Kirjoittanut
Motivaationa olivat rakkaus Raamattuun ja luottamus siihen, että oltiin Jumalan asialla.
Vuosiluvut, maiden nimet ja reissujen sattumukset vilisevät, kun Terhi Smeds, 76, muistelee.
Raamattujen salakuljetus Suomesta Neuvostoliittoon alkoi 1960-luvun lopulla, ja Terhi Smeds, silloin Paajanen, oli ensimmäisten joukossa sitä toteuttamassa.
Neuvostoliitossa oli tuohon aikaan ”uskonnonvapaus”, eikä esimerkiksi Raamattu ollut kielletty kirja. Uskonnollista kirjallisuutta ei kuitenkaan painettu juuri lainkaan, ja sen tuominen maahan oli luvanvaraista. Pääsääntöisesti kaikki uskonnollinen aineisto takavarikoitiin tullissa.
Käytännössä maassa siis oli lähinnä vapaus olla ateisti.
– Varsinkaan venäjänkielisiä raamattuja ei saanut viedä maahan, ja juuri niitä me veimme, Terhi kertoo.
Ensimmäinen Raamattujen salakuljetusmatka tehtiin vuonna 1967 Kansanlähetyksen Slaavilaislähetyksen kautta. Tai ei oikeastaan sen kautta, mutta Kansanlähetys tarjosi materiaalin, ja Terhi ja lähipiiri hoitivat kenttätyön.
Terhi oli tuolloin 22-vuotias ja pukeutunut äitiyspukuun. Hän ei ollut raskaana. Puvun alle oli tungettu Raamattuja.
– Oli aika vaikea istua, Terhi muistaa.
– Teimme myös auton bensatankkiin erillisen raamattukätkön. Siis niin että tankissa oli kaksi säiliötä. Toisessa bensaa ja toisessa raamattuja.
Äitiyspuku oli hyvä vaihtoehto, koska naiset ja varsinkin odottavat äidit saivat Neuvostoliitossa osakseen suurta kunnioitusta.
– Tullimiehet eivät tulleet lähellekään.
Naisellisia keinoja
Perillä raamatut luovutettiin yhteyshenkilöille, jotka välittivät ne maanalaisille seurakunnille ja usein raamattuja vietiin Siperiaan asti.
– Olimme joskus myös mukana näiden salaisten seurakuntien kokoontumisissa.
Raamattujen luovuttaminen sujui rajan takana esimerkiksi näin:
Leningradin rautatieasema oli nimeltään Suomi-asema, jossa puiston penkillä istui nainen taikka mies, etukäteen sovittu yhteyshenkilö. Oli sovittu, että Terhillä, joka tunnettiin Neuvostoliitossa salanimellä ”Noomi”, on sanomalehti kädessä, ja siitä hänet tunnistaa. Noomin nähdessään yhteyshenkilö nyökkäsi, ja Noomi näytti sanomalehteä.
– Sitten hän seurasi muutama kymmenen metriä perässä. Kävelimme sivukadulle, ja siellä luovutettiin laukut, ja hän lähti taksilla. Omaa autoa emme mekään voineet käyttää missään tapauksessa. Se oli jätetty muualle.
Terhi kertoo, että tullista pääsi useimmiten hyvin läpi, varsinkin tietyillä naisellisilla keinoilla.
– Pieni flirtti päällä.
– Monesti kyllä rukoilimme, että niin kuin Jeesus antoi sokealle näön, hän nyt tekisi tullimiehistä sokeita.
– Ja monesti heistä myös tuli sokeita.
”Salakuljetin painokoneen”
Terhi teki salakuljetusmatkoja Suomesta vuosina 1967-1970. Sen jälkeen Terhi ja hänen miehensä Pekka muuttivat Kansanlähetyksen lähettäminä Itävaltaan, ja työ jatkui sieltä käsin kuutisen vuotta. Siinä välissä työnantajaksi tuli Sanansaattajat (Medialähetys Sanansaattaja), joka perustettiin vuonna 1973, ja jonka ensimmäiset lähetit Terhi ja Pekka olivat.
