Kirjoittanut
Länsi-Balkanilla sijaitseva Bosnia-Hertsegovina on yksi Euroopan köyhimpiä maita. Maan suurin vähemmistö, romanit, elävät vaikeissa olosuhteissa. Monelle perheelle ainoa tulonlähde on kierrätettävän materiaalin kerääminen ja myyminen.
Fida rakentaa lapsille parempaa tulevaisuutta yhdessä paikallisen seurakunnan ja kummien kanssa.
Ammusten äänet kaikuvat ja kaupungin valot välkehtivät pimeässä illassa, kun koneemme kaartaa Sarajevon lentokentän yllä. Mieleen nousevat Bosnian sodanaikaiset uutiskuvat 1990-luvulta, vaikka räjähdysäänet paljastuvat nopeasti toisen matkustajan kännykkäpeliksi. Aika on mennyt eteenpäin, mutta sodan muistot ovat maassa yhä läsnä. Kun Ukrainan sota syttyi, niin täällä yli tuhannen kilometrin päässä kaupoista tyhjenivät jauhohyllyt ja ihmiset jonottivat tuntikausia saadakseen käteistä pankista. Oli varauduttava pahimpaan.
Olemme tulleet tutustumaan Fidan ja Tuzlan evankelisen seurakunnan romanityöhön. Paikallisen tiimin koordinaattori Elvira Kušljugić-Bijelić kertoo, että Bosnian kylmä ja luminen talvi on romaniperheille erityisen raskasta aikaa. Kun asunnoissa ei ole kunnollista lämmitysjärjestelmää, huoneet ovat kylmiä ja lapset sekä aikuiset sairastavat paljon. Kaikissa asunnoissa ei ole juoksevaa vettä ja osalta puuttuu myös sähköt. Surullisten tosiasioiden keskelle Elvira väläyttää kuitenkin myös toivon kipinää:
– Romanien työllistyminen on menossa parempaan suuntaan läänimme alueella. Jo viiden vuoden ajan firmat ovat saaneet valtiolta tukea romanien palkkaamiseen työntekijöiksi.
Edellytyksenä työnsaannille on alaan sopiva koulutus, mikä nousee vielä tässä vaiheessa monelle esteeksi. Aikuisväestössä on yhä monia luku- ja kirjoitustaidottomia, joilta koulu on aikoinaan jäänyt kesken. Toivoa tilanteeseen ja uusia mahdollisuuksia nuorelle sukupolvelle tuo Fidan jo vuodesta 2005 jatkunut työ romanilasten koulunkäynnin tukemiseksi. Tällä hetkellä työtä tehdään kolmessa romaniyhteisössä: Kiseljakissa, Zivinicessä ja Poljicessa. Kaksi ensimmäistä kylää on ollut mukana jo alusta saakka ja jälkimmäisessä työ aloitettiin kolme vuotta sitten.
– Koulutus on työmme kärki, mutta autamme ihmisiä kokonaisvaltaisesti, kuvaa Elvira työn sisältöä.
Kokonaisvaltainen lähestymistapa on luonut hyvät ja luottamukselliset välit tiimin ja romaniyhteisöjen välille. Yhdessä jaetaan niin ilot ja surut, haasteet kuin onnistumisetkin.
Oppimisen iloa kerhossa
Jalkojen töminä ja iloinen puheensorina kaikuu luokkahuoneessa, kun pienet oppilaat saapuvat koulusta Kiseljakin yhteisökeskukselle kerhoon. Silmät syttyvät ilosta, kun ensiksi saadaan tuttuun tapaan välipala: mehua ja täytetty sämpylä. Se on osalle lapsista päivän ainoa ateria.
– Työmme alkuaikoina huomasimme, että lapset olivat välillä hermostuneita ja heiltä puuttui keskittymiskyky. Ymmärsimme, että lapset olivat kerhoon tullessaan nälkäisiä. Siksi aina ennen jokaista kerhoa ruokailemme, että jokaisella lapsella olisi edes kerran päivässä mahdollisuus yhteen ateriaan, kertoo Elvira.
Välipalan jälkeen tiimin työntekijä Jasmina Mesanovic aloittaa ohjelman. Kerhossa käydään läpi läksyjä ja opetellaan yhdessä tärkeitä taitoja. Hauskan tietovisan avulla Jasmina opettaa yleissivistävää tietoa. Kerhossa lapset oppivat tärkeitä arvoja myös Raamatun kertomusten pohjalta. Erityisen jännän tästä kerhopäivästä tekee, kun lapset osallistuvat Toivon kipinä -kampanjan kuvauksiin. He tekevät kirjaimia ”Sytytä toivon kipinä”- tekstiä varten ja harjoittelevat nauraen lausumaan sen suomeksi. Hyvin sujuu! Iltapäivällä on vielä oma kerho teini- ikäisille.
– Meidän tulee antaa romanilapsille samoja mahdollisuuksia kuin toisillekin lapsille, Jasmina vetoaa.
