Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen on jäämässä eläkkeelle 1. syyskuuta alkaen. Ensimmäinen ja kenties ainoa vaalikierros järjestetään 25. toukokuuta. Saako kirkko neljännen naispuolisen piispan?
Radio Dei haastatteli piispaehdokkaat kahdessa osassa keskiviikkona 3.5. ja 10.5. Ensimmäisessä tentissä Ariel Neulaniemen vieraana olivat Imatran seurakunnan kirkkoherra Mari Parkkinen ja aiemmin kenttäpiispana toiminut Pekka Särkiö. Jälkimmäisen istunnon tentattavat olivat Savonlinnan seurakunnan kirkkoherra Sammeli Juntunen ja kirkkohallituksen kansliapäällikkö Pekka Huokuna.
Mikkelin hiippakunta on yksi evankelis-luterilaisen kirkon yhdeksästä hiippakunnasta, ja siihen kuuluu 36 seurakuntaa Etelä-Karjalan, Etelä-Savon, Kymenlaakson ja Päijät-Hämeen maakunnissa. Syyskuun alussa eläkkeelle jäävälle piispa Seppo Häkkiselle etsitään nyt seuraajaa vaaleilla, joiden ensimmäinen kierros on torstaina 25. toukokuuta.
Piispa ykseyden vaalija – parisuhdenäkemys
Yhtenä teemana tenttiin nousi kirkon tuttu kuuma peruna eli samaa sukupuolta olevien parien kirkollinen vihkiminen.
Piispaehdokas Pekka Särkiö muistuttaa, että ykseyden vaaliminen on kirkon elinehto.
– Jeesus jo rukoili ”että he olisivat yhtä”. Joskus ykseyttä erottavat kysymykset voivat olla sen kannalla, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, ja kirkolliskokous voi tehdä toisen ratkaisun asiassa. Sitä odotellessa kirkko toimii tämän nykyisen kannan mukaan. Näin ainakin tulisi tehdä kirkkojärjestyksen mukaan, Särkiö sanoo.
Särkiö laskeskelee, että jos tulevaisuudessa samaa sukupuolta olevia pareja vihittäisiin kirkossa, se tarkoittaisi ehkä toista sataa vihkimistä vuodessa.
– Kun meillä on kuitenkin tuhansia pappeja, ei se velvollisuus tulisi kovin monen papin kohdalle.
Kirkossa kuitenkin täytyy toimia yhteisten säädösten ja periaatteiden mukaisesti. Eli minusta siitä pitää kirkolliskokouksessa tehdä päätös, ja sitten vasta sen mukaan eletään
Mari Parkkista ei kysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä yllätä, mutta hän huokaisee, että kirkossa tehdään niin paljon kaikkea muutakin, ja hänestä tuntuu, että tässäkin vaalissa nousee esiin vain tämä yksi kysymys.
– Toivon, että kirkossa voidaan vihkiä samaa sukupuolta olevia. Arvostan avioliittoa ja minusta on hienoa, jos kaksi ihmistä haluaa sitoutua toisiinsa ja jakaa elämänsä. Ja jos he ovat samaa sukupuolta, niin se on ihan ok.
– Mutta samalla olen sitä mieltä, että kirkossa kuitenkin täytyy toimia yhteisten säädösten ja periaatteiden mukaisesti. Eli minusta siitä pitää kirkolliskokouksessa tehdä päätös, ja sitten vasta sen mukaan eletään, Parkkinen linjaa.
Jos jotkut seurakunnat antaisivat tilojaan samaa sukupuolta olevien vihkimistä varten ja tehtäviin löytyisi pappi, Mari Parkkinen pitäytyisi piispainkokouksen julkilausumassa, jonka mukaan tällaisessa tilanteessa pidättäydytään kuitenkin rankaisusta. Yhteisten pelisääntöjen mukaan pitäisi hänen mielestään joka tapauksessa mennä.
Avioliittoon vihkiminen on kirkolle eräänlainen jumalanpalvelus, ja siinä ollaan Jumalan kasvojen edessä.
Piispaehdokas Pekka Huokuna on tässä asiassa kirkon nykyisen virallisen käsityksen kannalla. Hän kuitenkin toisaalta ymmärtää, että maailma on muuttumassa.
– Tässä joudutaan tekemään varmaan uusia ratkaisuja. Toivon kuitenkin, että jos tätä käsitystä muutetaan, se tehtäisiin hyvässä yhteishengessä koko kirkon voimin, Huokuna sanoo.
– Sitä täytyy sitten miettiä, jos se vastaan tulee. Mutta periaatteessa se on kirkon yhteinen ratkaisu, ja sen mukaan mennään, Huokuna vastaa kysymykseen, vihkisikö hän itse mahdollisen uuden mallin voimaan tultua samaa sukupuolta olevia pareja.
