Kirjoittanut
Roni ja Rebekka Zidbeckin tavoite ei ole pieni: tavoittaa koko Kyproksen saari viemällä toivoa ja rakkautta sinne, missä sitä eniten tarvitaan: pakolaisleireille, vastaanottokeskuksiin, turvataloihin ja kaduille.
Roni ja Rebekka Zidbeck hymyilevät kuvaruudulla, vaikka työpäivä ihmiskaupan uhreille suunnatussa, Room of Hope päiväkeskuksessa Kyproksella on ollut hektinen. Taustalla vilahtaa kaksi kikattelevaa pikkutyttöä, Eden ja Madelyn, jotka muuttivat vanhempiensa mukana Turusta Nikosiaan kesällä 2021.
– Jo vuosia sydämissämme itänyt lähetyskutsu on lopulta konkretisoitunut täällä Kyproksella. Tulimme tänne Vapauta Uhri ry:n työyhteyteen ihmiskaupan vastaiseen työhön. Lähettävänä tahona on Suomen Vapaakirkko. Jo nyt koemme, että Kypros paikkana sopii perheellemme erinomaisesti. Saari on tarpeeksi haastava ja erilainen, mutta silti ollaan tukevasti ja turvallisesti Euroopassa, Zidbeckit kertovat.
Pariskunnan työ keskittyy ihmiskaupasta selviytyneiden naisten ja heidän lasten
kuntouttamiseen Room Of Hope päiväkeskustoiminnan kautta. Päiväkeskuksen perusti Pia Rendic vuonna 2014, ja vuosien saatossa päiväkeskuksen läpi on kulkenut kymmenittäin ihmiskaupan uhriksi joutuneita naisia lapsineen.
– On ollut mielettömän hienoa tutustua keskuksella käyviin naisiin ja nähdä, miten moni nainen on päässyt elämässään eteenpäin päiväkeskuksen antaman tuen avulla. Naisten kokemuksista näkee ja huomaa, että naiset kokevat tulevansa sisään rakastavaan yhteisöön, jossa he voivat jakaa omaa elämäänsä ja kokea välittämistä, vaikka kokemukset ovat rankkoja, Rebekka kuvailee.
Jo vajaan vuoden aikana Zidbeckit ovat huomanneet, että ihmiskaupan uhrit eivät ole ainoa haavoittuvassa asemassa ja marginaalissa oleva ihmisryhmä Kyproksella.
– Minulle on saarta kiertäessäni, ihmisten kanssa jutellessani ja statistiikkaa seuratessani selvinnyt, että Euroopan laajuisesti tarkasteltuna Kyproksella on eniten pakolaisia suhteessa väkilukuun. Esimerkiksi Turkin puolelta tulee keskimäärin 100 ihmistä päivässä rajan yli Kyproksen puolelle, Roni kertoo.
Järkyttävintä ei hänen mukaansa ole pakolaisten määrä, vaan se, miten yhteiskunta ympärillä kohtelee pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.
– Pakolaisleirit ovat täällä aivan täynnä, ja niistä on heitetty kadulle niitä ihmisiä, joilla on paperit kunnossa. Kävin vastikään vierailemassa yhdellä leireistä, jossa 300 ihmistä kohden on käytössä vain kaksi vessaa, ja jossa ihmisarvoiseen elämään kuuluvat perusasiat ovat muutenkin olemattomat tai oikeastaan miinuksella. Leireillä oleville ihmisille ei ole tarjolla juuri mitään ruokaa tai juomaa, ei lämpimiä vaatteita saati kenkiä. Resursseja auttaa ei yksinkertaisesti ole, Roni toteaa.
Syvimmän jäljen hänen mieleensä on piirtänyt Room of Hope päiväkeskuksella vastikään vieraillut 18-vuotias, afrikkalaistaustainen poika.
– Tuo poika tuli juttelemaan keskuksemme auki ollessa ihan vain kysyäkseen, voisimmeko adoptoida hänet. Poika oli pelokas ja nälkiintynyt, ja selvästi täysin pihalla siitä missä oli ja mitä hänen elämässään tapahtui. Annoimme pojalle ruokaa ja juotavaa, sekä vähän rahaa. Tuossa tilanteessa en enää edes osannut rukoilla että “Jumala auta”, koska jotenkin siinä hetkessä konkretisoitui se, että eihän näiden ihmisten tilanne ikinä muutu, ellei ihmisten asenteissa tapahdu muutosta. Pystyin vain rukoilemaan, että Jumala antaisi pojalle voimaa jaksaa.
Pakettiautoilla toivoa toivottomille
Elämä Kyproksella näyttää sekä ihmiskaupan uhrien, että erityisesti pakolaisten silmin katsottuna usein täysin toivottomalta. Heillä ei ole rahaa, ei työtä, eikä asuntoa. Pakolais- tai turvapaikanhakija statuksella Kyproksella oleskelevat miehet ja naiset, jotka asuvat leirien ulkopuolella, on usein majoitettu keskenään, ja se luo etenkin naisille turvattomuutta ja pelkoa väkivallasta.
