhe-elämän tehtävistä, korostuvat julkisuudessa, mutta vanhemmuuden ilo jää vähemmälle huomiolle, Pulkkinen sanoo.
Kun Kotikasvatuksen psykologia ilmestyi, yhteiskunnassa ihannoitiin sosialistisista maista rantautunutta näkemystä lasten hoitamisesta yhteiskunnan ylläpitämissä yksiköissä, jotta äidit voivat käydä töissä. Kotikasvatusta ei arvostettu.
– Nyt olemme tietyllä tavalla samassa tilanteessa. 1980- ja 1990-luvulla koti ja perhe olivat paljon esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa, nyt taas vähemmän globaalin taloudellisen kilpailun vuoksi.Tavoitteena on lisätä päiväkodeissa olevien lasten määrää kaikissa ikäryhmissä, mikä tähtää toisaalta vanhempien työllistymiseen, toisaalta päiväkodin vaikutteiden tarjoamiseen lapsille heidän kehityksensä tueksi niin, että heistä tulisi tuottavia kansalaisia. Kun taloudelliset seikat korostuvat päätöksenteossa, on vaarana, että lapsen tarpeet jäävät sivuun, Pulkkinen sanoo.
Perheministerille tarve
Professori on havainnut, ettei poliittisessa päätöksenteossa riittävästi kuunnella tutkijoita, vaan lapsia koskevia päätöksiä tehdään muilla perusteilla. Hänen mielestään pitäisi olla enemmän vuorovaikutusta tutkijoiden ja poliitikkojen kesken, jotta suuri määrä tutkittua tietoa pystyttäisiin kanavoimaan perheiden tueksi.
– Suomessa pitäisi olla perheministeri, jonka ministerivastuulla perheasiat olisivat.
Tietoa ja tukea tarvitsisivat myös vanhemmat vaativassa kasvatustehtävässään. Ovathan vanhemmat ensisijaisesti vastuussa lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä, todetaan Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksessa. Kaikenlaisiin tehtäviin vaaditaan koulutus, mutta vanhemmuus ei edellytä perehtymistä lapsen kehitysvaiheisiin ja kasvuun.
1980–1990-luvulla Suomessa oli joitakin vuosia peruskoulun 9. luokalla pakollinen kotitalousopettajien opettama oppiaine perhe- ja kuluttajakasvatus, jonka tarkoitus oli tarjota valmiuksia perhekysymyksiin, mutta vuonna 1994 opetushallitus poisti aineen peruskoulun tuntiohjelmasta oppitunneista eri aineiden välillä käydyn kilpailun takia.
Lea Pulkkinen muistelee, kuinka hänet oli vuonna 1997 kutsuttu presidentti Martti Ahtisaaren ja rouva Eeva Ahtisaaren luokse ja siellä pöytäkeskusteluissa kävi ilmi, että presidentin sisko oli opettanut kyseistä oppiainetta. Myös presidenttiparia oli askarruttanut oppiaineen loppuminen.
Julkisen kasvatuksen ihannointi
Pulkkisen mukaan globaaliin kilpailuun liittyy harha, että lapset kehittyvät tuottaviksi kansalaisiksi, kun he ovat poissa kotoa varhaiskasvatuspalveluissa mahdollisimman pienestä pitäen.
– Väite ei ole yleispätevä. Yhdysvalloissa on tehty laajoja pitkittäistutkimuksia, joissa on kartoitettu lasten päivähoidon vaikutuksia. Jos lapsella on vakaat ja hyvät kotiolot, päiväkoti ei juuri vaikuta lapseen, ellei siellä ole selkeitä heikkouksia, kuten liian isot lapsiryhmät, vaihtuvat aikuiset ja liian pitkät hoitopäivät. Jos taas lapsen kotiolot ovat huonot, päiväkoti voi olla lapselle hyväksi ja tueksi, jos lapsen tarpeet täyttyvät siellä. Katastrofaalista on, jos sekä koti että päiväkoti ovat huonoja, silloin lapsen psykologiset perustarpeet eivät tyydyty.
