Ihmisiä ja ilmiöitä: Britanniassa tehty kysely: Kristityt kokevat syrjintää ja vihamielisyyttä uskonsa vuoksi – konservatiiveilla tilanne pahin Kotimaa: Politiikan jättänyt Timo Soini: ”Politiikka on kuin myrkytystila, josta tulee vakavat vieroitusoireet”

”Ryöstetään metalli viholliselta”

 

Sanctify edusti 1990-luvulla uutta kristillistä raskaan musiikin kulttuuria. Credo-lehdessä (1/1994) yhtyeen jäsenet kertoivat, kuinka ”hevareilla on melkoisia ennakkoluuloja, että kaikki uskovat ovat siististi kammattuja poikasia, joilla ei ole ainuttakaan omaa ajatusta”. Kuvassa Kimmo Sorvari, Miikka Tikka, Jani Mäkinen ja Jarno Sarén.

1990-luvun valkoinen metalli oli kristittyjen räimeä vastaisku pimeyden kulttuurille.

1990-lukua pidetään popmusiikin osalta seesteisenä vuosikymmenenä verrattuna räiskyvään 1980-lukuun. Hengellisesti ajanjakso oli silti haastava. Popkulttuurin laitamilla voimistui satanismista ja saatananpalvonnasta vähintäänkin vaikutteita hakeva black metal -musiikki (suom. musta metalli).

– Joka koulussa tuntui olevan nuoria, jotka kulkivat mustissa vaatteissa, ristit väärinpäin, 1980-luvulta asti kouluissa vaikuttanut luennoitsija ja evankelista Riku Rinne kuvaili 1990-luvun tunnelmia RV-lehdessä (RV 36/2016).

Karas-Sana neliöb. 18.-24.11.

Samanaikaisesti kristittyjen piirissä nousi maailmalla kristillinen vastaisku, white metal -kulttuuri (suom. valkoinen metalli). Kansainvälisesti tunnetuimmiksi yhtyeiksi nousivat yhdysvaltalaiset Tourniquet ja Deliverance sekä australialainen Mortification.

Raskaamman kristillisen rockin kulttuuri oli syntynyt Yhdysvalloissa jo 1980-luvulla. 1990-luvulla kierrokset kuitenkin lisääntyivät, kun varsinaiset white metal -yhtyeet ottivat käyttöön trash metallille tyypillisiä nopeita rumpukomppeja sekä karjuvaa laulutyyliä. White metal erkaantui omaksi erikoistyylikseen, ja se painui myös osin marginaaliin.

Myös Suomessa syntyi 1990-luvulla kohtuullisen eläväinen white metal -kulttuuri. Alusta saakka ilmiötä leimasi idealistinen ajatus kaikkein haastavimman ja raskaimman musiikin ”ryöstämisestä” paholaiselta evankeliumin käyttöön.

White metallilta puuttuivat kuitenkin sellaiset areenat, joissa siitä olisi voinut muodostua suurten kansankerrosten musiikkia. Suomessa vaikutti treenikämppätasolla runsaimmillaan kymmeniä white metalliksi luokiteltavia yhtyeitä, mutta suurin osa yhtyeistä sai tuotettua korkeintaan c-kasettidemon.

Tunnetuimmat 1990-luvun white metal -buumin helluntaiseurakuntien piiristä nousseet yhtyeet olivat kouvolalainen Sanctify sekä jyväskyläläinen Deuteronomium. Sanctify sai jonkin verran näkyvyyttä Suomen lisäksi ulkomailla, ja amerikkalainen Heaven’s Metal -lehti ylisti sen Reality-demoa. Sanctifyssa vaikuttivat Kimmo Sorvari (basso), Miikka Tikka (rummut), Jani Mäkinen (kitara) ja Jarno Sarén (laulu, kitara).