– Kun olemme vierailleet niiden ihmisten kodeissa, jotka ovat jotakin kautta onnistuneet saamaan asunnon, näemme oikeastaan pelkkää kurjuutta. Seinät ovat täysin mustia ja homeessa, katoissa ja seinissä reikiä, ja ovissa nyrkiniskun jälkiä sisäänpyrkijöiden jäljiltä, Rebekka summaa.
Hän korostaakin, että elämän rakentaminen eteenpäin on entistä vaikeampaa tilanteessa, jossa edes elämisen perusasiat eivät ole kunnossa.
– Toisaalta juuri tässä konkretisoituu samalla se, kuinka isoon arvoon keskuksemme tarjoamat, pienetkin toivon hetket tulevat, ja miten iso rooli näiden ihmisten elämässä on tarjoamillamme kotivierailuilla, ruoka-avun jakamisella, sekä päiväkeskuksemme toiminnalla, Rebekka toteaa.
Hänen mukaansa kaiken työn ytimessä pitääkin olla nimenomaan Jumalan rakkauden näyttäminen käytännössä, samoin kuin sen korostaminen, että se mitä Jumala voi tehdä, ei ole kiinni olosuhteista.
Yksi näistä konkreettisista teoista on Zidbeckien käynnistämä Destination Hope – projekti, jonka tarkoituksena on viedä Room of Hope päiväkeskustoiminta pakettiautoilla myös niiden luo, jotka itse eivät pääse päiväkeskukselle.
– Ajatus Destination Hope projektista syntyi keskellä Room of Hope päiväkeskuksemme arkea. Nyt haluamme laajentaa työtämme niiden ihmisten pariin, jotka eivät itse pääse meidän luoksemme: pakolaisleireille, vastaanottokeskuksiin, turvataloihin, vankiloihin ja kaduilla asuville ihmisille, Roni kertoo.
Projektin idea on, että toivon ohjelma viedään perille Destination Hope pakettiautoilla, joita ajamalla voidaan tavoittaa koko Kyproksen saari.
– Saavumme paikalle pakettiautoillamme ja kutsumme ihmiset osallistumaan toivon täyteiseen ohjelmaan. Toivon näkyväksi tuleminen voi tarkoittaa monia asioita; yhdelle se tarkoittaa auton mukanaan tuomia puhtaita vaatteita ja ruokaa, toiselle se on osallistumista paikan päällä tarjottavalle tanssitunnille tai kehonpainotreeniin, kolmannelle se on keskustelutukea, hengellistä rohkaisua tai terveyden edistämiseen liittyvää ohjausta. Samalla pakettiauto tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä myös spontaanisti niiden ihmisten kohdalle, jotka näyttävät tarvitsevan puhtaita vaatteita, kuuntelevaa korvaa, tai muunlaista apua, Zidbeckit iloitsevat.
Samalla projekti tarjoaa myös työkokeilumahdollisuuden päiväkeskuksella parhaillaan käyville naisille, kun nyt jo toipumisessaan pidemmällä olevat naiset saavat mahdollisuuden lähteä auttamaan muita heikommassa asemassa olevia.
Lähetyskutsun todeksi eläminen vaatii kärsivällisyyttä ja luottamusta
Mikä sitten sai Zidbeckit alunperin lähtemään edellä kuvatun kaltaiseen työhön, joka on jo lähtökohtaisesti raskasta, ja jossa näkee väistämättä paljon pahuutta ja epätoivoa?
– Itse olen jo pienenä tyttönä kokenut kutsua lähetystyöhön. Oma äitini on kertonut, kuinka 5-vuoden ikäisenä Turkissa katselin ihmisiä ja ihmettelin, että kuka heille kaikille kertoo Jeesuksesta?! Vanhempani ovat aina olleet kiinnostuneita lähetystyöstä ja eläneet uskoaan todeksi arjessa ja ihmisiä kohtaamalla, joten uskon imeneeni paljon itseeni ja sydämeeni jo sieltä, Rebekka miettii.
Roni puolestaan jatkaa, että pariskunta on jo toisensa kohdatessaan alkanut päämäärätietoisesti pyrkimään kohti lähetyskenttää, ja tehneet elämässään myös valintoja sen mukaisesti.
– Lähetystyö ja Jeesuksen seuraaminen on ollut alusta asti meitä vahvasti yhdistävä asia. Molemmilla on ollut aktiivinen pyrkimys ja tahto sitä kohti, samoin kuin tahto seurata Jeesusta riippumatta siitä, mihin hän meidät johdattaa. Siitä syystä olemme tehneet valintoja, jotka ovat pitkällä tähtäimellä jatkuvasti valmistaneet meitä kohti lähtemistä, kuten Rebekkan sairaanhoitajaopinnot ja omat pastoriopintoni, sekä yhdessä lähetystyön opiskeleminen Hangossa. Eikä Syke seurakunnankaan istuttamisesta Tampereelle varmaan haittaa ollut, Roni naurahtaa.
Vuoden 2018 aikana Jumala alkoi Zidbeckien mukaan selkeästi antaa merkkejä siitä, että nyt olisi vihdoin heidän aikansa lähteä.
