Järjestöt ryhtyivät sisällissodan jälkeen auttamaan sotaorpoja, vaikka punaorpoihin suhtauduttiinkin toisinaan penseästi. Myös kristillinen Toivontupa sai alkunsa yhteiskunnallisesta tarpeesta.
Suomen sisällissota jätti jälkeensä 14145 orpoa. Jos tähän lukuun lisätään vankileireillä olleiden lapset, päädytään noin 20 000 orpoon.
Helsingin valtauksen 13.4.1918 jälkeen 19.4. julkaistiin Helsingin lehdistössä vetoomuskirjoitus ”Apuun! Apuun!” Jo samana iltana pidettiin Helsingin Vanhassa kirkossa tilaisuus, jossa kerättiin varoja sotaorpojen auttamiseksi. Hankkeen taustalla olivat samana päivänä perustettu Yleinen apukomitea, Kaupunkilähetys, Pelastusarmeija ja Valkonauha-yhdistys.
Seuraavana päivänä 20.4. Yleinen apukomitea jakoi Pelastusarmeijalle ja Kaupunkilähetykselle 15 000 markkaa kummallekin hädänalaisten auttamiseksi. Lahjaksi oli saatu myös ruokaa.3
Vähin erin vuoden 1918 aikana alkoi orpojen auttamistoiminta saada järjestyneempiä muotoja. Silti vielä marraskuussa Raittiuden Ystävät ry vetosi kansalaisjärjestöihin varainkeräyksen aikaansaamiseksi orpolasten auttamiseksi. Tätä ennen oli kirkolliskokouskin ottanut 14.10. kantaa asiaan moittimalla elintarvikekeinottelijoita ja pyytämällä koko kansaa mukaan orpojen auttamiseen. Valtiovaltakin teki osansa.
Auttamisen motiiveissa heijastui antipatia punaisia kohtaan
Orpojen, etenkin punaorpojen auttamisen motiivit eivät olleet aina kovin puhtaita. Raittiuden Ystävien vetoomuksessa ilmenee keskeisenä punaorpojen auttamismotiivina pelko yhteiskunnan turvallisuuden heikkenemisestä. Toisaalta ymmärretään sekin, etteivät lapset ole vastuussa vanhempiensa rikoksista.
Yhteiskunnan turvallisuuden ja ihmisystävällisyyden kannalta välinpitämätön suhtautuminen sotaorpoihin, silloinkin, kun on kysymys punaistenkin lapsista, ei ole oikein eikä viisasta. Eiväthän lapset ole olleet mukana vanhempiensa rikoksissa. Ja jos he ilman tukea ja myötätuntoa yhteiskunnan puolelta jätetään kasvamaan ja kehittymään siinä myrkytetyssä ilmapiirissä, missä he nykyisin ovat, niin voidaan pitää varmana, että enimmistä heistä kasvaa yhteiskunnallemme vihamielistä joukkoa… (Kylväjä 1.11.1918).
Sitaatti kiteyttää aika hyvin valkoisen Suomen motiivit hoitaa orpoasiaa. Mukana on myötätuntoa, mutta samalla pelkoa ja antipatiaa punaisia kohtaan. Toisaalta maassa esiintyi kovempaakin retoriikkaa. Köyhäinhoitolehti käytti kesällä 1918 punaisista naisista ilmaisua ”kauhistuttavat hirviöt”, joilla ei ole oikeutta kasvattaa lapsiaan.
Kristilliset piirit olivat ilmaisuissaan pääosin empaattisempia kuin virallinen taho, kuten kunnat, joita Köyhäinhoitolehti edusti.
Punaorpous oli 1918 sekä synti että häpeä. Vähemmän huomiota kiinnitettiin siihen, että valkoisen totuuden kannattajat ylensivät itsensä tavalla, jota voisi arvioida jopa synniksi.
Vuoden 1918 asennemaailma tuotti kahdenlaista tulosta. Yhtäältä punaorpoja alettiin sijoittaa maataloihin Pohjanmaalle ja Savoon saamaan rakentavaa ja isänmaallista kasvatusta. Toisaalta tämä asenne auttoi perustamaan yksityisiä lastenkoteja, joiden taustalta löytyi jokin isänmaallinen yhdistys tai luotettava seurakunta. Valittu linjaus tuotti kiistatta sen hyvän lopputuloksen, että orpolasten materiaalinen hyvinvointi parani merkittävästi.
