Kirjailija ja teologi koki vuoroin kutsumuksensa tulevan riistetyksi pois, vuoroin haluavansa itse luopua siitä.
Vanhan Paukun kirjasto Lapualla historiallisen patruunatehtaan alueella näytti kolmasluokkalaisen Sara Saarelan silmissä jylhältä ja majesteettiselta. Luonnonvalo siivilöityi suurista ikkunoista puisten hyllyrivistöjen väliin, joissa Saarela (silloinen Jouhki) kahmi lainaksi kasakaupalla Neiti Etsiviä ja Harry Pottereita. Hän oli lukutoukka.
– Neljännellä luokalla koulun lukemiskilpailussa tulokseni oli 80 kirjaa kolmessa kuukaudessa. Saatoin joskus lukea kaksi tai kolmekin kirjaa päivässä. Se meni vähän överiksi, hän nauraa.
Rakkaus kirjoihin ja lukemiseen syttyi äidin ansiosta.
– Äiti opetti esimerkillään, että kirjat ovat tärkeitä ja lukutaito on mittaamattoman arvokas. Tarinat olivat minulle terapiaa, mahdollisuus matkustaa ja seikkailla mielikuvituksessa sekä keino oppia uutta ja sivistää itseä.
Aitous ja haavoittuvuus puhuttelevat.
Niin pienestä asti kuin Saarela voi muistaa, hän halusi olla pappi, opettaja tai kirjailija. Jokin sisimmässä poltti näihin tehtäviin, vaikka lapsena hän ei tiennyt hengellisestä työstä muuta mallia kuin luterilaisen kirkon papit.
– Kun sitten 16-vuotiaana tulin uskoon helluntaiseurakunnassa, ajattelin iloisesti ja viattomasti, että nyt vain vaihdan pappiunelman tilalle helluntaipastorin.
Vaikeinta oli valita kolmesta haaveesta vain yksi. Hän ei osannut edes aavistaa, että Jumala antaisi hänelle tehtävän, jossa kaikki kolme unelmaa yhdistyisivät. Nykyisin Sara Saarela tunnetaan helluntaiherätyksessä muun muassa raamattukouluopettajana, Helluntaikirkon eettis-opillisen toimikunnan jäsenenä, freelancetoimittajana ja kirjailijana. Hän on opiskellut kirjoittamisen ja kirjallisuuden lisäksi teologian M.A.-tutkinnon Regent Collegessa Vancouverissa.
– Kutsumukseni on Raamatun opettaminen ja Jumalan valtakunnan eteenpäin vieminen muodossa jos toisessa: puhuen, kirjoittaen ja todeksi eläen. Haluan tehdä muut valmiiksi tai ainakin vähän valmiimmiksi, hän sanoo viitaten Efesolaiskirjeen neljänteen lukuun.
Tähän samaan laariin sataa hänen mukaansa myös kristillisten romaanien kirjoittaminen. Se on taiteenlaji, jota kenties pastoriporukoissa ja teologipiireissä suotta ylenkatsotaan.
– Kaunokirjallisuus on mahtava keino käsitellä syviä ja rankkojakin aiheita ja kokemuksia, tulkata kaunokirjallisuuden keinoin samoja kysymyksiä, joita vaikkapa raamattukoulun luokkahuoneessa pohditaan. Fiktio ja tarinat ovat ihmisten työkaluja, joiden avulla ymmärrämme olemassaoloamme ja järkeistämme oikeaa maailmaa.
Marraskuussa ilmestyvän uusimman romaaninsa Etten päästäisi irti Saarela toivoo olevan juuri tällainen työkalu, jolla käsitellä uskoa, kutsumusta ja sen kipuja. Tarinassa seurataan nykyajan helluntaiseurakunnassa työskentelevän naispastorin uupumista sekä toisessa aikatasossa 1960-luvun naisevankelistan uhrauksia kutsunsa eteen. Saarelan mukaan kirjaan kannattaa tarttua, jos on pastori tai nainen – tai vaikka ei olisi kumpaakaan.