Ensimmäiset salakuljetusreissut oli tehty pienellä porukalla, oma mies Pekka ja joku ystävä, mutta myöhemmin Terhi alkoi tehdä Neuvostoliittoon myös ryhmämatkoja, joiden yhteydessä vietiin Raamattuja.
– Usein siellä oli 3-4 ladaa vastassa ja joskus pakettiauto. He tiesivät, ettei yhteen Ladaan mahdu se lasti, jonka olin tuomassa. Ladan perässä ajettiin ja mentiin sinne jonnekin, että saatiin lasti perille.
1980-luvulla Itävallassa asuessaan Terhi ja Pekka tekivät monia raamattujenviemismatkoja myös Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olleisiin itäblokin maihin kuten Jugoslaviaan, Tsekkoslovakiaan ja Romaniaan.
Kerran Terhi joutui Tsekkoslovakiassa pahaan tilanteeseen, kun hän oli piilottanut autoonsa isoja ääninauhakeloja, joita oltiin viemässä Trans World Radion asemalle Monacoon ja joille oli tallennettu hengellistä musiikkia ja raamatunopetusta.
– Tullimies löysi yhden ääninauhan ja kysyi, mitäs te tällä teette. Kuunnellaan musiikkia, sanoin. Eivät oikein uskoneet ja ottivat passimme pois. Se oli tuskallista ja kävimme kovaa rukoustaistelua. Taas kerran Jeesuksen avuksi huutaminen auttoi. Kun tuli vahdinvaihto uusi mies antoi passit ja sanoi, että menkää, olkaa hyvä.
– Suomalaisena oli yleisesti ottaen aika helppo tehdä tällaista työtä. Mutta kun vietiin alkuaikoina venäjänkielistä materiaalia, se oli vaikeampaa. Siihen tarvittiin erikoisautot. Kyllä moni auto jäi vuosien varrella tulliin.
– Aloimme jakaa myös Jugoslaviassa raamattuja. Tein monta matkaa myös ilman erikoisautoja. Salakuljetin yhden painokoneen Jugoslaviaan, Terhi luettelee.
Valtava suojelu
Monet muut suomalaiset raamattujen salakuljettavat joutuivat rajan takana ongelmiin viranomaisten kanssa, mutta Terhi ei juurikaan.
– Jotkut olivat liian uhkarohkeita, eivätkä rukoilleet tarpeeksi, hän arvioi.
– Mitään osoitteita ei saanut olla mukana, kun ylitti rajan. Minäkin Raamatun jakeiden ensimmäisten kirjaimien perusteella tein osoitteille muistisääntöjä. Minä selvisin useimmiten puhumalla. Joitakin sakkoja sain kyllä, esimerkiksi ylinopeudesta.
Terhi kertoo kokeensa työssä ”valtavaa suojelua”.
– Kävimme Omskin nuorisovankilassa, eikä minua yhtään pelottanut siellä nuorten seassa, kun tiesin, että Jeesus on turvani ja hänen enkelinsä suojelee niin, etteivät vangit voi minuun koskea. Toisessa vankilassa saarnasimme murhamiehille ja elinkautisvangeille. Jälkeenpäin ajattelin, että heistä olisi joku voinut tulla kimppuun, eivätkä vartijat olisi voineet mitään. Mutta kaikessa oli ihmeellinen varjelus. Tiesin, että työ on Jumalan tahdon mukaista. Siihen uskalsin luottaa.
Raamattujen salakuljetusta Neuvostoliittoon teki Kansanlähetyksen lisäksi Suomesta esimerkiksi helluntailainen Avainsanoma sekä Leo Mellerin Patmos Lähetyssäätiö. Myös ulkomailta osallistuttiin, mutta sijaintinsa ja naapurisuhteidensa vuoksi Suomi oli tärkein tekijä.
