Kirjoittanut
”Luterilaisuudessa ja anglikaanisuudessa erilaisuuden kuilu tulee syvenemään”, sanoo teologian professori Veli-Matti Kärkkäinen. Usko siltojen rakentumiseen pohjoisen ja etelän sekä liberaalien ja konservatiivien välille vaatii optimismia.
Yhdysvalloissa Fullerin teologisessa seminaarissa systemaattisen teologian professorina työskentelevä ja Helsingin yliopiston ekumenian dosenttina toimiva Veli-Matti Kärkkäinen on tarkastellut vuosikymmenien ajan kristinuskon kehityssuuntia niin kirkkokuntien sisällä kuin niiden välilläkin.
– Muutaman vuosikymmenen kuluttua on tilastojen mukaan tilanne, jossa kaksi valtavan suurta kristittyjen ryhmää ovat katoliset ja helluntailaiset. Monessa mielessä he ovat paljon lähempänä toisiaan kuin helluntailaiset ja luterilaiset, koska molemmille klassinen kristinusko on vielä määrittävä tekijä. Molemmille uskonnollinen kokemus on tärkeä, ja molemmat ovat hyvin avoimia parantumiselle, armolahjoille, näyille ja kaikelle tällaiselle, mitä puoliksi maallistunut protestanttisuus ja luterilaisuus vierastavat, kuvaa Veli-Matti Kärkkäinen kristinuskon suuria linjoja.
Kalifornian Palm Springsistä kesäksi Pohjois-Savon Kiuruvedelle rantautunut teologi kävi naputtelemassa kristinuskon globaalia ja kotimaista ilmapuntaria Arto Antturin vieraana Radio Dein Syventävä oppimäärä -ohjelmassa maanantaina.
”Kun kysytään, mikä on tyypillinen luterilainen, niin sehän ei suinkaan ole puoliksi maallistunut suomalainen valkoinen mies tai nainen, joka silloin tällöin käy kirkossa, kun on joko paha olo tai pakko mennä.”
Tällä hetkellä puolet maapallon 2,5 miljardista kristitystä on katolisia. Neljännes lukeutuu helluntailais-karismaatikoiksi. Jäljelle jäävään neljännekseen mahtuvat luterilaiset ja muut protestantit, eivätkä hekään ole mikään yhtenäinen ryhmittymä.
– Kun kysytään, mikä on tyypillinen luterilainen, niin sehän ei suinkaan ole puoliksi maallistunut suomalainen valkoinen mies tai nainen, joka silloin tällöin käy kirkossa, kun on joko paha olo tai pakko mennä. Löytyy elinvoimaista luterilaisuutta, joka myös koettelee tunnusteuksellisuutemme rajoja, Kärkkäinen huomauttaa.
Luterilaisen kirkkoperheen ylivoimaisesti suurin yksittäinen kirkko on Itä-Afrikan Mekane Yesus -kirkko, johon kuuluu yhdeksän miljoonaa jäsentä. Jäsenmäärä jatkaa kasvuaan. Tilastokakkosena seuraa Tansanian luterilainen kirkko, jonka perässä tullaan hyvää vauhtia Indonesiassa.
Syveneekö kuilu etelän ja pohjoisen luterilaisten välillä, kysyy teologian professori – ja vastaa itse: – Hienoinen pessimisti minussa sanoo, että näin tulee käymään.
– Meillä on toisaalta perinteinen rikkaan pohjoisen kirkko, joka on vielä varsin hyvinvoiva, melkoisen liberaali teologisesti ja jonkin verran kriittinen sellaista kristillisyyttä kohtaan, joka tuntuu liian henkilökohtaiselta.
”Suomalainen keskustelukulttuuri sekä politiikassa että erityisesti kirkollisessa maailmassa tahtoo jumiutua hyödyttömiin vastakkainasetteluihin.”
Teologinen työskentely ja kristittyjen keskinäinen kohtaaminen ovat Kärkkäisen mielestä avainkysymyksiä, jos kahtiajakautuneen luterilaisuuden välille halutaan rakentaa siltaa.