– Lapsen kehitykseen vaikuttaa kimppu erilaisia asioita, Pulkkinen sanoo.
Lapsen tasapainoinen kehitys ei edellytä, että lapsella olisi vain äiti ja isä hoitajina, kunhan hän saa hellyyttä, rakkautta ja tukea kehitykselleen. Lapsi tarvitsee rakkautta, rohkaisua ja rakenteita, ja ennen kaikkea rakkautta. Tärkeää olisi, että hänen elämässään olisi pysyviä ja luotettavia aikuisia.
Alle kaksivuotiaan päiväkotiin laittamista ei voi perustella vain sillä, että lapsi saa sieltä kavereita.
– Jos ihmiset lapsen elämässä vaihtuvat jatkuvasti, ja lapsen pitää koko ajan sopeutua niihin maailmoihin, joita jokainen aikuinen tuo tullessaan, lapsen voi olla vaikea oppia luottamaan muihin ja kokea perusturvallisuutta.
Perhepäivähoitoa on usein kiitelty lapsiystävällisenä hoitomuotona, ehkä juuri siitä syystä, että sama hoitaja pysyy ja tuntee lapsen.
– Julkisen kasvatuksen ihannointi näkyy siinäkin, että varhaiskasvatuksen käsite on varhaiskasvatuslaissa omittu päiväkotitoiminnalle ja vanhempien antama varhaiskasvatus on jätettymääritelmän.
Hoivan tarve jäänyt vähälle huomiolle
Koti ja varhaiskasvatuspalvelut eivät ole toistensa vastakohtia lasten kasvuympäristöinä, vaan niiden tulisi olla toisiaan täydentäviä. Jos vanhemmat laittavat lapsensa päiväkotiin tämän ollessa vasta 1–2-vuotias, on lapsen hoivan tarpeen tyydyttämiseen panostettava päivähoidossa erityisen paljon. Pulkkisen mielestä on huolestuttavaa, että hoivan näkökulma on jäänyt vähäiseksi varhaiskasvatuslaissa, jossa korostuu oppimisen tavoitteet ja kehittyminen.
Lapsen ensimmäisten kasvuvuosien kehitystarpeet kaipaisivat Pulkkisen mukaan enemmän huomiota yleisessä keskustelussa samoin kuin se, miten ne parhaiten tyydytetään. Usein nostetaan esiin vain jokin yksittäinen seikka, kuten kavereiden saaminen. Kuitenkaan alle kaksivuotiaan päiväkotiin laittamista ei voi perustella vain sillä, että lapsi saa sieltä kavereita. Sen ikäiset lapset eivät vielä leiki yhdessä toisten lasten kanssa, vaan he leikkivät rinnakkain. Myöskään opettamiskeskeinen vuorovaikutus ei kuulu tähän ikään. Pieni lapsi oppii hyvin paljon hoivan yhteydessä. Tämä koskee sanavarastoa, itsestään huolehtimista, itsesäätelyn alkeiden oppimista ja tunteiden ilmaisua. Olennaista on, kuka hoivaa ja miten.
Vapaus valita
Professorin mielestä vanhemmilla pitäisi olla valinnan mahdollisuuksia siinä, miten he jakavat aikaansa pitkän elämänsä kuluessa.
– Toivoisin, että ihmisillä olisi mahdollisuus valita lasten hoitaminen pienenä ja lyhyemmän työpäivän tekeminen yhteiskunnan tuella ilman moitteita. Syntyvien lasten määrä on huolestuttavan vähäinen. Jokainen uusi tulokas on arvokas jäsen yhteiskuntaamme.
Pulkkinen pohtii, että kuka on portinvartija ja millä ideologialla, kun lasten kotikasvatusta vähätellään.