Deuteronomium puolestaan julkaisi kaksi levyä, Street Corner Queen ja Here to Stay. Deuteronomium jäi lopulta ainoaksi 1990-luvun helluntailaistaustaisen white metal -liikehdinnän yhtyeeksi, jonka tuotanto dokumentoitui pitkäsoitoille. Yhtye harjoitteli Jyväskylän Siion-temppelin treenikämpässä. Yhtye teki jonkin verran keikkoja sekulaareissa tapahtumissa ja on nauttinut suosiota myös ulkomailla.

Yhä toimintaansa jatkavassa Deuteronomiumissa ovat vaikuttaneet muun muassa Miika Partala (sähkökitara, laulu), Tapio Laakso (kitara), Manu Lehtinen (bassokitara, taustalaulu), Kalle Paju (sähkökitara) ja Janne-Jussi Kontoniemi (rummut).

Vuosituhannen vaihteen lähetessä white metallin uutuusarvo haihtui. Innostus jalostui laajemmaksi kristilliseksi metalcore-genreksi, ja melodisempi ja valtavirtaisempi musiikki löysi paremmin paikkansa myös tapahtumissa.

Teksti on katkelma kesäkuussa julkaistavasta Anssi Tiittasen ja Reijo Vaurulan kirjasta Totta se on! – Helluntaigospelin kiihkeät vuosikymmenet (Aikamedia). 

INRI-lehti yhdisti kristittyä metallikansaa

Vilkkaimpana aikana 1990-luvun puolenvälin vuosina white metallilla oli Suomessa oma julkaisu, muutaman numeron verran ilmestynyt underground-henkinen INRI-lehti.

– Huomasimme kaveriporukalla, ettei Suomessa ollut minkäänlaista kristilliseen rock- ja metal -musiikkiin erikoistunutta julkaisua, päätoimittaja Markus Tourunen kertoo.

– Päätimme nuoruuden innossa tarttua härkää sarvista ja ruveta itse sellaista tekemään. (Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

INRI-lehden kannessa vuonna 1995 oli Mortification. Lehti sai haastateltavakseen tunnettujakin amerikkalaisia kristillisiä metalliyhtyeitä. Haastattelut hoidettiin ennen internetaikaa paperikirjeillä.

Lehden teko oli aluksi alkeellista, ja 1990-luvulla pienlehdet elivät mustavalkomaailmassa. Lehti lehdeltä INRI kasvoi yhä laadukkaammaksi ja paksummaksi muodostuen suomalaisen whitemetal-skenen kulmakiveksi.

– Tappiollisena lehti pysyi kyllä koko olemassaolonsa ajan, koska saadut rahat sijoitettiin aina seuraavan numeron parantamiseksi, Tourunen valottaa.

INRI oli vahvasti tekijöidensä näköinen tuotos.

– Aihe ja skene oli rankka, mutta sitä käsiteltiin usein itseironisesti ja ilmiöille lämpimästi naurahdellen.

– Lehdessä oli myös vakiopohdintoja henkilökohtaiseen vakaumukseen liittyen, ja ajan ilmiöiden kommentointiakin, mutta jo heti seuraavalla aukeamalla väännettiin vitsiä pitkätukista, Tourunen kertoo.

Lehden haastattelulista on komea: siltä löytyvät lähes kaikki aikansa merkittävät kristilliset metallibändit, kuten Tourniquet, Mortification, Bride, Rez, Guardian ja Living Sacrife.

Haastattelut hoidettiin kirjeitse – sähköposti ei ollut vielä käytössä, ja ulkomaanpuhelut olivat kalliita.

– Uskallan väittää, että INRI oli yksi aikakautensa henkireikä monelle pikkupaikkakunnalla elävälle uskovalle nuorelle, joita arvosteltiin sekä ulkoa- että sisältäpäin, Markus Tourunen kuvailee.

– INRI yhdisti, valoi uskoa ja toivoa ja piti myös hymyn huulilla silloin, kun sitä ei muuten elämästä ehkä löytynyt. Tämän todistivat kymmenet ja kymmenet kirjeet, joita saimme toimitukseen ja joiden kautta olimme etuoikeutettuja käymään henkilökohtaisiakin keskusteluja nuorten kanssa ympäri Suomen maata. (AT)