– Näimme unia, kohtasimme uniemme ihmisiä ja saimme erilaisia vahvistuksia siitä, että nyt alkaa valmistautumisemme. Tämän kaiken perusteella ajattelimme, että suunta on Lähi-itä, ja aloimme aktiivisesti ottaa selvää eri mahdollisuuksista tuolla suunnalla. Aluksi näyttikin lupaavalta, mutta nuo ovet alkoivat hiljalleen sulkeutua yksi toisensa perään. Tuo aika oli välillä aika rajustikin uskoa koettelevaa, etenkin kun olimme jo myyneet kaiken omaisuutemme ja Roni oli irtisanoutunut työstään Vapaakirkon lähetyssihteerinä, Rebekka muistelee.
Kuitenkin nyt jälkikäteen pariskunta ajattelee, että kaikella oli tarkoituksensa.
– Lähtöprosessi oli haastava, mutta siihen oli varmasti syynsä. Olemme huomanneet, että tässä työssä jos missä luottamusta Jumalaan tarvitaan joka ikinen hetki. Siksi oli hyvä, että tuota luottamusta testattiin jo valmistautumisvaiheessa, Zidbeckit toteavat.
Kun pariskunnan oma usko siihen, että ovi lähetyskentälle aukeisi alkoi horjua, jaksoivat ystävät ja perhe tukea ja kannustaa. Rukousten ja keskustelujen myötä molempien sydämeen laskeutui lopulta syvä rauha siitä, että asiat vielä järjestyvät.
– Vähän tuon ihmeellisen rauhan laskeutumisen jälkeen Pia Rendic pyysi meitä työskentelemään Room of Hope päiväkeskukselle Kyprokselle. Olimme toimineet järjestön palveluksessa kesän 2015 ja Rebekka oli myöhemmin toiminut hallituksen puheenjohtajana, joten järjestö, työ ja maa olivat meille ennestään tuttuja. Siksi oli helppoa vastata tuohon kutsuun kyllä, Zidbeckit muistelevat.
Ylipäätään pariskunta ajattelee koko lähtemisprosessin olleen iso hyppy tuntemattomaan.
– Alkuun oli innostusta ja odotusta, ja odotimme tosi paljon sitä, että pääsemme lähtemään. Toisaalta aika nopeasti huomasi, että kun työ on vaativaa, ja meillä on vain oma perheemme eikä eikä mitään tukiverkkoa, niin elämä on välillä myös haastavaa. Oikeastaan ensimmäinen puoli vuotta meni siinä, että yritimme vain hahmottaa omia voimavaroja ja miten selvitä. Siinä prosessissa arjen rutiinien merkitys on korostunut, Roni kertoo.
Rebekka jatkaa, että oman haasteensa asettaa ihmiskaupan vastaisen ja pakolaisiin keskittyvän työn erityinen luonne.
– On helppo lopettaa konkreettiset työt päivän päätteeksi, mutta paljon vaikeampaa saada ne asiat päästä ulos. Välillä sitä kohtaa niin epätodellisia ja rankkoja asioita, että olo on ihan kuin oma ja naisten elämä olisi suoraan jostain elokuvasta.
Kuitenkin molemmat korostavat, että työn raskauden vastapainona kulkee vahva kokemus työn merkityksellisyydestä.
– Työn merkityksellisyys on valtava voimavara! Suomessa hengellinen työ on helposti tietyn ohjelman pyörittämistä, mutta täällä sen sijaan pääsee elämään uskoaan todeksi. Se on yksi syy, miksi itse olemme älyttömän iloisia siitä, että me saadaan olla täällä, Zidbeckit toteavat.
Lopuksi on pakko kysyä, mikä antaa pariskunnalle voimaa jaksaa työssä, jossa näkee paljon epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa.
– Se antaa älyttömän paljon voimaa, että me voidaan luottaa siihen, että Jumala on asettanut meidät tähän paikkaan juuri nyt, ja että me ollaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. On huikeaa nähdä Jumalan suunnitelma sekä omassa, että kohtaamiemme ihmisten elämässä. Ajattelemme, että meidän tehtävä on tuoda Jumalan valoa vaikeisiin hetkiin, ja Jeesuksen valtakuntaan maan päälle jo tässä hetkessä, eikä vasta taivaassa, Roni toteaa.
Rebekka jatkaa, että oma tärkeä roolinsa on myös yhteisellä hauskanpidolla, samoin kuin tunteiden purkamisella.
– Me yritetään nauraa paljon, hassutella lasten kanssa ja tehdä retkiä uusiin kauniisiin paikkoihin. Toisaalta tosiasia on myös se, että kukaan meistä ei ole robotti, vaan kaiken nähdyn ja eletyn kuuluukin välillä tuottaa kipua. Siksi hauskanpidon lomassa on välillä otettava aikaa itkulle, soitettava jollekin ja kerrottava, miten kurja paikka tämä maailma välillä on, että ei tällaista pitäisi tapahtua mitä täällä tapahtuu. Sen jälkeen on sitten taas helpompi uskoa siihen, että kaikki voi muuttua paremmaksi, Rebekka toteaa.