Sammeli Juntunen on sitä mieltä, että kristillinen avioliitto on yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto.
– Minulle tämä on teologinen asia. Avioliittoon vihkiminen on kirkolle eräänlainen jumalanpalvelus, ja siinä ollaan Jumalan kasvojen edessä. Minun on ainakin tällä hetkellä erittäin vaikea nähdä, että millä perusteilla sitä voitaisiin muuttaa sukupuolineutraaliksi, Juntunen pohtii.
Hänen on vaikea ajatella, että muutos tehtäisiin jollakin kirkkopoliittisella syyllä. Hän ei ole muutoksen kannalla, mutta jos muutos tulee, sille pitäisi olla erittäin hyvät raamatulliset ja teologiset perusteet eikä riitä pelkästään se, että aika muuttuu ja kirkon on muututtava sen mukana.
Ykseys ja kitkakysymykset
Piispojen keskustelussa aiheena olivat myös herätysliikkeet ja se, miten uskoa ilmennetään niissä eri tavoin. Perinteisiksi luterilaisessa kirkossa vaikuttaviksi herätysliikkeiksi katsotaan rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus sekä viidesläinen liike, johon kuuluvat Kansan Raamattuseura, Suomen Raamattuopisto, Opko ja Kansanlähetys.
Monessa maassa herätysliikkeet ovat organisoituneet omiksi kirkkokunnikseen, mutta Suomessa ne toimivat osana evankelis-luterilaista kirkkoa. Toisinaan kitkaa kirkon ja herätysliikkeiden välillä aiheuttavat teologiset erimielisyydet.
Herätysliikkeissä toimivat ihmiset ovat seurakuntien aktiiveista suuri joukko, ja sen ajautuminen kirkon ulkopuolelle olisi aikamoinen suonenisku seurakuntaelämälle
Mikkelin hiippakunnassa erityisesti Lahden suunnalla vanhoillislestadiolaisten kanssa riittäisi keskusteltavaa. Tentissä kysyttiin piispaehdokkailta, millaisia toimijoita he olisivat tällaisissa kitkakysymyksissä.
– Olisin kaikkien piispa ja sama piispa kaikkiin suuntiin, aloittaa Pekka Särkiö. Hän haluaisi koota ihmisiä yhteen eri laidoilta – sekä sieltä, missä näkyy maallistumista että sieltä, missä on herätysliikkeiden toimintaa. Herätysliikkeissä toimivat ihmiset ovat seurakuntien aktiiveista suuri joukko, ja sen ajautuminen kirkon ulkopuolelle olisi hänen mukaansa aikamoinen suonenisku seurakuntaelämälle.
– Jos herätysliikkeen suunnalla tapahtuu sellaisia asioita, jotka vaativat kaitsentaa tai piispallista tukea, toki antaisin siihen oman panokseni, Särkiö lupaa.
Mari Parkkinen toteaa, että niin sanotusta ulossulkemisesta on kokemusta ”meillä – naispapeilla”. Kysymys on siis hankala, sillä kaikki papit eivät ole kokeneet samaa.
– Olen sitä mieltä, että meidän kirkossamme on yksi virka: meillä on siis vain pappeja. Eihän tästä kauaa ole, kun asioista on keskusteltu sekä Lahdessa että Mikkelissä. Se ei ole jotenkin unohdettu asia. Toivoisin, että seurakunnan toiminnassa pidettäisiin kiinni yhdestä virasta, Parkkinen sanoo.
Hän kuitenkin toteaa, että tässäkin kysymyksessä on olemassa omantunnon vapaus.
– Ymmärrän, että on erilaisia uskontulkintoja. On mielestäni myös väkivaltaa, jos pakotetaan tässäkin asiassa yhteen näkökantaan.
Taitaa olla niin, että herätysliikkeiden sisälläkin on aika paljon eroja riippuen sitä, missä päin Suomea ollaan
Ehdokas Sammeli Juntunen haluaisi piispana ottaa hiertäviä asioita teologiseen keskusteluun ja harjoittaa oman kirkon sisäistä ekumeniaa.
– Kirkkojen välisessä ekumeniassa keskusteluilla on päästy yllättävän pitkälle. Minun mielestäni kirkon sisällä vallitsee kummallisia pelkoja, esimerkiksi herätysliikkeiden pelkoja. Ja herätysliikkeillä on keskenään kyräilemistä. Mutta jos asioita tarkasteltaisiin asioina, varmaan aika helppoa olisi löytää se, että tosiasiassa me olemme asioista aika pitkälle samaa mieltä, mutta meillä on eri perinteet, Juntunen uskoo.