– Valtavan suuressa roolissa on teologinen koulutus. Se on väline, joka parhaimmillaan auttaa erityyppisiä luterilaisia löytämään toisensa. On merkkejä koulutuksesta, joka on aidosti ekumeenista, jossa opitaan toisilta, mutta jossa pureudutaan myös omaan identiteettiin.
Veli-Matti Kärkkäisen mukaan esimerkiksi Luterilaisessa maailmanliitossa tehdään hyvää työtä uudessa luterilaista identiteettiä luotaavassa hankkeessa. Projektin seuraava kokoontuminen järjestetään paljon puhuvasti Addis Abebassa tämä vuoden lopulla.
Pohjoisen ja etelän ajatusmaailmojen eron lisäksi liberaalin ja konservatiivisen teologian välinen jännite näkyy kirkkojen sisällä. Kärkkäisen mukaan jännite kärjistyy suomalaisessa keskustelukulttuurissa, jota teologi on seurannut parinkymmenen viime vuoden ajan pääasiassa Yhdysvalloista.
– Suomalainen keskustelukulttuuri sekä politiikassa että erityisesti kirkollisessa maailmassa tahtoo jumiutua hyödyttömiin vastakkainasetteluihin, joissa löytyy helposti kaksi vastapoolia. Niitä aletaan sitten lujittamaan. Jos haluaisi olla pikkuisen kriittinen, niin sanoisin, että siinä heitellään kiviä oman muurin takaa samalla kuin pidetään huolta, että omat apujoukot vahvistavat muuria.
”Debatissa on aina kyse siitä, että on eriäviä mielipiteitä. Sitä ei tule välttää.”
Kärkkäinen näkee, että suomalainen kristillinen kulttuuri kaipaa debatteja, jossa eri mielipiteet nostetaan saman pöydän ääreen. Se on toisenlainen tapa käydä keskustelua kuin pahantahtoinen sisältököyhä somehuutelu.
– Debatissa on aina kyse siitä, että on eriäviä mielipiteitä. Sitä ei tule välttää. Mutta kun otetaan mukaan luottamus ja ihmisten henkilökohtainen tuntemus, on mahdollista päästä keskustelemaan asiakysymyksissä hyvinkin jyrkistä eroista huolimatta tavalla, joka voi olla rakentavaa.
Fullerin teologisen seminaarin professori ottaa esimerkin omasta seurakunnastaan, joka kuuluu Yhdysvaltojen suurimman luterilaisen kirkon, Evangelical Lutheran Church of American (ELCA), sateenvarjon alle. ELCA on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Pohjois-Amerikan pääyhteistyökumppani. Kirkko on ratkonut Suomesta tuttuja kiistoja, kuten kysymystä samaa sukupuolta olevien parien avioliitosta.
– ELCA:ssa on avoimesti keskusteltu ja tehty päätöksiä vaikeista eettisistä ja teologisista kysymyksistä. Siellä erilaisia näkemyksiä arvostetaan aidosti ja niille annetaan tilaa varsin, kunhan vain osapuolet sitoutuvat yhdessä Jumalalta saatuun tehtävään.
– Toivon, että Suomessa vastakkainasettelu voisi lieventyä niin, että päästäisiin aitoon keskusteluun, jossa voidaan oppia sellaista näkökohdista, jotka eivät välttämättä tue minun omaa vakaumustani.
”Pidän itseäni hybridikristittynä. Olen luterilainen pappi ja toimin papin tehtävissä, mutta en ole millään tavalla jättänyt taakseni helluntailaisuutta.”
Kärkkäisen oma kristityn identiteetti on sekoitus helluntailaista karismaattisuutta ja luterilaista kansankirkollisuutta. Annos molempia on juurtunut häneen Savossa vietetyn lapsuuden sekä myöhemmin Keski-Suomessa elettyjen vuosien ajoilta.
– Lapsuudesta juurtunet erilaiset korostukset takaa at sen, että voin debatoida itseni kanssa. Minun ei tarvitse lähteä edes naapuriin etsimään väittelykumppania.