Hän näkee, että romanilapset ovat haavoittuvassa asemassa, kun vanhemmat tekevät pitkää päivää kaduilla kierrätettävää materiaalia keräten. Lukutaidottomat vanhemmat eivät pysty auttamaan lapsiaan koulunkäynnissä ja romanilapset tulevat helposti kiusatuksi koulussa, kun he eivät aina osaa arjen perustaitoja. Jasminalle on tärkeää, että he voivat tiiminä tukea vanhempia kasvatuksessa.
Meidän tulee antaa romanilapsille samoja mahdollisuuksia kuin toisillekin lapsille.
Unohdettu kylä
Poljice on Tuzlan läänin köyhin romaniyhteisö. Ihmiset elävät käytännössä kädestä suuhun. Pienillä maa-alueilla he viljelevät vihanneksia omaan käyttöönsä. 30 % kylän asukkaista kerää metalliromua, loput keräävät pienempää kierrätysmateriaalia tai käyvät kerjäämässä. Koulu, kauppa ja terveydenhuolto ovat vaikeasti saavutettavissa. Näky kylän laidalla on pysäyttävä: valtavat jätemäärät valuvat pitkin jyrkkää rinnettä muodostaen isoja röykkiöitä ja kaatopaikan laidalla palaa hiljalleen tuli. Kylällä asuva romanijärjestön johtaja Suljo Mujic kertoo kaatopaikan olevan laiton.
– Se ei ole meidän kylämme jätettä, vaan ihmiset muualta tuovat sitä tänne. Kukaan ei saa sille mitään tehtyä. Se vaikuttaa terveyteemme ja lapset joutuvat kulkemaan sen ohi koulumatkalla.
Suljo on kahdesti hommannut kauhakuormaajan tyhjentämään kaatopaikan ja pystyttänyt kieltokylttejä, mutta roskaajat ovat kummallakin kerralla palanneet ja näky on lohduton. Hänen mieltään painaa myös suurempi murhe:
– Tilanne kylällämme on katastrofaalinen veden suhteen. Meillä ei ole vettä riittävästi ja joudumme hakemaan juomaveden neljän kilometrin päästä autoilla.
Poljicen romaniyhteisöllä on omakin kaivo, mutta siitä saa vettä vain satunnaisesti, ja se ei ole juomakelpoista. Vettä muualta hakiessaan romanit kohtaavat syrjintää. Vaikka vesi kuuluu kaikille, heidät yritetään usein häätää pois.
Paikallisen tiimin työntekijä Eldina Grabovic kertoo, että toiset romaniyhteisöt ovat Poljicea nykyaikaisempia. Hän kuvailee ensimmäistä käyntiään Poljiceen: – Tuntui kuin olisin tullut johonkin viidakkoon. Se oli shokki, mutta kun juttelin ihmisten kanssa, huomasin heidän olevan ihmisiä suurella sydämellä, jotka haluavat tulla nähdyiksi ja arvostetuiksi, kuten muutkin kansat.
– Tämä kylä oli unohdettu. Olemme ainoita koko läänimme alueella, jotka tulevat tänne.
Tilanne kylällämme on katastrofaalinen veden suhteen. Meillä ei ole vettä riittävästi ja joudumme hakemaan juomaveden neljän kilometrin päästä autoilla.
Repullinen toivoa
Nykyään Eldina liikkuu tottuneesti kylällä. Kaikesta näkee, että muun tiimin lailla hän tekee sydämestään työtä tämän unohdetun kylän asukkaiden hyväksi. Tärkeintä tässä vaiheessa on ystävystyminen ja luottamuksen voittaminen. On oltava aikaa istua kahvilla ja rupatella – niin se toimii Balkanilla. Kun Eldina ja Elvira tulevat kylälle pitämään kerhoa, lapset juoksevat iloisina heitä vastaan. He odottavat innokkaasti, mitä yhdessä tehdään. Heistä on mukavaa piirtää, leikkiä, askarrella ja laulaa. Eldina uskoo, että lapset nauttivat myös siitä rauhan ja rakkauden ilmapiiristä, mikä kerhoissa on.
– Tällä kylällä asuu paljon lapsia. He ovat se uusi sukupolvi, jolle tämä kaikki, mitä teemme jää, hän sanoo.
Fidan kummien tuella Poljicen koululaiset saavat vaatteet, kouluruokailun, -tarvikkeet ja -kuljetuksen. Samalla heidän koulumenestystään seurataan ja heitä neuvotaan läksyissä.
Eldina kertoo hymyillen, että työn tuloksia on jo näkyvissä: – Lapsilla on hyviä arvosanoja, eivätkä he enää jää luokalle.
Kaatopaikkaa vastapäätä on uudenkarhea katos bussipysäkillä. Kyläläisten kanssa yhdessä arvioitiin, mitä ongelmia kylällä on ja toiveeksi tuli katos bussipysäkille. Nyt lapset voivat odottaa koulukyytiä pysäkillä sateelta suojassa. Yhdessä ideoitu ja toteutettu ratkaisu on jälleen yksi askel kohti parempaa tulevaisuutta.
