Ihmisen syvimpiä tarpeita on tulla rakastetuksi ja nähdyksi. Jos tarpeeseen ei vastata, aikuinen saattaa olla rakkauden kerjäläinen: rikkinäinen ja riippuvainen.
– Kun ihminen on yksin ja häpeissään, hänelle tulee tarve eristäytyä, koska hän kokee, ettei kenelläkään toisella ole samoja ongelmia. Se ei ole totta, toteaa tiedottaja Mirkka Salmensaari, jonka toimittama teos Rakkauden rajoilla ilmestyi kesäkuussa Päivän kustantamana. Kirjassa on useiden eri ihmisten kertomuksia.
– Avoimuus luo yhteyttä. Meidän olisi lakattava pelkäämästä, että meidät hylätään, jos kerromme toiselle rehellisesti omista riippuvuuksistamme ja hairahduksistamme. Hyvin usein reaktio on aivan päinvastainen.
Mirkka itse havahtui lopulta hakemaan apua ahdistukseensa, jonka taustalla oli vajaaksi jäänyt isäsuhde, isänikävä.
Menneisyyden kaikuja
– Sydämeni sykkii sille, että kohtaisimme toisemme rehellisesti ja samalla armollisesti. Monesti pahan olon takana on menneisyyden kokemus vaille jäämisestä tai kaltoinkohtelusta, Mirkka Salmensaari miettii.
Jos keskusteluyhteys edellisen sukupolven kanssa on riittävä, jostakin lapsuudenkokemuksesta voi aikuisena kysyä omalta vanhemmalta. Hylkäämisen kokemuksen takana voikin olla aivan muu syy kuin tietoinen hylkääminen.
– Vilpitön kysyminen ei ole syyllistämistä. Uskon, että monessa suvussa on kaipuuta sovinnon eleisiin sukupolvien ja sukupuolien välillä. Haluaisin rohkaista ihmisiä luopumaan ”täydellisten vanhempien” illuusiosta — kukaan ei ole voinut antaa lapselleen kaikkea sitä, mitä Jumala olisi lapselle suonut. Emmehän itsekään voi väittää olleemme täydellisiä vanhempia?
Mirkka kertoo yhdestä omasta ”möykystään”, hylkäämisen kokemuksesta seurakuntakoululeirillä Santalassa. Muut lapset noudettiin kotiin, häntä ei kukaan tullut noutamaan. Kun hän soitti äidille opistolta ja kysyi, tuleeko kotoa kukaan päätösjuhlaan, äiti vastasi: ”En minä nyt jaksa. Haittaako se?” Mirkka vastasi, ettei haittaa, vaikka pettymys puristi sydäntä. Sitten hän meni hiljaiseen paikkaan itkemään.
– Tunsin itseni aivan hylätyksi. Tunsin, että kukaan ei yhtään välitä minun tärkeästä päivästäni, hän muistelee silmät kyyneltyen.
– Kun aikuisena päätin kysyä äidiltä, mitä silloin todellisuudessa tapahtui, yllätyin, Mirkka hymyilee.
Äiti kertoi olleensa tuolloin juuri toipumassa rankoista syöpähoidoista ja niitä seuranneesta verenmyrkytyksestä, jotka olivat verottaneet rankasti hänen voimiaan. Aikuinen olisi ymmärtänyt, että hän oikeasti ei jaksa, lapsi ei ymmärtänyt. Sitä Mirkka ei muista, missä isä siinä vaiheessa oli. Isän läsnäolon ja kiinnostuksen puute kautta lapsuuden jäivätkin Mirkalle suurimmaksi suruksi elämään ja vaikuttivat pitkälle aikuisuuteen.
Ole armollinen – itsellesi
– Meillä on lämpimät välit äidin kanssa. Hän ja isä kasvattivat meitä lapsia parhaansa mukaan niistä lähtökohdista, jotka heillä oli, Mirkka Salmensaari sanoo ruskeat silmät tuikkien.
Suhde nyt jo edesmenneeseen isään oli etäinen, mutta Mirkan oman eheytymisprosessin myötä hänen asenteensa isää kohtaan on lämmennyt, ja nyt hän odottaa innoissaan jälleennäkemistä kerran taivaassa.
– Äitiys on ollut minulle suuri kutsumus, lapsesta asti, sain paljon lämpöä äidiltäni. Nyt osaan olla siinäkin armollinen itselleni, hyväksyä epätäydellisyyteni, Mirkka pohtii.
Omilta lapsiltaan hän on pyytänyt, että he kysyisivät häneltä suoraan kaikista asioista, jotka painavat mieltä ja joihin hän äitinä on saattanut olla vaikuttamassa.
– Koen saaneeni tehtäväksi olla eräänlaisena äitinä niille, joilta lohdutuksen ja lämmön kokemus puuttuu. Samalla haluan oman kokemukseni kautta auttaa muita näkemään Jumalan rakastavana Iskänä, jollaisena häntä ei välttämättä näe, jos oma isäsuhde on ollut vaikea.