Palm Springsissä Kärkkäinen on asunut vuodesta 2000 lähtien. Akateemiset työt ovat Pasadenassa.
Viime vuonna hän sai valmiiksi suururakan, viisiosaisen kokonaisesityksen, jossa tarkastellaan kristinuskon eri suuntausten teologisia totuuksia ja niiden suhdetta toisiin maailmanuskontoihin sekä keskeisiin aikamme maailmankatsomuksiin. Yli kolmetuhatta sivua sisältävästä esityksestä A Constructive Christian Theology for the Pluralistic World ollaan todennäköisesti vuoden sisällä julkaisemassa kaksi suomennettua tiivistelmäteosta.
Aiemmin helluntaivaikuttajana Suomessa tunnettu Kärkkäinen vihittiin parisen vuotta sitten luterilaiseksi papiksi ELCA:n alaisuudessa toimivien suomalaisten jumalanpalvelusyhteisöjen palvelukseen.
– Pidän itseäni hybridikristittynä. Olen luterilainen pappi ja toimin papin tehtävissä, mutta en ole millään tavalla jättänyt taakseni helluntailaisuutta. Olen jo joko helluntalais-luterilainen tai luterilais-helluntailainen, hän määrittelee.
”Ihminen voi olla juurtunut ja vahvasti sitoutunut omaan uskoonsa olematta itsepäinen ajattelija, joka ajattelee, että olen nähnyt sen kirkkaimman valon.”
ELCA:n sateenvarjon alle kuuluvien luterilaisten seurakuntien tilanne poikkeaa merkittävästi Suomen evankelis-luterilaisten seurakuntien toimintaympäristöstä. Pientä vähemmistökirkkoa ei tarkastella sellaisella suurennuslasilla kuin valtakirkkoa Suomessa. Suurta yleisöä ei liioin pienten luterilaisten seurakuntien tasa-arvokysymykset tai piipalliset linjaukset hetkauta.
– Olemme marginaaliasemassa ja uskon, että se on hyvin terveellistä luterilaisuudelle, Kärkkäinen sanoo.
Marginaalissakin voi silti pudota oman kuplan vääristymään, siihen uskomukseen, että oma tapa uskoa ja toimia on kaikissa tapauksissa se ainoa oikea.
– Kaikki meidän uskomuksemme mielipiteemme ja makumme määrittyvät kovasti siitä taustasta, missä me elämme ja siitä kulttuurista, minkä keskellä me otamme vaikutteita vastaan. Se ei tarkoita sitä, että ympäristö määrittää kaikki uskomustemme sisällöt.
– Kun Suomikin alkaa muuttua monikulttuurisemmaksi ja myös uskonnollisesti monivärisemmäksi, niin meidän pitäisi kasvattaa itsessämme kykyä ja kypsyyttä kuunnella, pysähtyä hetkeksi ja pikkuisen odottaa ennen kuin hökäisemme oman vastauksemme, jonka ajattelemme olevan ainut oikea.
Suomessa vaimonsa Anna-Päivin kanssa kesää viettävä Veli-Matti Kärkkäinen sanoo rakastavansa suomalaista kulttuuria, mutta olevansa pahoillaan siitä, että sen vahvuus ei ole erilaisuuden sietämisessä eikä kuuntelemisessa.
– Ihminen voi olla juurtunut ja vahvasti sitoutunut omaan uskoonsa olematta itsepäinen ajattelija, joka ajattelee, että olen nähnyt sen kirkkaimman valon.
– Meillä ei ole enää paluuta yhtenäiskulttuuriin tai kulttuuriin, jossa joku meitä korkeampi, olkoon se instituutio tai kulttuurinen normi, sanoo, mitä meidän tulee ajatella. Tämä on hämmentävä maailma, missä elämme.
Arto Antturi ja Syventävä oppimäärä Radio Deissä maanantaisin kello 16.03. Uusinta sunnuntaisin kello 16.03.