Juntunen kertoo esimerkiksi kannattavansa molempien sukupuolten pappeutta, mutta aiheesta on hänen mukaansa tullut ” Šibbolet”, ihmisiä jakava asia, ja naispappeuden vastustajia ei juurikaan suvaita. Ymmärrystä pitäisi olla kokonaiskirkon tasolla enemmän.
Millainen piispa Pekka Huokuna olisi kirkon ja herätysliikkeiden välisen kitkan keskellä?
Hän on samoilla linjoilla Juntusen kanssa. Hän ottaisi opillisten keskustelujen lisäksi ohjelmaan ihmisten tapaamista ja yhteydenpitoa.
– Jos me emme kohtaa toisiamme emmekä keskustele keskenämme, siitä ei ainakaan hyvää seuraa. Piispana siis pitäisin yhteyttä eri herätysliikkeisiin.
– Taitaa olla niin, että herätysliikkeiden sisälläkin on aika paljon eroja riippuen sitä, missä päin Suomea ollaan, Huokuna toteaa.
Mikkelin hiippakunta maamme nopeiten ikääntyvä – Mitä tekee piispa?
Suomen evankelis-luterilaisen kirkkoon kuului vuoden 2022 lopulla 65,1 %, kun vuotta aiemmin määrä oli 1,4 prosenttiyksikköä suurempi. Suurin kirkosta eronneiden ikäryhmä on 20–29-vuotiaat, joita oli yli kolmannes (34 %) eronneista. Tämän lisäksi Mikkelin hiippakunnasta löytyy lisää harmaita hiuksia aiheuttava seikka. Väestö ikääntyy ja vähenee Suomen hiippakunnista voimakkaimmin juuri Mikkelin hiippakunnassa. Tarkoittaako tämä näivettymistä vai uutta mahdollisuutta? Mitä tämän tosiasian tunnustamista seuraa piispaehdokkaiden mukaan?
– Hyvä uutinen on se, että nuoret haluaisivat muuttaa maalle. Yksi piispan tehtävä on tarttua hyviin ja positiivisiin signaaleihin. Vihreät arvot ovat nuorten keskuudessa hyvin tärkeitä. Sellaista myöskin piispan pitäisi pitää esillä ja tukea näitä positiivisia signaaleja, Mari Parkkinen sanoo.
Pekka Särkiö toteaa, että suunnan nopea kääntyminen on toiveajattelua. On siis varauduttava yhä tiiviimpään yhteistyöhön varsinkin kiinteistöjen ylläpidossa, jotta tullaan toimeen pienemmällä henkilöstömäärällä.
– Seurakuntalaisten panos tulee lisääntymään, eli meidän pitää arvostaa vapaaehtoistyötä, Särkiö muistuttaa.
– Tutkimusten mukaan yksi kolmasosa nuorista aikuisista kokee elämässään merkityksettömyyttä. Merkityksellisyys on se, mihin kirkko voi vastata. Tietysti silloin pitää ensin tapahtua kohtaaminen ja seurakunnan sanoman välittyminen, Särkiö sanoo.
Sammeli Juntunen uskoo, että nykytilanteessa seurakuntien yhdistämistä joudutaan jatkamaan, jos pienet seurakunnat eivät pärjää. Se on kuitenkin tehtävä niin, että paikallisidentiteetti voi säilyä.
– Tietenkin diakoniatyö täytyy pitää voimissaan, koska vanheneva väestö sitä tarvitsee.
Juntunen muistuttaa, että pienelläkin paikkakunnalla voidaan tehdä jotain räväkkää ja innostavaa.
– Meillä esimerkiksi Enonkosken kappeliseurakunnassa oli iskelmämessu, jonne tuli 170 ihmistä.
Kansliapäällikkönä toimiva Pekka Huokuna uskoo, että tilanne tietää muutoksia seurakuntien toiminnalle. Yhtäältä vanheneva väestö tarvitsee diakoniatyön palveluita ja toisaalta vastaavasti väen vähentyessä verotulot vähentyvät. Resursseja ei palvelujen toteuttamiseen sitten olekaan niin paljon kuin pitäisi.
– Ajattelen, että seurakunnissa mietitään hyvin tarkkaan, mihin omassa toiminnassa keskitytään. Toisaalta on niin, että jos on paljon iäkästä väestöä, siellä on myös paljon viisautta ja ymmärrystä, Huokuna pohtii.
Hän muistuttaa, että ei seurakunnan elämän laatu tai elämys ole lukumääristä kiinni.
– Jos noin ajateltaisiin, silloin etelän muuttovoittoseurakunnat olisivat oikeita hengellisiä keitaita, mutta joskus tuntuu että näin ei kuitenkaan saata välttämättä olla, Huokuna miettii.
Kuuntele Piispanvaalitentin 1. ja 2. osa Dei Plus -palvelusta.