– Työtä sävytti rohkeus. Nyt näistä uskaltaa jo puhua, vaikka aikanaan teimme lupauksen, että emme puhu. En ole enää salaillut näitä millään tavalla, Terhi kertoo.
Aikanaan myös Suomen valtiota kiinnosti, mitä lähetysjärjestöjen ihmiset puuhaavat itärajan takana.
– Suojelupoliisi oli meidän niskassamme. Se tiesi meidän jutuistamme ja otti monta kertaa yhteyttä. Minä en ollut tekemisissä Supon kanssa, mutta toiset olivat. Esimerkiksi Seija Uimonen ja Per-Olof Malk, jota kuulusteltiin usein.
Kyseessä ei kuitenkaan varsinaisesti ollut rikosepäily, koska Neuvostoliitossa oli voimassa tuo kuuluisa uskonnonvapaus. Varmaankin poliisia kiinnosti enemmän, miltä työ näyttää YYA-sopimuksen valossa. YYA-sopimus solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1948 ja siinä oli kyse ”ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja avunannosta”.
– Työmme ei sinänsä ollut kiellettyä.
Terhi kertoo, että hänen intonsa Raamattujen viemiseen syntyi jo niihin aikoihin, kun hän valmistui Kerttu Vainikaisen johtamasta Helsingin Raamattukoulusta vuonna 1966.
– Jeesushan sanoo, että te eksytte, jos ette tunne kirjoituksia ja Jumalan voimaa. Minulle tuli heti valmistuttuani vahvistus, että minun täytyy lähteä viemään raamattuja.
– Pääasiallinen syyni tälle työlle oli siis usko Jeesukseen. Sain myös häneltä kehotuksia siihen, muiden ihmisten välityksellä. Usein esimerkiksi kolme eri ihmistä kehotti viemään raamattuja. Siitä tiesin, että olen oikealla tiellä. Että Jeesus haluaa tätä, Terhi muistaa.
Inkerin kirkon työhön
Terhi oli aikanaan sairastanut vatsakalvontulehduksen ja siihen liittyneiden leikkausten vuoksi lasten saaminen oli äärimmäisen epätodennäköistä.
Epätodennäköinen kuitenkin toteutui.
Raskaus oli niin riskialtis, etteivät lääkärit suostuneet siihen, että Terhi olisi synnyttänyt Itävallassa. Sen vuoksi Terhi ja Pekka palasivat Itävallasta Suomeen vuonna 1977. Johanna-tytär syntyi ja Terhi meni seurakuntaan nuoriso-ohjaajaksi. Vuonna 1982 Pekka Paajasesta tuli Raamattuopiston Vuokatinrannan kurssikeskuksen johtaja, ja Terhistä tuli keskuksen vierasemäntä julistustyön tekijä.
– Sieltäkin käsin aloin tekemään ryhmämatkoja Neuvostoliittoon, ja veimme niiden puitteissa myös raamattuja. Silloin elettiin vuotta 1987, eikä ei tullissa ollut enää niin tarkkaa.
Raamattujen viemisestä alkoi Terhi Smedsin rakkaus lähetystyöhön yleensäkin. Varsinkin Venäjä jäi pysyväksi sydämen asiaksi. Viimeiset 30 vuotta Terhi onkin toiminut Inkerin kirkon lapsi- ja nuorisotyön johtajana, Suomen Raamattuopiston lähettämänä.
Pekka Paajasen kuoltua Terhi löysi uudeksi aviopuolisokseen pastori Pentti Smedsin, jonka kanssa hän perusti Inkerin kirkon lapsityön. Ensimmäisenä alettiin kouluttaa pyhäkoulun opettajia ja nuorisotyöntekijöitä.
– Vasta nyt korona-ajan alettua olen ollut siitä työstä poissa. Olen siis virallisesti jäänyt eläkkeelle 13 vuotta sitten, mutta eläkkeellä ollessanikin olen hoitanut tuota tehtävää, Terhi kertoo.
Juttu on julkaistu Elämä-lehdessä 9/2022