– Rukoilen, että kirjani voisi tarjota ymmärrystä, samaistumispintaa ja nähdyksi tulemisen tunnetta etenkin niille, jotka kipuilevat kutsunsa ja itsensä kanssa.
Suoraviivainen ja sileä. Sitä Saarelan oma kutsumustie ei ole ollut, eikä sitä ollut myöskään kutsumuksen kivuista kertovan tarinan synnyttäminen.
– Yritin kirjoittaa tätä kirjaa jo vuonna 2016, mutta oli kuin seinä olisi tullut vastaan. Nyt tuntuu siltä, että on tosi hyvä, ettei kirja onnistunut aiemmin.
Omassa kutsussaan Saarela koki olleensa pitkään kuin odotushuoneessa ja tuskailleensa, päätyisikö koskaan mihinkään.
– Olen joutunut kuulemaan niin paljon mielipiteitä siitä, mitä nainen voi Jumalan kentällä olla ja mitä ei, että aloin surra omaa sukupuoltani ja sitä, että olen minä. Minun piti kypsyä ja saada omat asiani ensin käsiteltyä.
Hän kokee kirjoittaneensa lopulta monella äänellä.
– Ympärilläni on ollut monia Jumalan naisia, jotka ovat olleet minulle roolimalleja ja joiden elämää olen saanut seurata.
Mentoreiden ja vertaistuen merkitys onkin ollut suuri kirjan syntymiselle. Erityisesti 1960-luvun naisevankelistan tarina vaati paljon taustatyötä. Saarela luki ja tutki helluntaiherätyksen historiaa, Lapin evankelistojen ja naisevankelistojen elämäkertoja sekä Niilo Yli-Vainiota ja Hilja Aaltosta.
– Etenkin Yli-Vainion elämästä ja taisteluista kertova Saarnaaja teki minuun vaikutuksen. Lapualaisena olin kuullut juttuja, joissa mies asetettiin suunnilleen Jeesuksesta seuraavaksi, mutta kirja maalasikin kuvan hänen inhimillisyydestään ja epävarmuuksistaan.
Juuri herkkyyden Saarela haluaisi nostaa vahvuudeksi hengellisessä työssä ja tehtävissä.
– Kenties me kaikki kamppailemme toisinaan sen kanssa, uskallammeko näyttää inhimillisyyttämme ja tunteitamme. Silti aitous ja haavoittuvuus puhuttelevat ja koskettavat eniten.
Osa menneisyyden aikatasoon tallentuneesta kokemuksesta on kulkeutunut sukupolvelta toiselle suullisena perimätietona.
– Olen saanut kunnian kasvaa vahvojen eteläpohjalaisten naisten keskellä ja kuullut heiltä paljon tarinoita kutsumuksesta ja sen hinnasta. Vanhempien ihmisten kanssa olemalla oppii paljon siitä, mitä elämä on ollut. Se tekee historian eläväksi, hän pohtii.
Kiitokset hän osoittaa myös Vilppulan Evankelistakodin naisille, joista muutamat toimivat kirjan koelukijoina.
Kahdesti Saarela on tosissaan ajatellut luopua kutsumuksestaan.
– Kerran olin jo kuin kävelemässä pois kutsustani, koska olin niin haavoilla. Ajattelin, että tämä oli nyt tässä, Jumala.
Silloin hänen piti opetella anteeksiantoa.
Myöhemmin tuli toisenlainen kriisi.
– Kamppailin, että haluaisin antaa kutsumukseni pois, mutta en päässyt siitä irti.
Kirjan nimi Etten päästäisi irti kuvaakin pohjimmiltaan juuri sitä, kuinka kutsumuksen on pitänyt kasvaa meihin kiinni. Se on ytimessämme.
– Joskus käy niin, että löytää itsensä psalmin 88 tunnelmista, kauhujen laaksosta, jossa seurana on vain pimeys. Kuinka lohdullista, että Raamattu on nähnyt senkin ennalta!
Jumala ojentaa kätensä sinnekin. Hän ei päästä irti.
Sara Saarela Kutsumushautomo-podcastin vieraana (Kausi 4, jakso 5).