– Kyllähän se politiikan kautta tulee. Suomessa on aika erikoinen tilanne. Me olemme olleet vedenjakajalla: toisaalta taustalla on vaikuttanut sosialistinen ideologia vahvasta naisesta kokopäivätöissä ja lapsista yhteiskunnan kasvatuksessa ja toisaalta länsimainen kotiäiti-ideologia. Se on 2000-luvulla vaihtunut länsimaiseksi kilpailuideologiaksi, joka ajaa kaikkia ihmisiä työhön ja lapsia päiväkotiin.
– Niinpä nykyään samat tavoitteet tulevat niin poliittiselta oikealta kuin vasemmaltakin laidalta – eri perusteluilla tosin.
Ylivirittynyt odotus pärjäämisestä yksin
Lasten ja nuorten yksinäisyydestä on puhuttu paljon viime aikoina. Yksinäisyys voi olla sosiaalista tai emotionaalista, ja pahinta on, jos se on kumpaakin, Pulkkinen sanoo. Sosiaalinen yksinäisyys on seuran puutetta. Emotionaalinen yksinäisyys taas on yksinäisyyttä tunnetasolla, tunneyhteys toiseen puuttuu.
– Meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme emotionaalinen yksinäisyys on ongelma. Lapsella ja nuorella voi kyllä olla kavereita, mutta hän on yksinäinen suhteessa toiseen ihmiseen, varsinkin aikuiseen. Emotionaalista yksinäisyyttä voi tuottaa jopa kännykkävanhemmuus. Näky kännykkäänsä tuijottavasta vanhemmasta ja huomion saamista yrittävästä lapsesta on valitettavan tuttu.Katsekontakti on vuorovaikutussuhteen perusta vauvan ruokinnasta alkaen.
Professori pohtii, että kavereita lapsen on mahdollista saada, mutta emotionaalisen yksinäisyyden korvaaminen on vaikeampaa. Hänen mukaansa meillä on ylivirittynyt odotus lapsen pärjäämisestä yksin.
– On kammottavaa, miten meillä vanhemmat jopa pakotetaan jättämään pienet koululaiset yksin.
Pulkkisen mielestä lastensuojelulaki voisi suojata lasta yksin jättämiseltä, mikä asettaisi kunnille enemmän vastuuta perheiden tukemiseksi.
– Nuorten osalta on huomattava, että Suomessa muutetaan pois kotoa nuorempana kuin monissa muissa maissa. Eroa perhekeskeisiin maihin voi olla useita ikävuosia. Ihanne varhaisesta itsenäistymisestä elää vahvana.
– Varhainen kotoa pois muuttaminen on yhteydessä yksinäisyyteen, koska suhteet kotiin voivat haurastua. Vanhemmatkin luulevat, ettei nuori heitä enää tarvitse.
Lisää hoivaa ja kiitoksen sanoja
Suomalaiset kokevat itsensä keskimäärin vähemmän hoivaaviksi ja muistahuolehtiviksi kuin ihmiset muissa maissa. Myös kiitollisuuden ilmaisun suomalaiset arvioivat itselleen vähemmäntyypilliseksi kuin muualla.
– Eräässä kansainvälisessä tutkimuksessa, jossa oli mukana 75 maata ja miljoona vastaajaa, kysyttiin 24 myönteisen ominaisuuden osalta, kuinka tyypillisinä vastaajat pitivät niitä itselleen. Yksi niistä oli huolenpito ja hoivaavuus, joka oli yleensä sijalla 3–4, mutta Suomessa muihin maihin verrattuna heikoimmalla sijalla 11. Kiitollisuus oli vielä heikommalla sijalla 17, kun se yleensä muissa maissa oli sijalla 1–5.
Pulkkinen toivoisi, että Suomessa herättäisiin kulttuurimme viileyteen ja etäisyyden pitämiseen ja pyrittäisiin tietoisesti lisäämään hoivaavuutta ja huolenpitoa sekä myönteisiä tunneilmaisuja ihmissuhteissa. Voisi joskus miettiä: unohtuiko lähimmäisestä huolehtiminen ja kiitoksen sana.