Vapaakirkolliset heräsivät auttamaan
Vuonna 1919 saarnaaja Ernst Niskanen oli epäilemättä kuullut ja lukenut yhtä ja toista liittyen sotaorpojen auttamiseen. Ei voi olla ajattelematta, että hänen ajatuksiinsa on vaikuttanut ainakin kirkolliskokouksen vetoomus, samoin kuin muutkin vuonna 1918 esiin tulleet aloitteet. Lopullinen innoitus hänen ”näylleen” on saattanut olla kenraali Mannerheimin vierailu Tampereelle 30.1.1919.
Mannerheim nimittäin käytti tilaisuuden hyväkseen ja nosti oman käyttäytymisensä kautta lapset ja nuoret esiin. Rautatieasemalla, vähän ennen junanlähtöä, hän piti lyhyen puheen nuorille ja lapsille, ja sen päätteeksi kätteli suurta joukkoa henkilökohtaisesti.
Saarnaaja Niskanen ilmoitti Suomen Viikkolehdessä 20.2.1919 esitelmäsarjasta, jossa hän lupasi puhua yhteiskunnallisesta työstä. Pian esitelmäsarjan jälkeen oli Tampereen vapaaseurakunnan ja C.E.-yhdistyksen (Christian Endeavour eli Nuorten Kristittyjen Liitto) lainavaroin hankkima talo Pyynikiltä. Samalla aloitettiin varainhankinta lastenkodin toiminnan aloittamiseksi. Lastenkotihanketta varten kutsuttiin koolle 28.2.1919 Tampereen vapaaseurakunnan ja C.E.-yhdistyksen kokous. Kokouksessa valittiin asiaa hoitamaan väliaikainen valiokunta, jonka kutsui koolle Edith Schreck.
Toivontuvan avajaisjuhlaa vietettiin vasta sunnuntaina 28.9.1919, vaikka lastenkoti oli ollut toiminnassa jo 21.7. alkaen. Toivontupa ry puolestaanperustettiin vasta 20.3.1922 ja rekisteröitiin 6.4.1922.
Lastenkodissa oli aloitettaessa yhteensä 12 lasta. Heistä poikia oli neljä ja tyttöjä kahdeksan, ikähaarukka oli 2–12 vuoden välillä. Kaikki lapset olivat sotaorpoja. Vuosina 1920 ja 1921 lapsia oli 13.
Elämä Toivontuvassa sujui ilmeisen hyvin, vaikka aika olikin niukkaa. Puutetta oli kaikesta koko maassa, ei vain orpokodissa.
Siksipä Toivontuvan johtajatar Tyyne Helminen vetosi maalla asuviin uskonveljiin ja -sisariin, että nämä voisivat tulla kantamaan lasten huoltamisen taakkaa. Keväällä 1920 esitettiin pyyntö, että lapsia otettaisiin kesällä hoitoon maalle. Näin säästettäisiin kuluissa ja lapsetkin saisivat vaihtelua elämäänsä.
Olennainen osa Toivontuvan arkea on alusta asti ollut kristillinen kasvatus ja elämä. Lapset tottuivat rukoukseen, hengellisiin lauluihin ja arjen keskusteluihin Jumalan armosta ja varjeluksesta.
Nyt yli sadan vuoden ikään ehtinyt Toivontupa muuttui sosiaaliturvan tulon myötä orpokodista lastenkodiksi. Lastenkoti lakkautettiin vuonna 2017, ja nykyään Toivontupa on tukiyhdistys, joka tukee työtä lasten ja nuorten hyväksi muun muassa Tampereen Vapaakirkkoseurakunnan kautta.
Artikkeli on lyhennelmä. Lue koko juttu täältä.
Lähteinä on käytetty muun muassa Mervi Kaarnisen kirjaa Punaorvot 1918 (Minerva 2008), Toivontuvan arkistoa, Suomen Viikkolehtiä ja muita sanomalehtiä vuosilta 1918–1922.
